Veljesseura.org

Jehovan todistajuus vaikuttaa läpi elämän tahtoi tai ei. Sukulaiset on edelleen todistajia joten uskonto vaikuttaa ihmissuhteisiin.

Ei voi, jos sukulaiset ovat mukana edelleen.

Miksi omasta historiastaan pitäisi irtautua. Tosin yritin sitä aikani itsekin nuorena. Tietynlainen henkinen irtaantuminen tapahtuu silloin, kun hyväksyy menneisyytensä ja itsensä. Mutta en usko että lapsuudenkokemuksistaan - hyvistä tai huonoista - voi päästä, eikä pidäkään. Olen arvokas sellaisena kuin olen. Samoin kuin kaikki meistä ovat.

Hyviä pointteja ja elävästi kirjoitettu, Suurenmoinen Etu. <3

Ei ne puoskarit ole suurimpia uhreja. Ne on niitä, jotka ovat tehneet egoa miellyttäviä ratkaisuja. Ne on seuranneet sitä mikä TUNTUU hyvältä. Isouden tunne, tulevaisuuden, vallan. Mukavuudenhalu. On kiva syödä vatsa täyteen toisten epävarmuutta ja pelkoa. Myöhemmällä iällä sen on tajunnut. Se on sitä helppouden janoa. Ahneutta, jos sanotaan kaikkein selvimmin.

[quote="Suurenmoinen etu"]Ottaako ex-todistajuuden voimavarana vai kirouksena, riippuu myös paljon hetkestä. Murskaantunut ihminen mieltyy ajatukseen loogisuudesta ja mielestä: "minut murskattiin, mutta se oli järkevää". Tai: "murskattuna minusta saa irti enemmän".

On tosiaan kiinni mielentilasta, miten näkee menneisyytensä Jehovan todistajissa. Ja kun minä puhun menneisyydestä Jehovan todistajissa, en tarkoita tarinaa, jossa olisin aikuisiällä kiinnostunut kummallisista eskatologioista, ja päättänyt "kääntää elämäni suunnan" koska se oli menemässä tuhoon, koska "olin tuhoamassa elämäni" blää blää - niin yksinkertaista. Älkää enää jaksako päihteistä, työstressistä, pettämisestä. Älkää viitsikö, aikuiset miehet.

Kun minä puhun menneisyydestäni Jehovan todistajissa, minä puhun siitä, miten minut vauvana ohjattiin seurakunnan ja sen "rakkaudellisten järjestelyiden" piiriin joskus kun Kekkonen oli vielä vakavasti otettava hahmo, joka lenteli helikopterilla Loviisan yllä tarkastelemassa valtakuntaansa. Minä olin potkuhousuissa, minä näin hänet.

Minä olin vauva. Minä olin lapsi. Minut vietiin paikallisten Jehovan todistajien kokouksiin. Paikalliset rouvat opastivat naiivia äitiänä piiskaamaan minua oikein. Että oppisin tavoille. Olin älykäs lapsi. Ja minä tietenkin opin tavoille. Piiskalla. Loviisassa. 1970-luvulla.

Nelikymppisenä olen pikkuisen ymmärtänyt, miten paljon Jehovan todistajat ja tunnevammainen lapsi-äitini ovat lopulta vaikuttaneet persoonaani. Alan siis pikkuisen ymmärtää, käsitättekö, saan vasta hienoja aavistuksia isosta kuvasta. Minä olen neljänkymmenen ja nyt vasta osittain ymmärrän, mitä tuhoa lapsellinen äitini teki minulle liittyessään Todistajiin syntymäni aikoihin.

KAIKKI liittyy minun lapselliseen Jehova-äitiini. Minä hengitän häntä. KAIKKI minun väärät mielenliikkeeni liittyvät minun lapselliseen Jehova-äitiini 1970-luvun Loviisassa, kun hän piiskasi minua siellä ja täällä tehdäkseen minusta kunnollisen pikku Todistajan. Hän juurrutti minuun kielteisen ajatuskaavan, joka tuottaa kurjia ajatuksia, rangaistuksia itselle. Mutta hän kai uskoi tekevänsä minusta kunnollisen pikku Todistajan.

