Markku Meilo kirjoitti:1950-luvulla Vt-seura katsoi jo puheliaisuuden saattavan olla merkki paheksuttavasta juopumuksesta.
Kerran oli taas tuollainen kierrospalvelijan vierailuviikko. Lauantai-iltana hänellä oli
tapana pitää puhe ystäville ja seurakunnalle. Hän pitikin loistavan puheen siitä, miten
meidän tuli valonkantajina tuottaa kunniaa Jehovan nimelle ja loistaa kansojen
keskuudessa. Olimme maailmalle ainoa toivo ja valopilkku. Puheen jälkeen tämä
palvelija, josta pidimme erittäin paljon, tuli meille saunomaan, ja saunan päälle
tarjosimme hänelle lämmikkeitä. Olihan viikko ollut hänelle rasittava, ja hänkin oli
ihminen, joka kaipasi rentoutumista. Sattui sitten sellainen vahinko, että hän
rentoutuikin liikaa. Seuraavana aamuna hänellä oli niin paha krapula, ettei hän voinut
liikahtakaan ilman että hän heti oksensi. Yritin lohduttaa häntä arvelemalla, että hän
varmasti oli saanut jonkun vatsataudin. Hän tarttui tähän oljenkorteen kuin kuoleva ja
pyysi minua ilmoittamaan seurakunnalle, että hän oli sairastunut ja sunnuntain puhetilaisuus
peruuntuisi. En voinut sitä kuitenkaan tehdä, sillä tilaisuus oli harvinainen,
olihan kierrospalvelijan vierailuja seurakunnissa siihen aikaan vain kahdesti vuodessa
ja olimme jo levittäneet satoja esitelmäkutsuja. Koetin .hoivata häntä parhaan kykyni
mukaan luonnonlääkkeitten avulla, hieroin häntä ja kävelytin ulkona raikkaassa
ilmassa. Lämmitin saunankin uudelleen, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Vaikka
liesinkin, että kaikki johtui krapulasta ja hän tiesi sen itsekin, uskottelin hänelle että
hän oli saanut vatsataudin. Ja ehkäpä hän halusi sen uskoakin. Lopulta hoitokeinoni
tuntuivat siinä määrin auttaneen, että puoli tuntia ennen puhetta saimme hänet uskomaan,
että hän pystyisi pitämään puheen. Ja niin lähdimme Valtakunnansaliin. Ja
siellä tämä hyvä ystäväni, parhaimpia ja jaloimpia tuntemiani Jehovan todistajia, piti
puheensa kuin mies konsanaan, vaikka olikin kalpea ja näin, kuinka tuskan hiki
helmeili hänen otsallaan. Hänellä oli synnynnäiset puhujanlahjat, joten puhe oli hyvä.
Joitakin kohtia, jotka käsittelivät alkoholiongelmaa, hänen piti jättää pois puheesta,
sillä aika ja paikka ei ollut sillä kertaa sopiva. Myöhemmin sain sen vaikutelman, että
minä olin häntä juottanut ja vastuussa hänen humaltumisestaan.
(Ote kirjasta Åberg: Nykyajan Baabelin Orjat 1987, s. 22)
[quote="Markku Meilo"]1950-luvulla Vt-seura katsoi jo puheliaisuuden saattavan olla merkki paheksuttavasta juopumuksesta.[/quote]
Kerran oli taas tuollainen kierrospalvelijan vierailuviikko. Lauantai-iltana hänellä oli
tapana pitää puhe ystäville ja seurakunnalle. Hän pitikin loistavan puheen siitä, miten
meidän tuli valonkantajina tuottaa kunniaa Jehovan nimelle ja loistaa kansojen
keskuudessa. Olimme maailmalle ainoa toivo ja valopilkku. Puheen jälkeen tämä
palvelija, josta pidimme erittäin paljon, tuli meille saunomaan, ja saunan päälle
tarjosimme hänelle lämmikkeitä. Olihan viikko ollut hänelle rasittava, ja hänkin oli
ihminen, joka kaipasi rentoutumista. Sattui sitten sellainen vahinko, että hän
rentoutuikin liikaa. Seuraavana aamuna hänellä oli niin paha krapula, ettei hän voinut
liikahtakaan ilman että hän heti oksensi. Yritin lohduttaa häntä arvelemalla, että hän
varmasti oli saanut jonkun vatsataudin. Hän tarttui tähän oljenkorteen kuin kuoleva ja
pyysi minua ilmoittamaan seurakunnalle, että hän oli sairastunut ja sunnuntain puhetilaisuus
peruuntuisi. En voinut sitä kuitenkaan tehdä, sillä tilaisuus oli harvinainen,
olihan kierrospalvelijan vierailuja seurakunnissa siihen aikaan vain kahdesti vuodessa
ja olimme jo levittäneet satoja esitelmäkutsuja. Koetin .hoivata häntä parhaan kykyni
mukaan luonnonlääkkeitten avulla, hieroin häntä ja kävelytin ulkona raikkaassa
ilmassa. Lämmitin saunankin uudelleen, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Vaikka
liesinkin, että kaikki johtui krapulasta ja hän tiesi sen itsekin, uskottelin hänelle että
hän oli saanut vatsataudin. Ja ehkäpä hän halusi sen uskoakin. Lopulta hoitokeinoni
tuntuivat siinä määrin auttaneen, että puoli tuntia ennen puhetta saimme hänet uskomaan,
että hän pystyisi pitämään puheen. Ja niin lähdimme Valtakunnansaliin. Ja
siellä tämä hyvä ystäväni, parhaimpia ja jaloimpia tuntemiani Jehovan todistajia, piti
puheensa kuin mies konsanaan, vaikka olikin kalpea ja näin, kuinka tuskan hiki
helmeili hänen otsallaan. Hänellä oli synnynnäiset puhujanlahjat, joten puhe oli hyvä.
Joitakin kohtia, jotka käsittelivät alkoholiongelmaa, hänen piti jättää pois puheesta,
sillä aika ja paikka ei ollut sillä kertaa sopiva. Myöhemmin sain sen vaikutelman, että
minä olin häntä juottanut ja vastuussa hänen humaltumisestaan.
(Ote kirjasta Åberg: Nykyajan Baabelin Orjat 1987, s. 22)