Veljesseura.org

[quote="pavlovin koira"] Kyllä oli kierrosvalvojien ilmeet aika totiset kun en esittänyt lehtiä ohjeiden mukaan. Ekan ovikäynnin jälkeen mentiinkin sitten autoon harjoittelemaan. Aika usein sitten tulikin jäädyttyä ovella.
[/quote]
Mää taas opettelin ulkoa valtakunnan palveluksesta tai puhu perustellen - kirjasta esityksiä ja esitin kirjaimellisesti ulkomuistista ovilla. Sekää ei toiminut. Aiheutti aina PAM - efektin, kun ovi vedettii nenän edestä kiinni.

[quote]
Loppuaikoina sitten kieltäydyinkin kohteliaasti kenttäilystä kierrosvalvojan kanssa. Ei muuten ollut kauheasti halukkuutta muutenkaan seurakunnassa, aina valiteltiin kuinka tyhjältä lista näyttää.[/quote]

Tässä toimit oikein. Niin kauan kuin annamme toisten pompotella itseämme tekemää jotain, niin tasan niin kauan meitä pompotellaan.
Mutta kun kieltäydymme kohteliaasti niin ei meitä sit enää voida pompotella.

Pahimmat "traumat" jäi lapsena kun kierrosviikko tuli. Aina sattumalta ajauduin tietenkin kentälle kierrosvalvojan kanssa. Parista ensimmäisestä kerrasta jäi ihan mukavat fiilikset, kierrosvalvoja oli mukava eikä vaatinut ihan hirveitä. Seuraavat kaksi kierrosvalvojaa olikin sitten vähän pahempia tapauksia. En ikinä oikeen valmistautunut kentälle ja vedin aika lonkalta lehtien esittelyt aika lyhyesti (eli luin kannen tekstin). Kyllä oli kierrosvalvojien ilmeet aika totiset kun en esittänyt lehtiä ohjeiden mukaan. Ekan ovikäynnin jälkeen mentiinkin sitten autoon harjoittelemaan. Aika usein sitten tulikin jäädyttyä ovella.

Loppuaikoina sitten kieltäydyinkin kohteliaasti kenttäilystä kierrosvalvojan kanssa. Ei muuten ollut kauheasti halukkuutta muutenkaan seurakunnassa, aina valiteltiin kuinka tyhjältä lista näyttää.

[quote="January"]Kenttäily oli jotakin aivan järkyttävää, traumaattisempaa kuin kokoukset. Olin superujo, mutta tällaisilla luonteenpiirteillä ei ollut mitään merkitystä, koska kaikki piti painaa lapsesta asti samaan muottiin. [/quote]

Tämä se onkin kaikkein pahinta järjestön toiminnassa. Kaikki painetaan samaan muottiin.

Toisaalta Laumassa ei voi olla yksilöitä joilla olisi hieman eri tehtävä kuin toisilla. On vain Lauma, jossa ei ole erilaisuutta eikä yksilöitä. Kaikki jopa pukeutuvatkin saman tyylisesti - Lauman mukaisesti.

Kuitenkin järjestely on tosi ovela siinä mielessä, että jehovantodistaja saattaa tuntea ajattelevansa omilla aivoilla ja ajatteleekin - tiettyyn rajaan asti. Mutta kun tulee vastaan oppikysymykset niin on turvauduttava järjestön kirjallisuuteen että miten on sopivaa ajatella asioista.

Ja tässä on sitten se raja jonka yli ei saa mennä. Tai jos menee niin ei saa ainakaan puhua niistä, jos meinaa jatkaa jehovantodistajana.

Kenttäily oli jotakin aivan järkyttävää, traumaattisempaa kuin kokoukset. Olin superujo, mutta tällaisilla luonteenpiirteillä ei ollut mitään merkitystä, koska kaikki piti painaa lapsesta asti samaan muottiin. Tuntui, että joka kerta kentällä mentiin todella lähellä paniikkikohtausta tai sydänkohtausta tai kokovartalohalvausta. Pelkäsin myös sitä, että jos ovenavaaja kysyisi jotain tai haluaisi keskustella (mikä oli tietty se päätavoite saada keskustelu aikaan), niin kenttäkaverini huomaisi, että en osaa sanoa mitään muuta kuin sen pakolla opetellun alkurepliikin tarjotessani lehtiä.

Uskon, että kaikki kenttäsiskot huomasivat myös, miten järkyttävä tilanne minulle oli, mutta se aiheutti vain sen, että minua piti potkia entistä enemmän eteenpäin. Ja sitä enemmän ahdistuin. Kun aloin entistä enemmän kieltäytyä ihme verukkeille sisarten pyytäessä minua kentälle, tämä ahdistelu vain lisääntyi, koska he näkivät sen tietty pelastustoimena. Totta puhuen se vain sai minut etääntymään, koska aivan kaikki oli pakkopullaa.

