Kirjoittaja Suurenmoinen etu » 07.01.2014 22:33
Ottaako ex-todistajuuden voimavarana vai kirouksena, riippuu myös paljon hetkestä. Murskaantunut ihminen mieltyy ajatukseen loogisuudesta ja mielestä: "minut murskattiin, mutta se oli järkevää". Tai: "murskattuna minusta saa irti enemmän".
On tosiaan kiinni mielentilasta, miten näkee menneisyytensä Jehovan todistajissa. Ja kun minä puhun menneisyydestä Jehovan todistajissa, en tarkoita tarinaa, jossa olisin aikuisiällä kiinnostunut kummallisista eskatologioista, ja päättänyt "kääntää elämäni suunnan" koska se oli menemässä tuhoon, koska "olin tuhoamassa elämäni" blää blää - niin yksinkertaista. Älkää enää jaksako päihteistä, työstressistä, pettämisestä. Älkää viitsikö, aikuiset miehet.
Kun minä puhun menneisyydestäni Jehovan todistajissa, minä puhun siitä, miten minut vauvana ohjattiin seurakunnan ja sen "rakkaudellisten järjestelyiden" piiriin joskus kun Kekkonen oli vielä vakavasti otettava hahmo, joka lenteli helikopterilla Loviisan yllä tarkastelemassa valtakuntaansa. Minä olin potkuhousuissa, minä näin hänet.
Minä olin vauva. Minä olin lapsi. Minut vietiin paikallisten Jehovan todistajien kokouksiin. Paikalliset rouvat opastivat naiivia äitiänä piiskaamaan minua oikein. Että oppisin tavoille. Olin älykäs lapsi. Ja minä tietenkin opin tavoille. Piiskalla. Loviisassa. 1970-luvulla.
Nelikymppisenä olen pikkuisen ymmärtänyt, miten paljon Jehovan todistajat ja tunnevammainen lapsi-äitini ovat lopulta vaikuttaneet persoonaani. Alan siis pikkuisen ymmärtää, käsitättekö, saan vasta hienoja aavistuksia isosta kuvasta. Minä olen neljänkymmenen ja nyt vasta osittain ymmärrän, mitä tuhoa lapsellinen äitini teki minulle liittyessään Todistajiin syntymäni aikoihin.
KAIKKI liittyy minun lapselliseen Jehova-äitiini. Minä hengitän häntä. KAIKKI minun väärät mielenliikkeeni liittyvät minun lapselliseen Jehova-äitiini 1970-luvun Loviisassa, kun hän piiskasi minua siellä ja täällä tehdäkseen minusta kunnollisen pikku Todistajan. Hän juurrutti minuun kielteisen ajatuskaavan, joka tuottaa kurjia ajatuksia, rangaistuksia itselle. Mutta hän kai uskoi tekevänsä minusta kunnollisen pikku Todistajan.
Ja sehän minusta tuli. Tietenkin. Minä olen terve. Minä olen mitatusti fiksu. Totta kai minä halusin tulla hyväksi Todistajaksi 1970-luvun Loviisassa. Koska lapsellinen äitini halusi sitä. Ja koska seurakunnan rouvat sitä häneltä odottivat. Minä olin odotusten tulos. Opin äkkiä haistamaan kahdentoista kilometrin päästä, mitä rouvat odottavat minulta, ja esittämään heille täsmälleen sitä. Tällainen oppi riittää tällaisessa yhteiskunnassa miten pitkälle tahansa, parempaa ei voisi lapsi itselleen toivoa. Paitsi ehkä tyydytystä, iloa, tai mahdollisuutta onnen tavoittelemiseen. Onnen tavoitteleminen oli tietenkin mahdotonta, naurettavaa. Ymmärsin varmaan nelivuotiaana, että minun pitää kärsiä koska olen sen ansainnut. Siinä teille hippunen sitä ilmapiiriä, joka vallitsee 1970-luvun JT-kodissa.
Ai niin, isä ja isoveli eivät koskaan hurahtaneet JT-uskoon. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt minun kannaltani mitään. Äiti oli niin vahva tai isä niin heikko, että minut kasvatettiin JT-hullutuksiin ihan täysillä. Isä oli mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava hölmö. Minä rakastan häntä, mutta onhan fakta, että hän OLI mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava hölmö. Minä kuulkaas rakastan tätä hölmöä, joka allekirjoitti sopimuksen, jossa pilataan ensin minun lapsuuteni ja sitten nuoruuteni ja sitten pedaan katkeraa ikääntymistä, jota kukaan ei ota kuitenkaan edes vakavasti. Voisin näppäräsormisena keskimääräistä nokkelampana näpytellä tähän vaikka mitä lisäjuttuja myöhemmästä aikuisuudestani, mutta suurin osa lukijoista ei pystyisi ottamaan sitä vastaan eikä käsittelemään. Voitte aavistaa, että vaikeaa oli lapsuudessa ja vaikeaa oli nuoruudessa, mutta siihen se jää. Loppu teitä vain ärsyttää. Mitä tuo keekoilee tuskillaan, miksei hän näe elämän suurta kudelmaa, tee menneisyydestään voimavaraa ja mene eteenpäin? MIKÄ OIKEIN ON HÄNEN ONGELMANSA?
