mymmeli kirjoitti:Itse naisena koen, että minut juurikin tyttönä kasvatettiin sellaiseksi ymmärtäväiseksi, muiden tarpeet huomioivaksi, kiltiksi. Itse törmäsin todellisuuteen , kun erosin jehovantodistajista. Tässä maailmassa kukaan ei arvosta liiallista kiltteyttä.
Samanlaisia kokemuksia myös minulla naisena olemisesta Jehovan todistajissa...
Se oli ihan selvä juttu että mies on sun johtaja, ja sut on tehty vain hänen auttajakseen.
Kun seurustelin, yks veli mun seurakunnasta jutteli kerran ja osoitti naisia seurakunnasta jotka on hyviä esimerkkejä alistuvasta vaimonroolista.
Muistan että toi koko kuvio ahdisti. Tuntui että mun kuuluis olla vaan hiljaa ja tehdä niinkuin mies käskee.
Viimeisimmissä jt-häissä vieraillessani jäi puheesta harvinaisen oksu maku suuhun, kun puhuja sanoi että vaikka vaimo tietäisikin paremman ratkaisun johonkin pulmaan, hänen pitäisi pitää se omana tietonaan ja mennä miehen ratkaisun mukana.
Ja mitä fyysiseen väkivaltaan tulee, sitä on todellakin Jt-yhteisössä.
Mutta siitä on äärimmäisen vaikea mennä puhumaan kellekään, koska tiedät jo ettei kukaan auta millään merkittävällä tavalla.
Sanotaan että pitäisi rukoilla ja keskittyä tutkimiseen ja kenttään vaan enemmän, ja yrittää olla vaan parempi vaimo.
Muutenkin jt tietää että juorut liikkuvat niin nopeasti, että kellekään ei uskalla senkään vuoksi avautua.
Jehovantodistajuus on kaikenkaikkiaan erittäin tukahduttava elämäntapa.
Jos pitäisi yhdellä sanalla kuvailla jehovantodistajuutta, tukahduttava olisi mun valinta.
