Kirjoittaja Aamu » 03.02.2009 20:49
Itse en ole koskaan evlut-kirkkoon kuulunut, mutta niin vain luovin jumalanpalvelukseen eräänä sunnuntaina, halusin nimittäin kokea normijumalanpalveluksen eikä mitään joulu-, hää- tai muita spessuja. Pappi puhui ihan käsittämättömiä, ei siinä ollut päätä eikä häntää, mutta päättelin että miekkonen oli vain onnettoman huono puhuja. Seisomaan nousemiset ja aamenaamenet olivat tosi vaikeita, suuri osa ajasta meni virsikirjan lisälehtien pläräämiseen jos sieltä sattuisi löytymään jonkinlainen käsis. Mutta niin vain kävi, että toisella yritykselläni osuinkin sattumalta messuun, jossa tarjottiin sitä kuulua ehtoollista! Evlut kaverini, joka ei tosin ollut käynyt kirkossa vuosikymmeneen, tiesi vähän neuvoa mitä siellä alttarin ääressä kuuluu tehdä (ja mitä ei saa tehdä
), mutta tiesipä hän sanoa myös, ettei minulla oikeastaan olisi oikeutta ehtoolliseen kun enhän edes kuulunut seurakuntaan. Kaiken uhallakin päätin kokeilla. Täytyy tunnustaa että tämä rituaali teki ensikertalaiselle sangen juhlavan olon. Korisevia vanhuksia sinne työllä ja tuskalla vivuttiin vastaanottamaan kristuksen ruumista, ihan kuin se tosiaankin olisi jotenkin pelastavaa. Polvistuminen, odottaminen ja se, että pappi sanoi sanansa jokaiselle erikseen, teki tilanteesta hyvin henkilökohtaisen ja sillä hetkellä minä todellakin ajattelin sitä mahdollisuutta, että olisiko Jeesus todella pelastanut juuri minut. Ihan ohikiitävän hetken pelkäsin vitsin minut mustuttavasta salamasta muuttuvan todeksi ja Jumalan poistavan rienaajan kirkostaan. Tiedän toki että "hengelliset" tuntemukseni johtuivat rituaalista ja juhlavasta tilanteesta, ei aidosta uskosta, mutta ehdottomasti mieleenpainuvampi kokemus kuin todistajien muistonvietto!
Itse en ole koskaan evlut-kirkkoon kuulunut, mutta niin vain luovin jumalanpalvelukseen eräänä sunnuntaina, halusin nimittäin kokea normijumalanpalveluksen eikä mitään joulu-, hää- tai muita spessuja. Pappi puhui ihan käsittämättömiä, ei siinä ollut päätä eikä häntää, mutta päättelin että miekkonen oli vain onnettoman huono puhuja. Seisomaan nousemiset ja aamenaamenet olivat tosi vaikeita, suuri osa ajasta meni virsikirjan lisälehtien pläräämiseen jos sieltä sattuisi löytymään jonkinlainen käsis. Mutta niin vain kävi, että toisella yritykselläni osuinkin sattumalta messuun, jossa tarjottiin sitä kuulua ehtoollista! Evlut kaverini, joka ei tosin ollut käynyt kirkossa vuosikymmeneen, tiesi vähän neuvoa mitä siellä alttarin ääressä kuuluu tehdä (ja mitä ei saa tehdä :twisted: ), mutta tiesipä hän sanoa myös, ettei minulla oikeastaan olisi oikeutta ehtoolliseen kun enhän edes kuulunut seurakuntaan. Kaiken uhallakin päätin kokeilla. Täytyy tunnustaa että tämä rituaali teki ensikertalaiselle sangen juhlavan olon. Korisevia vanhuksia sinne työllä ja tuskalla vivuttiin vastaanottamaan kristuksen ruumista, ihan kuin se tosiaankin olisi jotenkin pelastavaa. Polvistuminen, odottaminen ja se, että pappi sanoi sanansa jokaiselle erikseen, teki tilanteesta hyvin henkilökohtaisen ja sillä hetkellä minä todellakin ajattelin sitä mahdollisuutta, että olisiko Jeesus todella pelastanut juuri minut. Ihan ohikiitävän hetken pelkäsin vitsin minut mustuttavasta salamasta muuttuvan todeksi ja Jumalan poistavan rienaajan kirkostaan. Tiedän toki että "hengelliset" tuntemukseni johtuivat rituaalista ja juhlavasta tilanteesta, ei aidosta uskosta, mutta ehdottomasti mieleenpainuvampi kokemus kuin todistajien muistonvietto!