Veljesseura.org

mymmeli kirjoitti:Tukistaminen ja luunappihan ovat lievää pahoinpitelyä ja uhkaavat lapsen fyysistä koskemattomuutta.

Lain edessä silloin kun asiasta joutuu vastaajaksi, näinollen neuvonkin kaikkia mukaanlukien lasten kanssa työskentelevät noudattamaan lakia siten kuin jo tähän viittasin jo yksin sanktion pelossa.
Henkilökohtaisen ymmärrykseni mukaan lasten pelko kuritusta kohtaan on ikäänkuin nyt siirtynyt aikuisten peloksi mahdollisia seuraamuksia kohtaan joita heidän kasvatuksellisista periaatteistaan ja niiden toteuttamisesta voi rangaistuksena seurata.

Keskustelu tästä aiheesta on osaltani käyty ja päätän keskustelun tähän.

Kuten shamaani tuossa aikaisemmin kirjoittikin, niin itsekin perheväkivallan keskellä kasvaneena ja lukuisat kerrat mielivaltaisesti selkääni saaneena totean, että todellakin väkivaltainen kasvatus ajaa aikuisena terapiaan. Siksi todellakin kyseenalaistan myös kaikki luunapit, tukistamiset ym. ns." lievän" väkivallan keinot.

En halua mitenkään loukata ja jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta ihmettelen sinun näkökulmaasi pro et contra. Vain rangastuksen pelossa voisi olla tukistamatta varsinkin, jos tekee työtä lasten parissa? Kotona muiden katseitten ulkopuolella voisi sitten tukistaakin? Sanktioiden pelon sijaan vanhemmat voisivat miettiä tarkemmin omia kasvatusmetodejaan ja sitä, että saavutetaanko satuttamalla jotain hyvää, aitoa ja pysyvää.

Usei fyysinen kuritus on oikotie tilanteen stabiloimiseen, kun aikuisilta tuntuu loppuvan keinot kesken. Ei tietenkään päde niihin jotka vain nauttivat vallankäytöstä. Omassa suvussakin sukupolvien saatossa opittu muita tapoja kasvattaa. It ain't easy.

mymmeli kirjoitti:Kuten shamaani tuossa aikaisemmin kirjoittikin, niin itsekin perheväkivallan keskellä kasvaneena ja lukuisat kerrat mielivaltaisesti selkääni saaneena totean, että todellakin väkivaltainen kasvatus ajaa aikuisena terapiaan.

Se minun pitää vielä lisätä, että muistikuvat itsellä fyysisen väkivallan suhteen ovat ns. kertaluonteisia. En esim. muista olenko saanut risusta kuin vain sen yhden kerran, mutta näitä "kertaluonteisia" muistikuvia on sitten eri muodossa useampia ja osa muistoista kohdistuu myös muihin kuin itseeni. Toisinsanoen on joutunut pelkäämään myös omien vanhempiensa puolesta.

Enemmän toistuvana teemana muistan mielivaltaiset yritykset saada minut tekemään asioita rangaistuksen pelossa (yleensä rangaistus liittyi harrastuksen kieltämiseen määräajaksi). Yleisin vastaus tekemisen tai kiellon syyksi oli "siksi kun minä sanon".

Joka tapauksessa, olen omien kokemusteni kautta vahvasti sitä mieltä että lapseen kohdistuva kertaluonteinen "lievä" väkivallanteko voi pahimmillaan jo aiheuttaa pitkään kestävää, ellei jopa pysyvää, vahinkoa niin henkisesti kuin emotionaalisesti; puhumattakaan toistuvasta ja/tai vakavammasta väkivallasta niin fyysisesti kuin henkisesti.

Mutta joo, kyllähän sitä rakkaudellista löylytystä on tullut nähtyä. En nyt näe, että se olisi pelkästään uskisongelma, mutta kyllähän sieltä vanhasta hyvästä kirjasta pari hyvää kohtaa löytyy, joilla sitä voi perustella. Punaiset perskannikat eivät valehtele.