Olen kuvitellut olevani todella ujo. Nyt 13 vuotta eroamiseni jälkeen huomaankin, etten olekaan kovin ujo. Ehkä koko ujous liittyi vain lapsen valtavaan ahdistukseen.

Kaikki kenttäkokemukseni ovat alle 18-vuotiaana, synnyin todistajaperheeseen.

Joillakin enkelinsä kulkee jopa hyvän matkaa edellä, pudottelemassa lounasseteleitä. Toisaalla taas saattaa henkensä menettää bussilastillinen veljiä ja sisaria. Ehkä heillä kaikilla oli jokin salainen pahe...?

[quote]Tähän hän totesi, että meillä on aina enkelit mukana ollessamme jehovan työssä. [/quote]

Niinpäniin... Turvaamassa selustaa. Niin minullakin oli yleensä pari enkeliä messissä, joskus myös batman ja klonkku.

Koskaan ei tarvinnut tuntea turvattomuutta kun tiesi että jos jotain sattuu, klokku hyppää puskista päälle, lyö lohella leukaan ja puree pohkeeseen.

Ihanaa kun olin noin erityisasemassa suojeltu yksilö, kaikilla ei tuota samaa oikeutta ole. Ihan perkeleen epäoikeudenmukaista, miksi juuri minulla oli 2 enkeliä, batman ja klonkku turvana..?

Lähdin joskus lapsenuskossani lähes mielelläni kentälle. Sillä edellytyksellä tietenkin, että pimputtelu tulisi tapahtumaan mahdollisimman kaukana kotinurkiltani.

Kerran kenttäkokouksesta yksi raivaajasisko taivutteli minut mukaansa. Vanhempani olivat samassa juonessa mukana. Oli suurenmoinen etu päästä hengellisesti kypsän sisaren matkaan vaikutteita ottamaan. Mentiin tietenkin juuri niihin taloihin, joiden lähelle en uskaltanut mennä edes vapaa-ajallani. Talot, joissa asuivat pahimmat peruskoulun öyhöt ja jehovittelijat. Sisar huomasi ahdistukseni ja kiusaantuneisuuteni. Tähän hän totesi, että meillä on aina enkelit mukana ollessamme jehovan työssä. Juuri tuolla kerralla enkelit ilmeisesti olivat mukana, kun ei tullut tuttuja naamoja ovia avaamaan. Joku oli tietenkin nähnyt minut naurettavissa vaatteissa kentällä, jonka vuoksi jouduin noitavainojen kohteeksi koulussa seuraavana päivänä. Enkelit eivät olleet enää koulussa minua turvaamassa. Taisivat jäädä B-rappuun.

[quote]Olin tuolloin sijoitettuna toiseen todistaja-perheeseen (ihan virallisesti kun vaadin sitä Saatanan järjestelmältä itse), joten vanhempien pakottaminen loppui jo kotoa muuttaessa koska eivät enää olleet huoltajia.[/quote]
Oho, tämäpä yllättävää. En tiennytkään että tähän sijoittamis-asiaan voisi itse vaikuttaa näin paljon.

[quote]Viimeinen askel olikin sitten nyt tänä vuonna kun erosin ja täten "tulin kaapista" kaikille lähimmille tutuille ja perheelle sanoin suoraan olevani luopio. Paras päätökseni ikinä! :clap: [/quote]
Siinä vaiheessa kun ei enää pelkää harmagedonia ja uskaltaa rehellisesti olla luopio, niin vasta siinä vaiheessa on mahdollista karistaa loputkin järjestön tomut vaatteistaan.

Itselläni masennus meni niin syväksi että kuolemisella harmagedonissa ei enää ollut vaikutusta, kun en halunnut enää elää muutenkaan. Ajattelin että sehän on hyvä että kuolen harmagedonissa ja vieläpä itse Jehovan kädestä. Sanoin sen oikeuskomediassa vanhimmillekin ja lisäsin etten halua enää mitään anteeksiantoja vaan haluan olla vain rauhassa ja päästä eroon teistä. Sitten he erottivat minut, koska olin tahallaan paritellut maailmallisen naisen kanssa sen vuoksi että joutuisin erotetuksi. Jostain kumman syystä en pystynyt itse eroamaan, niin siksi tuollainen järjestely. Vanhimpien oli pakko erottaa minut kun en huolinut anteeksiantoa Jehovalta.

[quote]
Ja nyt sanon suoraan että haistakoon paskan koko järjestö! Täysin turhaa hehkutusta heidän suunnaltaan, kun eivät voi tarjota mitään oikeasti hyödyllistä. Parempaa apua olen saanut Saatanan järjestelmästä, kuin mitä Vartiotorniseura (= Jehova) voi koskaan tarjota.[/quote]
Saatanan järjestelmältähän saamme kaiken mitä tarvitsemme. Jehovan järjestöltä emme saa muuta kuin turhia lupauksia ja vääriä ennustuksia ja joudumme vielä maksamaankin noista lahjoitusten muodossa.

