Kirjoittaja synkkämielinen » 03.09.2015 14:26
Lottopallo kirjoitti:Oman maailmallistumiseni myötä olin pitkän aikaa varsinainen outolintu, enkä tuntunut sopivan oikein mihinkään kuvioihin. Oli aina joku ylimääräisenä olon tunne.
Minä myös.
Lottopallo kirjoitti:Pitäisi kartoittaa omia mielenkiinnon kohteita ja alkaa harrastamaan jotain.
Totta. Huomasin tuon kuitenkin olevan todella hankalaa, enhän ollut koko lapsuuteni aikana saanut miettiä mistä
minä pidän. Olin ajatellut elämäni ensimmäiset 18 vuotta mitä
muut haluavat minun tekevän, enkä tuntenut itseäni yhtään. Tuon jälkeen ajauduin narsistin kanssa suhteeseen, joten sama homma jatkui. Hiukan alle kolmekymppisenä sitten olin taas äimän käkenä, kuka olen, mitä haluan. Se oli hyvin pelottavaa. Vieläkin havahdun miettimään, onko tämä nyt sitä mitä
minä haluan.
Nykyään tutustun ihmisiin jo melko luontevasti. Lasten myötä kontakteja tulee enemmän ja lapsista on aina helppoa alkaa puhumaan. Olen kuitenkin huomannut myös sen, että ns. tavalliset ihmiset ahdistuvat, jos heille puhuu rankoista elämänkokemuksista. Jos kysytään, kerron, mutta aina(!) huomaan sen olleen virhe. Ja he hivuttautuvat vaivihkaa pois lähipiiristäni. Ainoana poikkeuksena kumppanini, onneksi!
Mutta, olemalla rohkeasti oma itsensä ja tietämällä mitä haluaa ja mistä pitää, törmää samanhenkisiin ihmisiin, joihin ystävystyä. Ja kuten myös Kivikko totesi, on ihanaa ettei ole pakko tykätä jostain vain koska se kuuluu samaan harrastekerhoon. Saa olla myös erimieltä ja se on ihan ok!
[quote="Lottopallo"]Oman maailmallistumiseni myötä olin pitkän aikaa varsinainen outolintu, enkä tuntunut sopivan oikein mihinkään kuvioihin. Oli aina joku ylimääräisenä olon tunne. [/quote]
Minä myös.
[quote="Lottopallo"]Pitäisi kartoittaa omia mielenkiinnon kohteita ja alkaa harrastamaan jotain.[/quote]
Totta. Huomasin tuon kuitenkin olevan todella hankalaa, enhän ollut koko lapsuuteni aikana saanut miettiä mistä [i]minä[/i] pidän. Olin ajatellut elämäni ensimmäiset 18 vuotta mitä [i]muut[/i] haluavat minun tekevän, enkä tuntenut itseäni yhtään. Tuon jälkeen ajauduin narsistin kanssa suhteeseen, joten sama homma jatkui. Hiukan alle kolmekymppisenä sitten olin taas äimän käkenä, kuka olen, mitä haluan. Se oli hyvin pelottavaa. Vieläkin havahdun miettimään, onko tämä nyt sitä mitä [b]minä[/b] haluan.
Nykyään tutustun ihmisiin jo melko luontevasti. Lasten myötä kontakteja tulee enemmän ja lapsista on aina helppoa alkaa puhumaan. Olen kuitenkin huomannut myös sen, että ns. tavalliset ihmiset ahdistuvat, jos heille puhuu rankoista elämänkokemuksista. Jos kysytään, kerron, mutta aina(!) huomaan sen olleen virhe. Ja he hivuttautuvat vaivihkaa pois lähipiiristäni. Ainoana poikkeuksena kumppanini, onneksi!
Mutta, olemalla rohkeasti oma itsensä ja tietämällä mitä haluaa ja mistä pitää, törmää samanhenkisiin ihmisiin, joihin ystävystyä. Ja kuten myös Kivikko totesi, on ihanaa ettei ole pakko tykätä jostain vain koska se kuuluu samaan harrastekerhoon. Saa olla myös erimieltä ja se on ihan ok!