Tuo lottopallon ketjulle antama nimi, joka viittaa raamatunjakeeseen: "joka vitsaa säästää se vihaa lastaan" , kertoo paljon siitä, että kurittaminen liittyy jakeen mukaan rakkauteen. Lasta siis pitää kurittaa ja se on jopa toivottavaa. Muutenkin muistan, että kiltteyttä ja nöyryyttä pidettiin hyvänä asiana jt- piireissä, ainakin naisen ominaisuutena.

Itse erosin jehovantodistajista sisäisen pahan olon vuoksi. Olin hyvin ahdistunut ja jumalaan uskominen alkoi hiipumaan, koska kotonamme oli paljon erilaista väkivaltaa ja en nähnyt jumalan vaikutusta missään. Jumalan pitäisi suojella lapsia väkivallalta. Kaikista rukoiluista huolimatta oloni ei helpottunut. Uskovaiset ovat raivostuttavan kaksinaamaista porukkaa.

mymmeli kirjoitti: Olin hyvin ahdistunut ja jumalaan uskominen alkoi hiipumaan, koska kotonamme oli paljon erilaista väkivaltaa ja en nähnyt jumalan vaikutusta missään. Jumalan pitäisi suojella lapsia väkivallalta. Kaikista rukoiluista huolimatta oloni ei helpottunut. Uskovaiset ovat raivostuttavan kaksinaamaista porukkaa.

Ja sekin asia käännetään niin, että itse on lopulta syyllinen.

Omassa lähiössä mukuloita kyllä kurmotettiin vähän urakalla, joten en sitä pahemmin salillakaan ymmärtänyt hämmästellä. Sitten muistan, kun yhdessä konventissa, koska media Leinonen julistaa kuuluvasti, että Jehovan todistajat eivät kurita fyysisesti lapsiaan. Siinä on varmaan hifkin hallissa ollut hieman ristiriitaisia tunnelmia.

Meilläkin pahimmillaan homma meni kasvatuksellisesti siten, ettei tullut ensin varoituksen sanaa tai sormen heristelyä. Avokämmenestä päähän suoraan ja välittömästi. Täydellä voimalla tietenkin.

Pidin taannoin pienet valokuvasulkeiset. Peruskoulun aikaisista luokkakuvista katsoo vakavailmeinen lapsi muiden Benetton paitaisten ilopillereiden keskeltä. 6:lla luokalla minulla oli jo hienot otsajuonteet kuin vanhalla valtiomiehellä konsanaan. Opettajat joskus kyselivät, että miksi olin niin usein aran ja huolestuneen oloinen. Tiesivät kyllä, että olin poika siitä vähän erilaisesta perheestä.

Koulupsykologejakin oli toki jo 80-luvulla. Jotain siihenkin suuntaan väläytettiin kohdallani, mutta eihän maailmallisen viisauden edustajiin tullut tarttua. Kun paha olo oli kotona oikein maksimissaan niin toimivaksi hoitomuodoksi pääsin kentälle vanhimman tai jonkun tiukkisveljen kanssa.

Sama vika. Jopa oma äiti ihmetteli miksi olin niin masentunut ala-asteella kuvissa ja syytti itseään että oli töissä iltaisin. Niin, alunperin ei ollut puhelinta, ei teeveetä yms. eikä niitä kavereita koulun jälkeen.

Kai vähemmästäkin masentuu koulukiusaamisen päälle uskonnon takia, ja mikä parasta: minua opetettiin kenttäpalvelukseen viemällä väkisin kädestä koulukaverin ovelle jotta "pelko häviää". Siitä eteenpäin en suostunut ovelta-ovelle.

Siinäpä se "kristillinen identiteetti" kasvoi kun hävetti kravatti kaulassa piileskellä kokouskyytiä kesäkuumalla.