Veljesseura.org

Taitaa jokaisella todistajalla olla syvällä pelko mahdollisesta kuolemasta harmassa. Sitä ei usein vain ehdi miettiä kun hymy leveällä kenttäillään ja järjestellään kirjaimellisia illanistujaisia.

On muuten tämä sikariportaasta alaspäin valuva syyllistäminen tehonnut hyvin; ollaan ravarina ja pidetään puheita ja siltikään mieli ei anna rauhaa epävarmuudesta. Se on psykologista - niiden kirjoitusten tarkoitus mitä robottimaisesti "tutkitaan" eli luetaan ja sitten 8 rivin kappaleesta innokkain vastaa sen mihin on johdateltu, on juurikin syyllistää. Nykyään hävettää se Juuso 5v tasolla pidettävä Vartiotornin tutkiminen sunnuntain kokouksissa.

Kuvitteellinen kappale 3:

Nöyrinä ja Jehovalle otollisina tosi Kristittyinä meidän ei tule nojautua omaan ymmärrykseen. Raamattu viitoittaa meille selkeästi mitä polkua meidän tulee kulkea saadaksemme ikuisen elämän. Meidän tulee siksi laittaa luottamus Orjaan, joka rakkaudellisesti huolehtii meistä. Saamme hengellistä ravintoa oikeaan aikaan ja se virvoittaa meidät tässä Saatana panettelijan vielä hallitsemassa pahassa asiainjärjestelmässä. Kunnioittakaa siksi Jehovan asettamaa Orjaa.

3. a) Mitä Luojan asettamaa maallista asemaa meidän tulee kunnioittaa?
b) Ketkä eivät nojaudu omaan ymmärrykseen?

Juuri tämänkaltainen syyllistävä ja painostava vuodesta toiseen tankattu aivopesu saa todistajat yhä enemmän pelkäämään kuolemaa ja toisaalta se saa myös epävarmaksi omasta kelvollisuudesta. Ollaan puun ja kuoren välissä. Kyllähän se kuluttaa. Jos vain hetkeksi pysähtyisi hengittämään ja ajattelemaan oman mielen sisuksia, mitä siellä oikeasti oma itsensä on mieltä.

Sanoisin, että uskovaisilla on useimmiten suuri kuolemanpelko, ja onhan sitten tietyssä hurmoksessa mukavaa elätellä ajatusta ikuisesta elämästä. Tosin erityisesti Todistajilla on epävarmuutta, entä jos en ole suorittanut tarpeeksi..........olisko vielä pitänyt olla kentällä 15 minuuttia kauemmin.

Jehovan todistajana ollessa mikään ei ollut kauheampaa, kuin ajatella kuolevansa jolloinkin harmiksessa tai vanhuuteen.

Kuolemista vanhuuteen ei tullut niinkään ajateltua, mutta harmiksessa kuolemista kylläkin tuli paljon mietittyä.

Nyt kun on menettänyt jo kaikki uskon rippeetkin, niin kuolema ei vaivaa enää ollenkaan sieluani, vaan tilalle on tullut jonkin verran kykyä arvostaa elämää, mikä on hieno asia vaikka itse sanon.

Joku maailmallinen nainen aikoinaan ovenraossa sanoikin, että "ikuisen elämän haluaminen on jotenkin itsekästä" ja olen paljolti samaa mieltä nykyään.

Sehän on itsekästä. Mitä vikaa olisi niissä uusissa syntyvissä ihmisissä, jotka eivät voisi muka korvata minua, jo vanhenevaa kääkkää? Miksi olisin niin tärkeä ja erikoinen, että minun pitäisi viedä paikka joltain uudelta ihmiseltä?

Jokainen elää aikanaan ja jättää maailmaan jäljen, jos jättää, eikä sekään ole edes tärkeää.

Tärkeää on että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, mikä onkin kaikkein kovin haaste, jopa kuolemaakin kauheampi.
Mutta sitten kun on tajunnut, mikä itse on ja hyväksynyt sen, niin tulee lopultakin rauha, rauha itsensä kanssa, ja voi hörpätä kupillisen kahvia ja sanoa että minä olen onnellinen.