Ja sehän minusta tuli. Tietenkin. Minä olen terve. Minä olen mitatusti fiksu. Totta kai minä halusin tulla hyväksi Todistajaksi 1970-luvun Loviisassa. Koska lapsellinen äitini halusi sitä. Ja koska seurakunnan rouvat sitä häneltä odottivat. Minä olin odotusten tulos. Opin äkkiä haistamaan kahdentoista kilometrin päästä, mitä rouvat odottavat minulta, ja esittämään heille täsmälleen sitä. Tällainen oppi riittää tällaisessa yhteiskunnassa miten pitkälle tahansa, parempaa ei voisi lapsi itselleen toivoa. Paitsi ehkä tyydytystä, iloa, tai mahdollisuutta onnen tavoittelemiseen. Onnen tavoitteleminen oli tietenkin mahdotonta, naurettavaa. Ymmärsin varmaan nelivuotiaana, että minun pitää kärsiä koska olen sen ansainnut. Siinä teille hippunen sitä ilmapiiriä, joka vallitsee 1970-luvun JT-kodissa.

Ai niin, isä ja isoveli eivät koskaan hurahtaneet JT-uskoon. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt minun kannaltani mitään. Äiti oli niin vahva tai isä niin heikko, että minut kasvatettiin JT-hullutuksiin ihan täysillä. Isä oli mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava hölmö. Minä rakastan häntä, mutta onhan fakta, että hän OLI mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava hölmö. Minä kuulkaas rakastan tätä hölmöä, joka allekirjoitti sopimuksen, jossa pilataan ensin minun lapsuuteni ja sitten nuoruuteni ja sitten pedaan katkeraa ikääntymistä, jota kukaan ei ota kuitenkaan edes vakavasti. Voisin näppäräsormisena keskimääräistä nokkelampana näpytellä tähän vaikka mitä lisäjuttuja myöhemmästä aikuisuudestani, mutta suurin osa lukijoista ei pystyisi ottamaan sitä vastaan eikä käsittelemään. Voitte aavistaa, että vaikeaa oli lapsuudessa ja vaikeaa oli nuoruudessa, mutta siihen se jää. Loppu teitä vain ärsyttää. Mitä tuo keekoilee tuskillaan, miksei hän näe elämän suurta kudelmaa, tee menneisyydestään voimavaraa ja mene eteenpäin? MIKÄ OIKEIN ON HÄNEN ONGELMANSA?[/quote]

Silloin kun yksilö elää voimakasta katkeruuden vaihetta menneisyydestään, sitä (menneisyyttä) on kaiketi aika mahdoton nähdä myös positiivisena. Eikä pidäkkään! Niin pahaa jälkeä seur.kunnan puoskarit saavat pahimmillaan aikaiseksi, että menee hel-pos-ti vuosia päästä tarpeeksi kauas nähdäkseen että ks. Puoskarit ovat itse suurimpia uhreja. Eli tarkoitus ei ollut aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Anteeksi jos näin kuitenkin kävi.

Ottaako ex-todistajuuden voimavarana vai kirouksena, riippuu myös paljon hetkestä. Murskaantunut ihminen mieltyy ajatukseen loogisuudesta ja mielestä: "minut murskattiin, mutta se oli järkevää". Tai: "murskattuna minusta saa irti enemmän".

On tosiaan kiinni mielentilasta, miten näkee menneisyytensä Jehovan todistajissa. Ja kun minä puhun menneisyydestä Jehovan todistajissa, en tarkoita tarinaa, jossa olisin aikuisiällä kiinnostunut kummallisista eskatologioista, ja päättänyt "kääntää elämäni suunnan" koska se oli menemässä tuhoon, koska "olin tuhoamassa elämäni" blää blää - niin yksinkertaista. Älkää enää jaksako päihteistä, työstressistä, pettämisestä. Älkää viitsikö, aikuiset miehet.

Kun minä puhun menneisyydestäni Jehovan todistajissa, minä puhun siitä, miten minut vauvana ohjattiin seurakunnan ja sen "rakkaudellisten järjestelyiden" piiriin joskus kun Kekkonen oli vielä vakavasti otettava hahmo, joka lenteli helikopterilla Loviisan yllä tarkastelemassa valtakuntaansa. Minä olin potkuhousuissa, minä näin hänet.

