Skientismi
(engl. scientism). Skientismi eli tieteisuskovaisuus on käsitys, jonka mukaan ainoastaan tiede tuottaa pätevää tietoa maailmasta, ja että tiede pystyy ratkaisemaan kaikki — mukaan lukien poliittiset ja moraalifilosofiset — ongelmat. Nimityksiä ”skientisti”, ”skientistinen” tai ”tiedeuskovainen” käytetään pääasiassa solvaamistarkoituksessa. Niiden kohteeksi joutuu yleensä mikä tahansa tieteellistä maailmankuvaa ja tietoa edistävä taho riippumatta tahon todellisista näkökannoista.
Tiede
(engl. science). Tiede on järjestelmällistä uuden tiedon tuottamista. Se ei siis ensisijaisesti ole tutkimustulosten tai teorioiden joukko, tai niistä muodostuva maailmankuva, vaan menetelmä mahdollisimman pätevän tiedon hankkimiseksi. Erilaiset tiedekäsitykset vastaavat kuitenkin eri tavoin kysymykseen mikä on tieteellisen tiedon tarkoitus, miksi tietoa tuotetaan.
Veristinen tieteenkäsitys korostaa tieteellisen tiedon itseisarvoa: todellisuutta koskeva tieto on tärkeää ainoastaan tietämisen vuoksi. Verismi ei ota huomioon, että tiedolla on myös käytännöllisiä ulottuvuuksia. Historiallisesti ihmisen halu tietää ja tieteen synty ei kietoudu ensisijaisesti todellisuuden luonteen selvittämiseen, vaan käytännön elämän kysymyksiin esimerkiksi maanviljelyn, kaupankäynnin ja purjehtimisen aloilta. Samoin verismi ohittaa sen tosiseikan, että maailmasta voi nauttia myös taiteen, kirjallisuuden, musiikin, urheilun sekä hyvän ruuan ja seuran muodoissa. Puhtaana nautintoaineena monimutkainen ja vaikeasti omaksuttavissa oleva tiede ei olisi saavuttanut niin merkittävää asemaa kuin sillä yhteiskunnassamme nykyisin on.
Teknokraattinen tieteenkäsitys näkee puolestaan tiedon olevan merkittävää tapahtumien ennustamiseksi ja kontrolloimiseksi: tieteellistä tietoa tarvitaan vain inhimillisen toiminnan suunnittelemiseen ja ohjaamiseen. Tieteen tavoitteena on siis hyödynnettävissä olevan tiedon tuottaminen. Teknokraattisen tieteenkäsityksen ongelmana on, että ihmisellä on selvästi myös aivan puhdas ja pyyteetön halu tietää. Tämän osoittaa jo veristisen kannan olemassaolo. Ihmisen tietäminen ei siis aina liity hänen toimintaansa, eikä suuri osa tieteellisestä tiedosta olekaan suoraan sovellettavissa käytäntöön. Samoin teknokraattinen tieteenkäsitys unohtaa, että merkittävimmät käytännölliset keksinnöt on tehty arkielämän kannalta abstraktin perustutkimuksen pohjalta.
Järkevintä ja yleisintä lienee veristisen ja teknokraattisen tieteenkäsityksen yhdistäminen. Tällaiseen tiedekäsitykseen mahtuu niin tieteen kyvykkyys lähestyä totuutta kuin sen kyky tuottaa ihmiskuntaa hyödyttävää tietoakin: totuudenmukaisin tieto on myös käytännöllisintä, ainakin pitkällä tähtäimellä.
Tieteellistä tietoa hankitaan tieteellisen menetelmän avulla. Sen ominaisuuksia ovat objektiivisuus, testattavuus, julkisuus, kriittisyys, edistyvyys ja autonomisuus:
Tieteelliseen tutkimukseen kuuluu erottamattomasti vuorovaikutus tutkijan ja tutkimuksen kohteen välillä. Kohteesta saatava tieto on sitä objektiivisempaa mitä vähemmän tutkijan omat asenteet, uskomukset ja toiveet vaikuttavat tutkimuksen tulokseen. Tieteellisen menetelmän objektiivisuusvaatimus ei tarkoita, että tutkijan tulisi — tai että hän voisi — täydellisesti luopua ennakkokäsityksistään tai arvoistaan. Se tarkoittaa, että tutkijan tulee pyrkiä poistamaan subjektiivisten tekijöiden vaikutusta tutkimustuloksiinsa. Näin tiedosta saadaan mahdollisimman yleispätevää.
Tieteellisen tiedon objektiivisuutta lisää vaatimus väitteiden testattavuudesta eli niiden pätevyyden tulee olla yleisesti todennettavissa joko tutkimuksia toistamalla tai luomalla väitteiden pohjalta uusia testattavia hypoteeseja.
Tutkimusten toistaminen eli replikointi edellyttää julkista tietoa tutkimuksen tuloksista sekä käytetyistä tutkimusmenetelmistä. Tutkimustulosten varmentamisen tai kumoamisen lisäksi näiden tietojen julkaiseminen mahdollistaa tutkimuksen lähtökohtien, menetelmien ja johtopäätösten kriittisen arvioinnin. Tutkimusten toistaminen, teorioiden testaaminen erilaisin tavoin sekä kriittinen arviointi ovat edellytyksenä tieteellisen tiedon tarkentumiselle, tieteen edistymiselle.
Kriittisyys voi kohdistua tutkimusten ja niille pohjautuvien teorioiden lisäksi tutkijoiden perustavanlaatuisiin ennakko-oletuksiin, joista käytetään nimitystä paradigma. Vaikka paradigmojen muutos on hitaampi prosessi kuin teorioista luopuminen, kyse on samasta tieteelliseen menetelmään kuuluvasta itseäänkorjaavasta ominaisuudesta: huonommin maailmaa selittävät käsitykset korvataan pätevämmillä.
Tieteen edistyvän, itseäänkorjaavan luonteen edellyttämät objektiivisuus-, testattavuus-, julkisuus- ja kriittisyysvaatimukset pohjautuvat tieteen autonomiselle asemalle. Tieteellisen tiedon totuusarvoon eivät siis saa vaikuttaa muut kuin sen tiedolliset perustelut. Jos väitteen pätevyys kiistetään poliittisin, moraalisin tai uskonnollisin perustein, kyseessä ei enää ole tieteellisille argumenteille perustuva keskustelu, vaan pätevän tiedon tuottamista estävä toiveajattelu.