RaM kirjoitti:ENTÄPÄ JOS joku löytää metsästä punaisen poltettua savea olevan hienon tiilen. Mitä sen löytäjä ajattelee?
Jos löytäjä on Jehovan todistaja, hänen tulisi Vartiotorniseuran sääntöjen mukaan ajatella, että tuon tiilen on joku kadottanut. Sitten hänen tulisi ottaa selvää, kenen tiili on. Ja olisi ryhdyttävä kaikkiin mahdollisiin toimiin tuon tiilen toimittamiseksi omistajalleen.
Tässä Vartiotorniseuran toimintamalli, kun joku löytää jonkun eläimen tai tavaran:
*** w74 1/7 s. 309-310 Onko tapanasi pitää se minkä löydät? ***
Onko tapanasi pitää se minkä löydät?
MITÄ ajattelet, kun löydät jotakin arvokasta, minkä joku on kadottanut?
Herättääkö se sinussa heti ajatuksen omistamisesta, mikä panee sinut työntämään syrjään ajatukset sen palauttamisesta. Ajatteletko, että on oikein pitää se, minkä löydät?
Tai kenties sinulla ei ole näin paatunutta katsantokantaa. Alatko silloin järkeillä sen palauttamisen suhteen seuraavanlaisin ajatuksin: ’Tuon henkilön ei olisi pitänyt olla niin huolimaton, että kadotti sen’, tai: ’Minä en tiedä, kuka omistaja on. Minun velvollisuuteni ei ole ottaa siitä selvää – sitä paitsi siitä on liian paljon vaivaa’?
Kenen tahansa on hyvin helppoa ajatella tällä tavalla. Mutta miten Jumala suhtautuu tähän kadotettujen tavaroiden palauttamista koskevaan asiaan?
Voimme saada sen selville katsomalla Mooseksen kautta annettua lakia, joka koskee juuri tällaista tilannetta. Se sanoo: ”Jos näet veljesi härän tai lampaan eksyneen, älä jätä sitä siihen; vie se takaisin veljellesi. Jos veljesi ei asu sinua lähellä tai jos et tiedä, kuka hän on, niin korjaa eksynyt taloosi, ja olkoon se sinun huostassasi, kunnes veljesi tiedustelee sitä; anna se silloin hänelle takaisin. Tee samoin, jos veljeltäsi on kadonnut aasi, samoin, jos vaate, samoin, jos mitä muuta hyvänsä, jonka löydät; älä jätä sitä siihen.” – 5. Moos. 22:1–3.
Kun oli kysymys kadonneista eläimistä, niin eläimen ruokkiminen tuli tietysti maksamaan jotakin löytäjälle, kunnes sen omistaja ilmaantui, mutta se ei ollut mikään puolustus sille, että hän olisi pitänyt eläimen itsellään tai antanut sen vaellella kadoksissa, niin että se ehkä olisi joutunut varkaiden käsiin tai koirien tai petojen hyökkäyksen kohteeksi.
Mitä toisaalta tapahtui, jos löytäjä ottikin löytämänsä omakseen eikä palauttanut sitä? Jos hänet tavattiin ja havaittiin syylliseksi, niin häntä pidettiin varkaana. Laki sanoi: ”Jokaisessa anastusasiassa, koskipa se härkää tai aasia tai lammasta tai vaatetta tai mitä tahansa kadonnutta, josta joku sanoo: ’Tämä se on’, tulkoon kummankin asia Jumalan eteen; ja se, jonka Jumala tuomitsee syylliseksi, korvatkoon toiselle kaksinkertaisesti.” – 2. Moos. 22:9; vrt. 2. Moos. 22:1, 4.
Sellainen tapaus käsiteltiin kaupungin vanhinten edessä, jotka toimivat Jumalan edustajina sellaisia asioita tuomittaessa. Tutkimalla he ottivat selvän tosiseikoista ja sovelsivat sitten lakia. Tavallisesti voidaan jonkun toisen hallussa olevat kadonneet tavarat tunnistaa joistakin merkeistä ja erikoispiirteistä ja tavaran tuntevien todistajien avulla. Varsinkin Israelin pienemmissä yhdyskunnissa tämä piti paikkansa.
Miten henkilöä voitiin oikeutetusti syyttää varkaaksi, jos hänen havaittiin pitävän jotakin löytämäänsä? Miten tuomarit tiesivät, ettei hän pitänyt sitä vain sen omistajan ilmaantumiseen asti? Siitä seikasta, ettei hän ollut antanut asiaankuuluvaa ilmoitusta eikä yrittänyt riittävästi löytää omistajaa. Rehellinen ihminen olisi ilmoittanut kaupungin vanhimmille sekä muillekin, että hän oli löytänyt jotakin ja säilytti sitä omistajaa varten. Tällainen henkilö oli silloin vapaa syytöksestä.
Jos oli tehty asianmukaisia yrityksiä omistajan löytämiseksi ja jos löytäjä odotti kohtuullisen ajan, niin hänen sallittiin epäilemättä myydä se tai muulla tavalla menetellä mielensä mukaan sen kanssa.