Koska tienraivaajat käyttävät kymmeniä tunteja joka kuukausi saarnaamisen eri piirteisiin, heillä täytyy olla hyvin laadittu aikataulu. Muuten tavoitteeseen pääsy ei onnistu.
Mutta mitä tähän vaaditaan? Miksi niin harvat seurakunnasta alkavat tienraivaajiksi?
Täytyy ensinnäkin olla luonteeltaan erittäin ulospäinsuuntautuvainen. Täytyy myös nauttia kenttäpalvelustyöstä, sen täytyisi olla tavallaan ainoa intohimo elämässä jotta tuollaisiin tuntitavoitteisiin pääsee, koska täytyy myös varautua odottamattomiin esteisiin tekemällä tunteja varastoon.
Eli tuntien varastoon tekeminen edellyttää, että on tehtävä tosiaan aamupäivällä ja iltapäivällä.
Eli todellakin mahdoton yhtälö monille. Useimmille kenttäpalvelus on pakkopulla, tienraivaajalle se ei saa olla sitä. Ja kyllä sitäkin moni yrittää ja joutuu lopettamaan saliuskottavuuden silloin vähän myös kärsiessä kolauksen.
Seurakuntalaiset kuiskailevat keskenään,"se oli tienraivaaja, mutta lopetti, eiks se saanukkaan siunauksia, kun joutu panemaan pillit pussiin ... oliko kenties jokin salainen pahe ..."
Tässä on sekin hauska piirre, että jos epäonnistuu tienraivauksessa, niin siinä tavallaan osoittaa seurakuntalaisille, että se ei ole kannattavaa työtä, eikä uhrauksien arvoista.
Ihmettelen tosiaan niitä harvoja, jotka ovat jopa erikoistienraivaajia. Tienraivauksen täytyy olla silloin koko elämä.
[quote]Koska tienraivaajat käyttävät kymmeniä tunteja joka kuukausi saarnaamisen eri piirteisiin, heillä täytyy olla hyvin laadittu aikataulu. Muuten tavoitteeseen pääsy ei onnistu.[/quote]
Mutta mitä tähän vaaditaan? Miksi niin harvat seurakunnasta alkavat tienraivaajiksi?
Täytyy ensinnäkin olla luonteeltaan erittäin ulospäinsuuntautuvainen. Täytyy myös nauttia kenttäpalvelustyöstä, sen täytyisi olla tavallaan ainoa intohimo elämässä jotta tuollaisiin tuntitavoitteisiin pääsee, koska täytyy myös varautua odottamattomiin esteisiin tekemällä tunteja varastoon.
Eli tuntien varastoon tekeminen edellyttää, että on tehtävä tosiaan aamupäivällä ja iltapäivällä.
Eli todellakin mahdoton yhtälö monille. Useimmille kenttäpalvelus on pakkopulla, tienraivaajalle se ei saa olla sitä. Ja kyllä sitäkin moni yrittää ja joutuu lopettamaan saliuskottavuuden silloin vähän myös kärsiessä kolauksen.
Seurakuntalaiset kuiskailevat keskenään,"se oli tienraivaaja, mutta lopetti, eiks se saanukkaan siunauksia, kun joutu panemaan pillit pussiin ... oliko kenties jokin salainen pahe ..."
Tässä on sekin hauska piirre, että jos epäonnistuu tienraivauksessa, niin siinä tavallaan osoittaa seurakuntalaisille, että se ei ole kannattavaa työtä, eikä uhrauksien arvoista.
Ihmettelen tosiaan niitä harvoja, jotka ovat jopa erikoistienraivaajia. Tienraivauksen täytyy olla silloin koko elämä.