Tarkkaan ottaen Jehovan järjestökin saa kaiken Saatanan järjestelmältä. Yksikään dollari ei tule Jehovalta, vaan dollarit joilla järjestön toimintaa ylläpidetään tulevat Saatanan järjestelmältä. Saatanan järjestelmähän nuo dollarit painattaakin.

Kaikki leipäkin tulee ainoastaan Saatanan järjestelmän leipomoista. Ei Jehova leipää anna, eikä se Jehovalta tule.

"No mutta onhan Jehova luonut sen viljan ja siksi voidaan ajatella leivän tulevan Jehovalta", puolustautuisi aito jehovantodistaja.

No heittäppäs ostamasta sitä leipää kaupasta tai lakkaa leipomasta sitä itse. Tuleeko sitä leipää?
Kyllä se pitää ensi leipoakin. Ja usein sen leipoo Saatanan maailman leipuri. Ja jos itse leipoo niin nuo jauhot pitää kuitenkin ostaa Saatanan maailman kaupasta, joka ne jauhot on taas ostanut jostain Saatanan maailman myllystä.

Miksi Jehova tarvitsee niin paljon Saatanan maailman apua kaikessa? Miksei hän tee itse mitään suoraan? Miksi siinä välissä pitää olla aina joitakin Saatanan maailman tuottajia?

Tällaiset kysymykset ovat hyviä pohdittavaksi.

Entäpä jos vilja ei olekaan Jehovan luomaa?

Mitä hyvää Jehova/vartiotorniseura on koskaan kenellekkään tehnyt? Yhteiskunnan loinen joka kuppaa rahaa muilta eikä maksa edes veroja.

[quote="JarkkeParkkeBabylon5"]Tuo hoito-osasto reissu on varmaankin luullakseni estänyt myöhemmin vanhempia pakottamasta sinua kentälle, vai kuinka?[/quote]

Olin tuolloin sijoitettuna toiseen todistaja-perheeseen (ihan virallisesti kun vaadin sitä Saatanan järjestelmältä itse), joten vanhempien pakottaminen loppui jo kotoa muuttaessa koska eivät enää olleet huoltajia.

Tietenkin vertaispaine ja Vartiotorniseuran hiljainen pakkohan pitivät sitten huolen asian jatkuvuudesta, eli siltä osin vähän se ja sama kun kentällä silti käytiin (tietenkin tein hyvin minimiä, mutta kuitenkin). Pari vuotta siitä eteenpäin niin muutin omilleni, siitä pari vuotta eteenpäin niin lopetin kokouksissa ravaamisen. Sitten taas muutama vuosi eteenpäin ja päätin etten enää ole todistaja, samana vuonna lopetin myös lääkityksen. Viimeinen askel olikin sitten nyt tänä vuonna kun erosin ja täten "tulin kaapista" kaikille lähimmille tutuille ja perheelle sanoin suoraan olevani luopio. Paras päätökseni ikinä! :clap:

Ja nyt sanon suoraan että haistakoon paskan koko järjestö! Täysin turhaa hehkutusta heidän suunnaltaan, kun eivät voi tarjota mitään oikeasti hyödyllistä. Parempaa apua olen saanut Saatanan järjestelmästä, kuin mitä Vartiotorniseura (= Jehova) voi koskaan tarjota.

[quote]Minä olin jo alle kouluikäisenä kentällä äidin mukana, ne oli ihan kivoja reissuja, jossain maaseudulla tai sitten jossain kivassa tutkistelupaikassa, jossa oli tarjolla herkkuja ja leikkikavereita.[/quote]

Suurin osa kirjoittamastasi on samaa kuin muillakin, pakkoa ja pullapitkoa, mutta tämä yllä lainattu pätkä on ihan positiivista.

Hienoa että on ollut osittain mahdollisuus tällaiseenkin, lapsi on kenttäreissulla saanut olla lapsi. Tästä pinnat mammalle.

