Kirjoittaja Vempula » 03.04.2017 08:37
mymmeli kirjoitti: - - olen silti jotenkin surullinen kun tapasimme ja suhteemme on nyt palautunut. MIetin mistä se johtuu. Huomasin , että se johtuu siitä, että suhteemme eivät ole enää samanlaiset kuin jt- aikoina. Tietysti näin on. Onhan se ymmärretävääkin kun ainakin itse olen muuttunut ihmisenä tosi paljon. - - jotenkin tuntuu siltä, että jaamme niin eri maailmat. Se tuntuu surulliselta, mutta samalla jotenkin kummalliselta. Onko jollain muulla ollut samanlaisia tuntemuksia?
Minulla on vastaava kokemus, joskaan en voi sanoa sukulaisuussuhteiden palautuneen. Olen tasan yhden kerran ollut tekemisissä jehovantodistaja-sukulaisteni kanssa sen jälkeen, kun minut erotettiin kauan sitten. Minua on kartettu sataprosenttisen huolellisesti, mutta perhesyyt pakottivat sukulaiseni kohtaamaan minut tämän yhden kerran. En ihmettelisi, vaikka se jäisi ainoaksi ja viimeiseksi kerraksi. Sen verran kylmää ja omituista oli kyyti.
Olin vuosien varrella silloin tällöin miettinyt, millaista olisi tavata näitä sukulaisia. Tapaaminen oli kaikkea muuta kuin luonteva ja terve. Se oli vaivaantunut ja kiusallinen, eikä siinä ollut sukulaisrakkaudesta eikä "luonnollisesta kiintymyksestä" tietoakaan. Päällimmäiseksi fiilikseksi jäi syvä surullisuus kuten sinullekin.
Minäkin koen muuttuneeni ihmisenä suuresti, ja olisi tietysti tuntunut mukavalta jutella näiden sukulaisten kanssa ja kertoa sekä kuulla kaikesta vuosien varrella itse kullekin tapahtuneesta. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan sukulaiseni pitivät lahkon vaatimusten mukaisesti kaiken kommunikaation vain välttämättömien käytännön asioiden tasolla avautumatta laisinkaan elämäntilanteistaan. Osa sukulaisistani käyttäytyi minua kohtaan suorastaan töykeästi, vaikka en tiedä olevani heidän kanssaan riidoissa enkä edes sanoneeni heille koskaan pahaa sanaa. Yksikään ei edes kysynyt, mitä minulle kuuluu. Minä esitin tuon kysymyksen kaikille, mutta kukaan ei vaikuttanut haluavan ryhtyä sitä selvittelemään.
Ainakin minulle valkeni, että taidan tosiaan olla menettänyt sukulaiseni lopullisesti. Ajatus tuntuu yhtäältä surulliselta mutta toisaalta selkeyttävältä. Enää ei tarvitse jossitella eikä elätellä turhia toiveita. Korkeintaan toivon, että edes joku sukulaisistani heräisi näkemään lahkon opetusten älyttömyyden ja mielenhallinnan vaarallisuuden ennen kuin kuolema lopulta meidät kaikki korjaa.
[quote="mymmeli"] - - olen silti jotenkin surullinen kun tapasimme ja suhteemme on nyt palautunut. MIetin mistä se johtuu. Huomasin , että se johtuu siitä, että suhteemme eivät ole enää samanlaiset kuin jt- aikoina. Tietysti näin on. Onhan se ymmärretävääkin kun ainakin itse olen muuttunut ihmisenä tosi paljon. - - jotenkin tuntuu siltä, että jaamme niin eri maailmat. Se tuntuu surulliselta, mutta samalla jotenkin kummalliselta. Onko jollain muulla ollut samanlaisia tuntemuksia?[/quote]
Minulla on vastaava kokemus, joskaan en voi sanoa sukulaisuussuhteiden palautuneen. Olen tasan yhden kerran ollut tekemisissä jehovantodistaja-sukulaisteni kanssa sen jälkeen, kun minut erotettiin kauan sitten. Minua on kartettu sataprosenttisen huolellisesti, mutta perhesyyt pakottivat sukulaiseni kohtaamaan minut tämän yhden kerran. En ihmettelisi, vaikka se jäisi ainoaksi ja viimeiseksi kerraksi. Sen verran kylmää ja omituista oli kyyti.
Olin vuosien varrella silloin tällöin miettinyt, millaista olisi tavata näitä sukulaisia. Tapaaminen oli kaikkea muuta kuin luonteva ja terve. Se oli vaivaantunut ja kiusallinen, eikä siinä ollut sukulaisrakkaudesta eikä "luonnollisesta kiintymyksestä" tietoakaan. Päällimmäiseksi fiilikseksi jäi syvä surullisuus kuten sinullekin.
Minäkin koen muuttuneeni ihmisenä suuresti, ja olisi tietysti tuntunut mukavalta jutella näiden sukulaisten kanssa ja kertoa sekä kuulla kaikesta vuosien varrella itse kullekin tapahtuneesta. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan sukulaiseni pitivät lahkon vaatimusten mukaisesti kaiken kommunikaation vain välttämättömien käytännön asioiden tasolla avautumatta laisinkaan elämäntilanteistaan. Osa sukulaisistani käyttäytyi minua kohtaan suorastaan töykeästi, vaikka en tiedä olevani heidän kanssaan riidoissa enkä edes sanoneeni heille koskaan pahaa sanaa. Yksikään ei edes kysynyt, mitä minulle kuuluu. Minä esitin tuon kysymyksen kaikille, mutta kukaan ei vaikuttanut haluavan ryhtyä sitä selvittelemään.
Ainakin minulle valkeni, että taidan tosiaan olla menettänyt sukulaiseni lopullisesti. Ajatus tuntuu yhtäältä surulliselta mutta toisaalta selkeyttävältä. Enää ei tarvitse jossitella eikä elätellä turhia toiveita. Korkeintaan toivon, että edes joku sukulaisistani heräisi näkemään lahkon opetusten älyttömyyden ja mielenhallinnan vaarallisuuden ennen kuin kuolema lopulta meidät kaikki korjaa.