Minä olin vauva. Minä olin lapsi. Minut vietiin paikallisten Jehovan todistajien kokouksiin. Paikalliset rouvat opastivat naiivia äitiänä piiskaamaan minua oikein. Että oppisin tavoille. Olin älykäs lapsi. Ja minä tietenkin opin tavoille. Piiskalla. Loviisassa. 1970-luvulla.

Nelikymppisenä olen pikkuisen ymmärtänyt, miten paljon Jehovan todistajat ja tunnevammainen lapsi-äitini ovat lopulta vaikuttaneet persoonaani. Alan siis pikkuisen ymmärtää, käsitättekö, saan vasta hienoja aavistuksia isosta kuvasta. Minä olen neljänkymmenen ja nyt vasta osittain ymmärrän, mitä tuhoa lapsellinen äitini teki minulle liittyessään Todistajiin syntymäni aikoihin.

KAIKKI liittyy minun lapselliseen Jehova-äitiini. Minä hengitän häntä. KAIKKI minun väärät mielenliikkeeni liittyvät minun lapselliseen Jehova-äitiini 1970-luvun Loviisassa, kun hän piiskasi minua siellä ja täällä tehdäkseen minusta kunnollisen pikku Todistajan. Hän juurrutti minuun kielteisen ajatuskaavan, joka tuottaa kurjia ajatuksia, rangaistuksia itselle. Mutta hän kai uskoi tekevänsä minusta kunnollisen pikku Todistajan.

Ja sehän minusta tuli. Tietenkin. Minä olen terve. Minä olen mitatusti fiksu. Totta kai minä halusin tulla hyväksi Todistajaksi 1970-luvun Loviisassa. Koska lapsellinen äitini halusi sitä. Ja koska seurakunnan rouvat sitä häneltä odottivat. Minä olin odotusten tulos. Opin äkkiä haistamaan kahdentoista kilometrin päästä, mitä rouvat odottavat minulta, ja esittämään heille täsmälleen sitä. Tällainen oppi riittää tällaisessa yhteiskunnassa miten pitkälle tahansa, parempaa ei voisi lapsi itselleen toivoa. Paitsi ehkä tyydytystä, iloa, tai mahdollisuutta onnen tavoittelemiseen. Onnen tavoitteleminen oli tietenkin mahdotonta, naurettavaa. Ymmärsin varmaan nelivuotiaana, että minun pitää kärsiä koska olen sen ansainnut. Siinä teille hippunen sitä ilmapiiriä, joka vallitsee 1970-luvun JT-kodissa.

Ai niin, isä ja isoveli eivät koskaan hurahtaneet JT-uskoon. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt minun kannaltani mitään. Äiti oli niin vahva tai isä niin heikko, että minut kasvatettiin JT-hullutuksiin ihan täysillä. Isä oli mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava hölmö. Minä rakastan häntä, mutta onhan fakta, että hän OLI mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava hölmö. Minä kuulkaas rakastan tätä hölmöä, joka allekirjoitti sopimuksen, jossa pilataan ensin minun lapsuuteni ja sitten nuoruuteni ja sitten pedaan katkeraa ikääntymistä, jota kukaan ei ota kuitenkaan edes vakavasti. Voisin näppäräsormisena keskimääräistä nokkelampana näpytellä tähän vaikka mitä lisäjuttuja myöhemmästä aikuisuudestani, mutta suurin osa lukijoista ei pystyisi ottamaan sitä vastaan eikä käsittelemään. Voitte aavistaa, että vaikeaa oli lapsuudessa ja vaikeaa oli nuoruudessa, mutta siihen se jää. Loppu teitä vain ärsyttää. Mitä tuo keekoilee tuskillaan, miksei hän näe elämän suurta kudelmaa, tee menneisyydestään voimavaraa ja mene eteenpäin? MIKÄ OIKEIN ON HÄNEN ONGELMANSA?

[quote="Kaarmis"]...lienevätkö kuolleet sittemmin sukupuuttoon?[/quote]
Harmi tosiaan, iloisina ja harmittomina ne mullekin opetettiin. Oisko nyt kyseessä yksi noista kuuluisista lopun ajan merkeistä?

Mulla oli viel joku aika sitten 1920-luvulla tehty eläinkirja, reilu 1000-sivuinen. Siinä vielä mainittiin neekerit oikein kuvan kanssa, lienevätkö kuolleet sittemmin sukupuuttoon?