Minä olin jo alle kouluikäisenä kentällä äidin mukana, ne oli ihan kivoja reissuja, jossain maaseudulla tai sitten jossain kivassa tutkistelupaikassa, jossa oli tarjolla herkkuja ja leikkikavereita.
Oltiin me sitten ekaluokkalaisina jt-kaverin kanssa jakamassa konventin esitelmämainoksia ennen sunnuntain esitelmää, (ennenaikaan siis oli kenttärynnistys aamusin konventissa ennen esitelmää, silloin kutsuttiin ihmisiä esitelmään). Meillä oli esitelmämainoksia isot niput ja kun kyllästyimme niitä jakelemaan, me heitettiin ne jostain vanhanajan puutalon avonaisesta kellarinluukusta jonnekkin pannuhuoneeseen. Ei kukaan meitä vahtinut vaan kahdestaan mentiin. Nauratti vaan jälkeenpäin, että on se ihmetellyt, kuka sitten löysikin ne niput kellarista.. :) Lapsena oli tosi inhottava lähteä kentälle jos tiesi koulukavereiden asuvan alueella. Oli tosi noloa olla vanhemman kanssa esittelemässä uskontoaan. Koulussa sitten haukuttiin.
Teininä oli ihan hauskaa tyttökaveriporukalla lähteä kentälle, kivointa oli jutella talojen/asuntojen välillä. Joskus ei pokka pitänyt kun esitettiin lehtiä, jollain ovella, kun oltiin esim. ensin naureskeltu ovenavaajan sukunimellä. Joskus teininä, kun oli traktaattirynnistys ja eikä jaksettu enää niitä jaella ovenavaajille, laitettiiin ne vaan postiluukusta, kerrostalossa se oli ihan kätevää, ei tarvinnut kohdata ihmisiä. Kun olin täyttänyt 16 v, kenttä ei enää kiinnostanut, se oli hirveetä pakkopullaa. Mulle tuli "kahvikuppineuroosi", pelotti mennä oville, ääni ja kädet tärisi. Vähensin kenttää, vain pakotettuna läksin, kun vanhemmat vielä pakotti. Pakotettuna joudin myös kasteelle 14-vuotiaana, JT-vanhemmat- ja suku pakotti ja seurakuntalaiset sitä odotti kovasti, milloin kasteelle menee. Nuoruuden kokous-, konventti- ja kenttäpakotukseta seurasi "neuroosi". Onneksi jo vuosia sitten olen toipunut näistä hirveistä kokemuksista. Nyt olen ollut eronneena 15 vuotta ja jo 10 vuotta ennen sitä lopetin kokoukset ja kenttäilyn. Joten en ole tarvinnut 25 vuoteen käydä kentällä. MAHTAVAA :lol: Nautin elämästäni..

Muistan, että kenttäily oli ihan hirveää lapsena. Olin tosi ujo lapsi enkä uskaltanut esittää lehtiä ikinä itse. Jos yritin ite esittää niin jäädyin ovella enkä saanut sanaa suusta, joten toinen joutui pelastamaan tilanteen joten käytännössä toinen osapuoli aina esitti ja olin vaan mukana. Teini-iässä mulla oli lyhyt aika, jolloin olin tosi hengellinen ja nautin kenttäilystä, pistän tuon identiteettikriisin piikkiin. Tuossa hötäkässä tuli mentyä kasteellekin. Se kenttäilystä nauttiminen muuten loppu siihen paikkaan, kun tuli se koulukaveri ovelle. Sen jälkeen hankin sen yhden tunnin lähinnä vanhustentalolla kenttäilemällä. :) Olin niin rehellinen, että laitoin aina oikeet tunnit, vasta poislähtövaiheessa tais pari kertaa tulla se tolppa vedettyä raporttiin vaikken kentällä enää käynytkään.

Tuo hoito-osasto reissu on varmaankin luullakseni estänyt myöhemmin vanhempia pakottamasta sinua kentälle, vai kuinka?

Nimittäin - jos lapsi osoittautuisi kykenemättömäksi tuohon kenttätyöhön ja/tai kasteelle menoon, niin vanhemmat voisivat olla rauhallisin mielin uskonsa puolesta. Vakavasti häiriintynyt lapsi selviäisi vanhempiensa mukana harmagedonista eikä vanhempien tarvitsisi yrittää väkisin opettaa lasta kentälle tai kasteellekaan.

En ole ihan varma mutta tällainen mielikuva minulle on jäänyt. Tietty voi olla että nykyään on paljon tiukempaa kuri järjestössä ja häiriintyneet lapsetkin pitää ainakin saada menemään kasteelle jotta pelastuisivat. Mutta en ole tosiaan tästä varma.

Meillä ei hirveästi kyselty että haluaako mennä. Se oli pakko mennä ja jos kieltäytyi niin ihan varmasti seurasi jokin rangaistus. Sama juttu kokousten kanssa. Lopputulos myöhemmin? 1-2h kenttää per kuukausi ja sekin ihan väkiseltään. Kynätunteja en muista tehtailleeni.

Yhden ainoan kerran yritin osa-aikaista tienraivausta teini-ikäisenä. Silloin kun sen piti alkaa niin jouduin sitten psykiatriseen hoitoon osastolle. Sieltä ei onneksi tarvinnut käydä kokouksissa! :P Kesän konventtiin tosin menin, mutta se reissu ei mennyt ihan putkeen. Meinasi henki lähteä, mutta onneksi en raaskinnut hypätä...