Kirjoittaja Vieras » 11.12.2007 16:45
Tapakulttuurikin menee ristiin kahdessa eri maailmassa. Kierrosvalvoja oli meillä kestittävänä ja uutena kiinnostuneena olin kaatamassa juomia ensin naisvieraille, valvojan vaimolle ja omalleni, jonka jälkeen olisin kaatanut juomaa valvojalle, mutta tämäpä osoitti lasiaan korkealle kohottamalla, että olinkin alkanut kaatamisen aivan väärästä päästä: kierrosvalvoja piti kestitä ennen naisia. Enhän voinut tietää, että tavat ovat erilaisia (ja sitä paitsi olimme minun kotonani). Yleensähän pitäisi sivuuttaa etikettivirheet, jos joku ei tunne esimerkiksi vieraiden hierarkiaa (vielä tuossa vaiheessa en tuntenut). Eroja ilmenee näinkin pienissä tavoissa, saati sitten niissä suuremmissa kysymyksissä. Olen huomannut, että on vaikea puhua enää tavallisesti: aina tulee se lehdenesittämisnuotti päälle ja aina huomaan, että minun pitäisi olla korjailemassa vieraiden ihmisten uskonkäsityksiä. Yritän parhaillaan olla ajattelematta valtakunnanlauluja, jotka joskus kiertävät mielessä. Nöyryys ja armollisuus ovat vaikeita asioita ylimielisyyden ja jatkuvan suorittamisen sijaan. En voi lukea huonoja utisia kytkemättä niitä lopun ajan meininkiin. Jos puhun nykyisestä uskostani sukulaisilleni, saatan ruveta etsimään kynää merkitäkseni siitä UK:n. Nämä ovat niitä ulkoisia ristiriitoja, mutta ihmisen sisäisen tunne-elämän korjautuminen todistajuuden jälkeen on se vaikeampi juttu, ihmisarvo kun on tähän mennessä määräytynyt suorittamisesta ja annetuista käytösmalleista käsin. Olen etsinyt keinoja ajatella, kuka minä olen, mitä minä haluan, mihin uskon ja mitä teen ja miksi. Vartiotorniseuran aivopesuohjelma löi matalaksi identiteettini ja nyt olen pikku hiljaa palaamassa entiseksi omaksi itsekseni. Minulle se on ehkä hiukan helpompaa kuin lapsesta asti mukana olleelle, sillä olen ollut vieraiden opettama enkä edes kovin innokas. Mutta aina kun kadulla näen kaksi miestä olkakassien kanssa, tunnen tarkkailevia katseita ja kavahdan katsoakseni, että ei kai nuo nyt ole minua tarkkailemassa. Siten helpotun, kun kasvot ovat vieraat ja sanon itselleni: minun asiani eivät enää kuulu heille.
Tapakulttuurikin menee ristiin kahdessa eri maailmassa. Kierrosvalvoja oli meillä kestittävänä ja uutena kiinnostuneena olin kaatamassa juomia ensin naisvieraille, valvojan vaimolle ja omalleni, jonka jälkeen olisin kaatanut juomaa valvojalle, mutta tämäpä osoitti lasiaan korkealle kohottamalla, että olinkin alkanut kaatamisen aivan väärästä päästä: kierrosvalvoja piti kestitä ennen naisia. Enhän voinut tietää, että tavat ovat erilaisia (ja sitä paitsi olimme minun kotonani). Yleensähän pitäisi sivuuttaa etikettivirheet, jos joku ei tunne esimerkiksi vieraiden hierarkiaa (vielä tuossa vaiheessa en tuntenut). Eroja ilmenee näinkin pienissä tavoissa, saati sitten niissä suuremmissa kysymyksissä. Olen huomannut, että on vaikea puhua enää tavallisesti: aina tulee se lehdenesittämisnuotti päälle ja aina huomaan, että minun pitäisi olla korjailemassa vieraiden ihmisten uskonkäsityksiä. Yritän parhaillaan olla ajattelematta valtakunnanlauluja, jotka joskus kiertävät mielessä. Nöyryys ja armollisuus ovat vaikeita asioita ylimielisyyden ja jatkuvan suorittamisen sijaan. En voi lukea huonoja utisia kytkemättä niitä lopun ajan meininkiin. Jos puhun nykyisestä uskostani sukulaisilleni, saatan ruveta etsimään kynää merkitäkseni siitä UK:n. Nämä ovat niitä ulkoisia ristiriitoja, mutta ihmisen sisäisen tunne-elämän korjautuminen todistajuuden jälkeen on se vaikeampi juttu, ihmisarvo kun on tähän mennessä määräytynyt suorittamisesta ja annetuista käytösmalleista käsin. Olen etsinyt keinoja ajatella, kuka minä olen, mitä minä haluan, mihin uskon ja mitä teen ja miksi. Vartiotorniseuran aivopesuohjelma löi matalaksi identiteettini ja nyt olen pikku hiljaa palaamassa entiseksi omaksi itsekseni. Minulle se on ehkä hiukan helpompaa kuin lapsesta asti mukana olleelle, sillä olen ollut vieraiden opettama enkä edes kovin innokas. Mutta aina kun kadulla näen kaksi miestä olkakassien kanssa, tunnen tarkkailevia katseita ja kavahdan katsoakseni, että ei kai nuo nyt ole minua tarkkailemassa. Siten helpotun, kun kasvot ovat vieraat ja sanon itselleni: minun asiani eivät enää kuulu heille.