Kirjoittaja metsäläinen » 17.05.2007 12:44
Terve vaan teille kaikille !
Eka kerta, mutta en malttanut olla kirjoittamatta, kun luin tuolta etusivulta kasteen tarkoitusta, josta lainaus seuraavana :
>> Valtakunnan palveluksemme -lehtinen kertoo jokaisen Jehovan todistajan vastuusta ohjata ihmisiä järjestön piiriin. (Lihavointi lisätty)
"Kanna vastuusi: Jokaisen opetuslasten tekijän täytyy ymmärtää, että raamatuntutkisteluoppilaan ohjaaminen Jumalan järjestöön on hänen vastuullaan (1. Tim. 4:16). Jokaista tutkistelukertaa tulisi pitää askeleena kohti sitä onnellista päivää, jolloin tuo uusi menee vesikasteelle Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi.<<
Se mistä sain itsetuntooni nostetta oli juuri tuo tuoda toisille tietoa jostain paremmasta. Mutta vuosien kuluessa vaatimukset kokouksien suhteen, kenttäilyn suhteen, tutkimisen , perheen, lasten, ystävien suhteen jne. , kasvoi ja siinä alkoi takki tyhjeneen . Jonkinlainen sisäinen tarve huusi tyhjyyttään, eli kulutin itseäni surutta toisten puolesta.
Olin hyljännyt itseni, vastuu itsestäni, omasta hyvinvoinnista oli vuosien vaatimuksissa kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Aloin väsyä ja voida pahoin, Lähestyin veljiä, " rakkaudellisia " veljiä, ja pyysin apua. Ymmärtäväiset veljet tietenkin opitun kaavan mukaan antoivat lääkkeen nimeltä : Käy enemmän kokouksissa, käy enemmän kentällä, tutki enemmän jne. ja luota Jehovaan, niin kyllä se siitä.
Onneksi mulla oli sen verran vielä voimia, että aloin pitää itseäni tärkeänä ja aloin ottaa vastuun itsestäni. Aloin ymmärtää jotain rakkaudesta, aloin ymmärtää jotain järjestöstä ja rakkaudettomuudesta.
Aloin ymmärtää mitä on pakoilu jonkin toisen suojaan ja siten pettää vain itseään, aloin ymmärtää että ei voi luottaa toisiin vaikka he kuinka vakuuttaa olevansa oikeassa.
Nyt kun on saanut etäisyyttä asioihin, on verho pudonnut silmiltä, niin voi nähdä oman tarvitsevuuden ja ymmärrän mihin Jeesus halusi opetuslapsensa ohjattavan. Ja se oli jotain muuta kuin järjestö opettaa.
Ja se tuo mukanaan teveen vastuun.
Vastuun vapauteen. Joten moi.
Terve vaan teille kaikille !
Eka kerta, mutta en malttanut olla kirjoittamatta, kun luin tuolta etusivulta kasteen tarkoitusta, josta lainaus seuraavana :
>> Valtakunnan palveluksemme -lehtinen kertoo jokaisen Jehovan todistajan vastuusta ohjata ihmisiä järjestön piiriin. (Lihavointi lisätty)
"Kanna vastuusi: Jokaisen opetuslasten tekijän täytyy ymmärtää, että raamatuntutkisteluoppilaan ohjaaminen Jumalan järjestöön on hänen vastuullaan (1. Tim. 4:16). Jokaista tutkistelukertaa tulisi pitää askeleena kohti sitä onnellista päivää, jolloin tuo uusi menee vesikasteelle Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi.<<
Se mistä sain itsetuntooni nostetta oli juuri tuo tuoda toisille tietoa jostain paremmasta. Mutta vuosien kuluessa vaatimukset kokouksien suhteen, kenttäilyn suhteen, tutkimisen , perheen, lasten, ystävien suhteen jne. , kasvoi ja siinä alkoi takki tyhjeneen . Jonkinlainen sisäinen tarve huusi tyhjyyttään, eli kulutin itseäni surutta toisten puolesta.
Olin hyljännyt itseni, vastuu itsestäni, omasta hyvinvoinnista oli vuosien vaatimuksissa kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Aloin väsyä ja voida pahoin, Lähestyin veljiä, " rakkaudellisia " veljiä, ja pyysin apua. Ymmärtäväiset veljet tietenkin opitun kaavan mukaan antoivat lääkkeen nimeltä : Käy enemmän kokouksissa, käy enemmän kentällä, tutki enemmän jne. ja luota Jehovaan, niin kyllä se siitä.
Onneksi mulla oli sen verran vielä voimia, että aloin pitää itseäni tärkeänä ja aloin ottaa vastuun itsestäni. Aloin ymmärtää jotain rakkaudesta, aloin ymmärtää jotain järjestöstä ja rakkaudettomuudesta.
Aloin ymmärtää mitä on pakoilu jonkin toisen suojaan ja siten pettää vain itseään, aloin ymmärtää että ei voi luottaa toisiin vaikka he kuinka vakuuttaa olevansa oikeassa.
Nyt kun on saanut etäisyyttä asioihin, on verho pudonnut silmiltä, niin voi nähdä oman tarvitsevuuden ja ymmärrän mihin Jeesus halusi opetuslapsensa ohjattavan. Ja se oli jotain muuta kuin järjestö opettaa.
Ja se tuo mukanaan teveen vastuun.
Vastuun vapauteen. Joten moi.