[quote="Kaarmis"]Ei voi irtautua lopullisesti, jos ei valehtele itselleen, on mun kanta.[/quote]
Sama muuten koskee kansakoulua, jonne oppivelvollisuus mut ohjasi. En voi siitä koskaan irtautua, aika ajoin on pientä korjailtavaa siihen mitä 1950-luvulla opetettiin. Esimerkiksi silloin sai Afrikassa vielä olla neekereitä, nyt neekereitä ei saa olla missään.

[quote]Mutta ottakaamme se voimavarana ja yleissivistyksenä![/quote]
Olenkin ottanut Stadin vanhemman slangin voimavaraksi kun olen kysellyt nuorilta myyjiltä jotain etsimääni, ihan kliffoja pärstiä saa aikaan.

[quote="Kaarmis"]Ei voi irtautua lopullisesti, jos ei valehtele itselleen, on mun kanta. Mutta ottakaamme se voimavarana ja yleissivistyksenä![/quote]

Juuri näin! Kaikesta aktiivisuudesta on jotakin hyötyä, vaikka tässä Vincapitassa tuote itsessään oli mitä oli.
Ja jos mitään muuta myönteistä et seuran hommista löydä, niin jo pelkkä k...usetuksen tiedostaminen on hyvin arvokasta elämän kokemusta! Ota rusinat pullasta ja jatka eteenpäin tielläsi...

Ei voi irtautua lopullisesti, jos ei valehtele itselleen, on mun kanta. Mutta ottakaamme se voimavarana ja yleissivistyksenä!

Mielestäni jehovantodistajuudesta ei pysty kokonaan irroittatumaan. Menneet kokemukset tulee aina vaikuttamaan elämässä ja kukaan ei pysty pyyhkimän 1-50 vuoden kokemuksia elämästään.

Vois verrata, että olis tullut huijatuks Wincapitasta. Siitä pääsee yli sanan tietyssä merkityksessä, mutta se vaikuttaa loppuelämän moniin päätöksiin.

Samoin jt -touhusta voi päästä irti tietyssä merkityksessä. Me kaikki olemme kuitenkin menneiden kokemuksien vankeja. Täydellinen irtautuminen on siis mahdotonta.

eihän mennyttä voi muuttaa. Se oli ja tulee olemaan osa minua. Lapsuudessa monet asiat opitaan ja muistoille ei voi mitään. Niinkun ei voi mitään koulukiusaamiselle tai muille tapahtumille. Perikymppisenä uuden elämän luominen ei ole helppoa, piti täysin opetella elämään omaa elämää miten minä itse haluan, ei minkään järjestön sääntöjen mukaan. Tuliko ylilyöntejä...taatusti ja muutamat jutut olis ollu hyvä jättää tekemättä. Olenko onnellinen kyllä=) päästä yli...hmmm en ehkä käyttäs sitä termiä mutta jt. ajasta voi oppia, niin ainakin uskottelen itselle että ikävistäkin asioita voi oppia...tulla paremmaksi ihmiseksi.

Olen ennen alaluokkia ollut ruotsikielisessä (ankdam) päivähoivassa (dagis). Suunnilleen parin vuoden välein tulee tilanteita, joissa muistuu mieleen se kuinka väärin opin jonkun, minulle nyt täysin yhdentekevän, lastenlaulun sanat. Kotona väitin mutsille, että osa menee dää du di dammal -malliin, vaikka ruåtsia stikkaavan mutsin mielestä se meni ennemminkin när du blir gammal -malliin (tjsp).

Ajallisesti toi dagis on ollut minimaalisen lyhyt verrattuna vaikka lyhyeen jt-uraani, joka sekin jäi lyhyemmäksi kuin jehofiiliura, joka sekin jäänee lyhyemmäksi kuin nykyurani uskonnottomana. Miten ihmeessä ehdinkään työstää irtaumiset kaikista noista kun ankkalammikkovaikutekin vaivaa mieltä? Niin ja kansakoulussa kiusattiin jehovantodistajuudesta, onneksi kostuttautumisen jälkeen opin salaamaan jehovantodistajuuteni ja ammattikoulu sujui hienosti.

Jos kaikesta menneestä haluaa irti, niin alzheimerin tauti lienee tehokkain tunnettu menetelmä.