Kirjoittaja Shamaani » 26.07.2017 14:55
Eroaminen vie aina oman aikansa eikä se varmaan koskaan kokonaan poistu, koska se aiheuttaa lieveilmiöitä karttamisen ja väliinpitämättömyyden muodossa mistä puhuitkin. Yleensä se kipu kuitenkin hellittää sille tasolle että "ei enää kiinnosta" ja näet asiat laajemmasta kulmasta, kuten entiselle parisuhteellekin tuppaa käymään. Itse aloin jossain vaiheessa käymään Uskontojen uhrien tuen (UUT) vertaistukiryhmissä ja sekin avasi silmiä, kun kuuli että muissa uskonnoissa tapahtuu ihan samoja asioita kuin Jehovan todistajissa.
Mulla meni pari vuotta että sain vihan tunteen käsiteltyä. Siihen vihaan osaltaan saattoi myös vaikuttaa lapsuuden koti, mutta loppuaikoina se kanavoitui jo suurimpaan ongelmakohtaan eli hallintoelimeen. Nykyään harmittaa, että aikaa meni hukkaan alkupuolen elämästä yli 25-vuotta (laskien mukaan irtautumisen ja jälkipyykin). Toki parempi näin kuin että 80-90% elämästä. Toisaalta tämä kokemus on myös opettanut todella paljon, eikä se vieläkään kokonaan ole ohi.
Koko irtautumisprosessi kesti itsellä noin seitsemän vuotta. Se alkoi vuonna 2010 jäämällä pois kokouksista sekä kentältä ja viimeinen konventti oli 2013. Kuuluisa luopio-puhe siinä konventissa avasi silmät sen verta että päätin pysyvästi jäädä toimettomaksi. 2015 sitten kirjoitin kirjallisen erokirjeen (jota tosin en koskaan postittanut) ja nyt 2017 sitten vihdoin erosin maistraatin kautta. Vanhin yritti soitella perään mutta en enää antanut siimaa vaan pidin pintani. Mahtava fiilis sen jälkeen! Siitä tein tarkemman selostuksen "
Erosin Jehovan todistajista" -triidiin, jos kiinnostaa.
Itse olen selvinnyt lukemalla tietokirjoja seksuaalisuudesta, ateistien pohdintoja uskonnosta, hieman tutustunut evoluutioon, katsonut aiheisiin liittyviä asiavideoita ja pohtimalla paljon, siis todella, todella paljon omaa elämää ja sitä miten
minä näen ympärillä olevan maailman ja maailmankaikkeuden, ilman että joku muu sanoo tasantarkkaan mitä pitää uskoa/olla uskomatta ja nähdä/olla näkemättä. Sen lisäksi parisuhde ja harrastus antaa paljon sisältöä elämään.
Todistajien elämät ovat loppupeleissä yhtä tyhjiä, ellei tyhkempiäkin kuin muun väestön. Samoja asioitahan hekin tekevät kuin muutkin, käyvät kuntosalilla, elokuvissa, lukevat, piirtävät, pelaavat, yms. Heillä se vain on hyvin rajoitettua ja sen lisäksi joutuvat tekemään kaikkea muuta todistajille räätälöityä; kiinnosti tai ei. Mielestäni tällä todistajien-extratäytteellä saadaan näennäisesti se fiilis että heidän elämässään on todella paljon kaikkea ja "ah että, miten hieno järjestö meillä onkaan". Sitten kun se yhtäkkiä poistuu elämästä niin tuntuukin yllättäen tyhjältä. Ei se tyhjää ole, se on sitä täysin samaa aikaa joka sinulla on aina mennyt Vartiotorniseuran elämäntyylin ylläpitämiseen. Nyt vain se kaikki on sinun käsissäsi ja saat ihan itse päättää mihin sen käytät, joten sitä ei kannata enää tuhlata!
Voimia tulevalle ja hyvää jatkoa!