Ottaako ex-todistajuuden voimavarana vai kirouksena, riippuu myös paljon hetkestä. Murskaantunut ihminen mieltyy ajatukseen loogisuudesta ja mielestä: "minut murskattiin, mutta se oli järkevää". Tai: "murskattuna minusta saa irti enemmän".
On tosiaan kiinni mielentilasta, miten näkee menneisyytensä Jehovan todistajissa. Ja kun minä puhun menneisyydestä Jehovan todistajissa, en tarkoita tarinaa, jossa olisin aikuisiällä kiinnostunut kummallisista eskatologioista, ja päättänyt "kääntää elämäni suunnan" koska se oli menemässä tuhoon, koska "olin tuhoamassa elämäni" blää blää - niin yksinkertaista. Älkää enää jaksako päihteistä, työstressistä, pettämisestä. Älkää viitsikö, aikuiset miehet.
Kun minä puhun menneisyydestäni Jehovan todistajissa, minä puhun siitä, miten minut vauvana ohjattiin seurakunnan ja sen "rakkaudellisten järjestelyiden" piiriin joskus kun Kekkonen oli vielä vakavasti otettava hahmo, joka lenteli helikopterilla Loviisan yllä tarkastelemassa valtakuntaansa. Minä olin potkuhousuissa, minä näin hänet.
Minä olin vauva. Minä olin lapsi. Minut vietiin paikallisten Jehovan todistajien kokouksiin. Paikalliset rouvat opastivat naiivia äitiänä piiskaamaan minua oikein. Että oppisin tavoille. Olin älykäs lapsi. Ja minä tietenkin opin tavoille. Piiskalla. Loviisassa. 1970-luvulla.
Nelikymppisenä olen pikkuisen ymmärtänyt, miten paljon Jehovan todistajat ja tunnevammainen lapsi-äitini ovat lopulta vaikuttaneet persoonaani. Alan siis pikkuisen ymmärtää, käsitättekö, saan vasta hienoja aavistuksia isosta kuvasta. Minä olen neljänkymmenen ja nyt vasta osittain ymmärrän, mitä tuhoa lapsellinen äitini teki minulle liittyessään Todistajiin syntymäni aikoihin.
KAIKKI liittyy minun lapselliseen Jehova-äitiini. Minä hengitän häntä. KAIKKI minun väärät mielenliikkeeni liittyvät minun lapselliseen Jehova-äitiini 1970-luvun Loviisassa, kun hän piiskasi minua siellä ja täällä tehdäkseen minusta kunnollisen pikku Todistajan. Hän juurrutti minuun kielteisen ajatuskaavan, joka tuottaa kurjia ajatuksia, rangaistuksia itselle. Mutta hän kai uskoi tekevänsä minusta kunnollisen pikku Todistajan.
Ja sehän minusta tuli. Tietenkin. Minä olen terve. Minä olen mitatusti fiksu. Totta kai minä halusin tulla hyväksi Todistajaksi 1970-luvun Loviisassa. Koska lapsellinen äitini halusi sitä. Ja koska seurakunnan rouvat sitä häneltä odottivat. Minä olin odotusten tulos. Opin äkkiä haistamaan kahdentoista kilometrin päästä, mitä rouvat odottavat minulta, ja esittämään heille täsmälleen sitä. Tällainen oppi riittää tällaisessa yhteiskunnassa miten pitkälle tahansa, parempaa ei voisi lapsi itselleen toivoa. Paitsi ehkä tyydytystä, iloa, tai mahdollisuutta onnen tavoittelemiseen. Onnen tavoitteleminen oli tietenkin mahdotonta, naurettavaa. Ymmärsin varmaan nelivuotiaana, että minun pitää kärsiä koska olen sen ansainnut. Siinä teille hippunen sitä ilmapiiriä, joka vallitsee 1970-luvun JT-kodissa.
Ai niin, isä ja isoveli eivät koskaan hurahtaneet JT-uskoon. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt minun kannaltani mitään. Äiti oli niin vahva tai isä niin heikko, että minut kasvatettiin JT-hullutuksiin ihan täysillä. Isä oli mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava hölmö. Minä rakastan häntä, mutta onhan fakta, että hän OLI mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava hölmö. Minä kuulkaas rakastan tätä hölmöä, joka allekirjoitti sopimuksen, jossa pilataan ensin minun lapsuuteni ja sitten nuoruuteni ja sitten pedaan katkeraa ikääntymistä, jota kukaan ei ota kuitenkaan edes vakavasti. Voisin näppäräsormisena keskimääräistä nokkelampana näpytellä tähän vaikka mitä lisäjuttuja myöhemmästä aikuisuudestani, mutta suurin osa lukijoista ei pystyisi ottamaan sitä vastaan eikä käsittelemään. Voitte aavistaa, että vaikeaa oli lapsuudessa ja vaikeaa oli nuoruudessa, mutta siihen se jää. Loppu teitä vain ärsyttää. Mitä tuo keekoilee tuskillaan, miksei hän näe elämän suurta kudelmaa, tee menneisyydestään voimavaraa ja mene eteenpäin? MIKÄ OIKEIN ON HÄNEN ONGELMANSA?