Eroaminen vie aina oman aikansa eikä se varmaan koskaan kokonaan poistu, koska se aiheuttaa lieveilmiöitä karttamisen ja väliinpitämättömyyden muodossa mistä puhuitkin. Yleensä se kipu kuitenkin hellittää sille tasolle että "ei enää kiinnosta" ja näet asiat laajemmasta kulmasta, kuten entiselle parisuhteellekin tuppaa käymään. Itse aloin jossain vaiheessa käymään Uskontojen uhrien tuen (UUT) vertaistukiryhmissä ja sekin avasi silmiä, kun kuuli että muissa uskonnoissa tapahtuu ihan samoja asioita kuin Jehovan todistajissa.
Mulla meni pari vuotta että sain vihan tunteen käsiteltyä. Siihen vihaan osaltaan saattoi myös vaikuttaa lapsuuden koti, mutta loppuaikoina se kanavoitui jo suurimpaan ongelmakohtaan eli hallintoelimeen. Nykyään harmittaa, että aikaa meni hukkaan alkupuolen elämästä yli 25-vuotta (laskien mukaan irtautumisen ja jälkipyykin). Toki parempi näin kuin että 80-90% elämästä. Toisaalta tämä kokemus on myös opettanut todella paljon, eikä se vieläkään kokonaan ole ohi.
Koko irtautumisprosessi kesti itsellä noin seitsemän vuotta. Se alkoi vuonna 2010 jäämällä pois kokouksista sekä kentältä ja viimeinen konventti oli 2013. Kuuluisa luopio-puhe siinä konventissa avasi silmät sen verta että päätin pysyvästi jäädä toimettomaksi. 2015 sitten kirjoitin kirjallisen erokirjeen (jota tosin en koskaan postittanut) ja nyt 2017 sitten vihdoin erosin maistraatin kautta. Vanhin yritti soitella perään mutta en enää antanut siimaa vaan pidin pintani. Mahtava fiilis sen jälkeen! Siitä tein tarkemman selostuksen "[url=https://veljesseura.org/foorumi/viewtopic.php?f=1&t=8303]Erosin Jehovan todistajista[/url]" -triidiin, jos kiinnostaa.
Itse olen selvinnyt lukemalla tietokirjoja seksuaalisuudesta, ateistien pohdintoja uskonnosta, hieman tutustunut evoluutioon, katsonut aiheisiin liittyviä asiavideoita ja pohtimalla paljon, siis todella, todella paljon omaa elämää ja sitä miten [i]minä[/i] näen ympärillä olevan maailman ja maailmankaikkeuden, ilman että joku muu sanoo tasantarkkaan mitä pitää uskoa/olla uskomatta ja nähdä/olla näkemättä. Sen lisäksi parisuhde ja harrastus antaa paljon sisältöä elämään.
Todistajien elämät ovat loppupeleissä yhtä tyhjiä, ellei tyhkempiäkin kuin muun väestön. Samoja asioitahan hekin tekevät kuin muutkin, käyvät kuntosalilla, elokuvissa, lukevat, piirtävät, pelaavat, yms. Heillä se vain on hyvin rajoitettua ja sen lisäksi joutuvat tekemään kaikkea muuta todistajille räätälöityä; kiinnosti tai ei. Mielestäni tällä todistajien-extratäytteellä saadaan näennäisesti se fiilis että heidän elämässään on todella paljon kaikkea ja "ah että, miten hieno järjestö meillä onkaan". Sitten kun se yhtäkkiä poistuu elämästä niin tuntuukin yllättäen tyhjältä. Ei se tyhjää ole, se on sitä täysin samaa aikaa joka sinulla on aina mennyt Vartiotorniseuran elämäntyylin ylläpitämiseen. Nyt vain se kaikki on sinun käsissäsi ja saat ihan itse päättää mihin sen käytät, joten sitä ei kannata enää tuhlata!
Voimia tulevalle ja hyvää jatkoa! :thumbup: