Veljesseura.org

Minusta voisi lausua jonkun totta olevan kauniin piirteen edesmenneestä.

Muissa piireissä saatetaan sanoa että ei se elämä siihen lopu kun maan poveen kätketään.

Joskus sanattomuuden sijasta voi olla hyvä puhua jostain muista asioista joita voi mukavasti kuunnella sopivana asiaa ja ajatuksen juuttumisen estäen.

Jakke kirjoitti:No niin... Ensimmäinen kolmesta meni viikonloppuna. Tukenakin yritin parhaani mukaan olla ja ilmeisesti se "läsnäolo" ja "kuunteleminen", mitä täällä jo mainittiinkin, olivat ihan toimivia keinoja. Itseasiassa sain jopa kiitosta suhtautumisestani.

Itse arvelen, että aika, joka on arvokkainta omaisuutta, jota meillä on ja joka on tasa-arvoisinta omaisuutta - rikkaimmallakin on vain 24 tuntia vuorokaudessa - on parasta mitä voi antaa. Miten tuon ajan sitten käyttää tai täyttää, se kai riippuu tapauksesta.

On huokeaa ja halpaa höpistä jotain hautajaisissa tms., mutta kuka antaa muuta aikaa, antaa paljon.

Omasta ydin perheestäni on kuollut rakkaita. Muutama vilpitön yhteyden otto on ollut, vaikka olen "luopio". Muutama sellainen yhteyden otto, joissa haluttiin vain kerätä tietoa juoruilua varten. Se loukkasi. Esim. kuolleen perheen jäseneni kännykkään soitettiin ja soittaja tiesi, että siellä vastaa joku muu. Puhelin oli hallussani käytännön asioiden hoitamista varten.

Itse elän omaa elämää ja teen surutyötä omalla tavalla. Näistä oppineena voin suositella vain vierailua, niiden luona jotka tarvitsevat tukea. Olla läsnä ja kuunnella. Puhua iloisista muistoista. Halata lämpimästi. Kysyä tarvitseeko apua arjen askareissa. Tehdä sen vilpittömästi ja muistaa olla yhteydessä myös jatkossa. Kukat kuihtuu, kun käyt surevan luona, niin tilaa vaikka kotiin ruokaa, että sureva jaksaa ja saa syötyä ystävän kanssa. Kaikki tilanteen mukaan. Usein aikuisiän saavuttaneet lapset osaa käsitellä asioita eri tavalla, kuin mahdollinen leski, jonka elämänkumppani on lähtenyt pois. Ystävällisiä kysymyksiä avun tarpeesta ja pitää muistaa, että pitää sen minkä lupaa. Apu voi olla vaikka postin avaamista, jota pois nukkuneelle tulee jonkin aikaa. Vain kysymällä voi tietää mistä avusta on hyötyä ja voi auttaa.

Pois lähteneestä voi ja pitää puhua ja kaikki kivat muistot antaa surevalle voimaa. Puhuminen auttaa ja ennen kaikkea kuunteleminen. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että nuo keskustelut joissa olin mukana olivat hyviä, välillä itkua, mutta myös naurua kyynelten seasta. Surevalle jää mieleen ne kauniit muistot ja iloiset asiat. Jos sureva ei pysty puhumaan, niin olen varma, että omakohtaisten mukavien asioiden muistelu auttaa siinä tilanteessa. Kaikki positiivisuus vaikeassa tilanteessa, mutta empaattinen asenne on ystävyyttä.

RaM kirjoitti:En oikein tiedä lohduttaako mitkään sanat. Minusta pelkkä läsnäolo antaa sen tuen, mitä ylipäätään on mahdollista antaa. Ihmiset ottavat kovin erilailla nuo kuolemiset ja hakevat itselleen lohtua niin yksilöllisistä asioista, ettei sanojen käyttö takaa kaiketi kovinkaan paljoa.
Itse olen kaiketi hieman kylmä noissa asioissa, sillä kuolema kuuluu elämään siinä kuin syntymäkin ja se on lähinnä luonnollinen asia. Varsinkin vanhan ihmisen kohdalla. Nuori ja lapsi on kokonaan eri asia.
Sureminen on ennenkaikkea itsekkyyttä. Eihän kuolleelle ole kuolemalla mitään merkitystä.

Itse olen kokenut aikuisiälläni vain mummun ja papan poislähdön. Mummun kuoleman jälkeen otin tavakseni käydä pappaa tapaamassa joka viikko. Kuulin hienoja sotajuttuja ja kunnallispolitiikkaa ja kaupungin historiaa kotikaupungistani Keravasta. Papan kuolema sitten otti koville... Mutta toisaalta, reilu 9-kymppisenä on ehkä aikakin lähteä, ja sain kuitenkin olla osa papan elämää. Tarinat siitä kun sydärin jälkeen lääkäri kielsi puhallinsoittimet niiden parissa koko ikänsä viettäneen papan, ne kosketti mua. Ymmärrän nyt paremmin kuinka tärkeä voin joillekin olla, ja kuinka voimaton ihminen on vanhuuden ja kuolemisen edessä... Ymmärrän nyt enemmän elämää...

En oikein tiedä lohduttaako mitkään sanat. Minusta pelkkä läsnäolo antaa sen tuen, mitä ylipäätään on mahdollista antaa. Ihmiset ottavat kovin erilailla nuo kuolemiset ja hakevat itselleen lohtua niin yksilöllisistä asioista, ettei sanojen käyttö takaa kaiketi kovinkaan paljoa.
Itse olen kaiketi hieman kylmä noissa asioissa, sillä kuolema kuuluu elämään siinä kuin syntymäkin ja se on lähinnä luonnollinen asia. Varsinkin vanhan ihmisen kohdalla. Nuori ja lapsi on kokonaan eri asia.
Sureminen on ennenkaikkea itsekkyyttä. Eihän kuolleelle ole kuolemalla mitään merkitystä.

Luopion toveri kirjoitti:Jakke, voimia raskaaseen tukemistyöhön. (kuulostipa hurjalta )

Olin reipas töissä, tuin surevia omaisia poistamalla kasan klubin lehtimateriaalia polin odotustilasta. Ja tuntui oikein hyvältä!

Vuoden hyvä työ tuli tehtyä! *taptaptap*

Suosittelen jokaista terveyskeskuskävijää selaamaan lehtipinot ja korjaamaan roskiin kaikki hertsykät ja värtsykät... Itsekin olen aina tehnyt niin, paitsi törmätessäni ennennäkemättömiin lehdyköihin jotka vien kotiini "tutkittaviksi"...

Jakke, voimia raskaaseen tukemistyöhön. (kuulostipa hurjalta )

Olin reipas töissä, tuin surevia omaisia poistamalla kasan klubin lehtimateriaalia polin odotustilasta. Ja tuntui oikein hyvältä!

Jakke kirjoitti:No niin... Ensimmäinen kolmesta meni viikonloppuna. Tukenakin yritin parhaani mukaan olla ja ilmeisesti se "läsnäolo" ja "kuunteleminen", mitä täällä jo mainittiinkin, olivat ihan toimivia keinoja. Itseasiassa sain jopa kiitosta suhtautumisestani.

Älä ainakaan noudata Jeesuksen esimerkkiä, sehän oli sitä mieltä että "antaa kuolleiden haudata kuolleensa"...

Läsnäolo ja kuunteleminen olisi kaikkein parasta suorittaa silloin kuin tulevat vainajat ovat vielä hengissä... Noh, parempi liiankin myöhään kuin ei milloinkaan.

No niin... Ensimmäinen kolmesta meni viikonloppuna. Tukenakin yritin parhaani mukaan olla ja ilmeisesti se "läsnäolo" ja "kuunteleminen", mitä täällä jo mainittiinkin, olivat ihan toimivia keinoja. Itseasiassa sain jopa kiitosta suhtautumisestani.

Jakke kirjoitti:Mitenköhän sitä osaisi lohduttaa surevia ihmisiä, kun ei viitsisi mitään paratiisi/taivas höpinöitä alkaa puhumaan? Toki, jos joku sanoo uskovansa, että kuollut on nyt taivaassa, niin annan hänen niin ajatella ja hakea lohtua siitä ajatuksesta.

Olen huono neuvomaan tässä aiheessa, mutta kun pääsin irti suurimmasta osasta Vt-seuran mielenhallintaa, niin lopetin kaikenlaisen haihattelun. En enää sano 'otan osaa' tms, vaan katson henkilöä silmiin ja henkilöstä riippuen osoitan tunteeni vaikka fyysisesti. Kyllä jätkänkin ilme kertoo ihan riittävästi, etenkin jos ei ole teatteri-ihmisiä.

Ja ihan pelkkä kuunteleminenkin taitaa olla melko tärkeä osa osanottoa.

Tätä nimenomaan tarkoitin, osanotto, siis läsnäolo kertoo jo suurimman osan. Paitsi tietysti jos on pakollinen edustus kuten oli Rutherfordin hautajaisten neljällä (tjsp) osanottajalla, joihin eivät kuuluneet esimerkiksi vihitty vaimo eikä heidän yhteinen poikansa. Se edustus kertoi omaa karua kieltään miehen todellisesta roolista Vt-seurassa. Edeltäjän monttubileet olivat osanottajaluvultaan aivan eri luokkaa, samoin niiden bileiden muistelu jälkikäteen.

Oma äitini kuoli yllättäen kuukausi sitten vain 55-vuotiaana. Eniten mua lohdutti kavereiden kysymykset, ku porukka tiedusteli, et miten he parhaiten voisivat auttaa mua sen sijaan että olisivat esittäneet koko kirjon henkeviä elämänohjeita. Yksi tyttö kertoi välittävänsä musta niin paljon, että tulisi milloin vain tuekseni, JOS NIIN VAIN HALUAN ja siinä pointti: kaikista eniten voimaa sain ihmisistä, jotka kertoivat halustaan olla läsnä, mutteivät tyrkyttäneet itseään. Mites kävi? No, rakastuin tähän tyttöön ihan täysin ja nyt olemme seurustelleet parisen viikkoa Elämän draamaa..

Mielestäni osanotto ja kuunteleminen riittää. Se on lohduttavaa. Ei haittaa vaikka ei osaisi paljoa sanoakaan, koska vastoinkäymiset ja kuolemantapaukset ovat vaikeita kohdata kenelle tahansa. Joillain ihmisillä on tapana jättää sellaiset ystävät jotka ovat joutuneet kokemaan jotain ikäviä asioita ja surevat. Siksi tukena oleminenkin merkitsee jo paljon.

Keitä kahvia, ole läsnä ja kuuntele.
Eipä sitä välttämäti tartte mitään sanoa. Ote olkapäästä on jo itsessään niin rohkaiseva.
Tarjoa olkapää johon itkeä, tai vain seuraasi.
Omaisille voi olla myös tärkeää, että joku tarjoutuu auttamaan arjessa. Kysy mitä voit tehdä, toivottavasti he osaavat kertoa.
(niminerkillä äitinsä menettänyt ja kaikki mahdolliset suruvalittelut kuullut.)

Itse lausuisin muutaman sanan yhteisistä hetkistä, jos niitä on, ja sitten kuten jo sanoitkin, kiinnittäisin huomiota hyvään elämään.

Mitään paratiisihöpinöitä en lähtisi vetämään.

Kertokaapas vinkkejä. Nyt on nimittäin sellainen tilanne, että lähipiirissä on todennäköisesti kolme kuolemantapausta tulossa ihan lähiviikkojen tai viimeistään kuukausien sisällä. Tuttuja ja ystäviä ovat olleet minullekin, mutta ei erityisen läheisiä niin, että itse olisin itse mitenkään hirvittävän murheellinen. Minulle läheisiä ihmisiä nämä kuitenkin koskettavat enemmänkin.

Mitenköhän sitä osaisi lohduttaa surevia ihmisiä, kun ei viitsisi mitään paratiisi/taivas höpinöitä alkaa puhumaan? Toki, jos joku sanoo uskovansa, että kuollut on nyt taivaassa, niin annan hänen niin ajatella ja hakea lohtua siitä ajatuksesta.

Äkkiä ajatellen en varmaan voi paljon muuta tehdä kuin kiinnittää huomiota siihen "hyvään elämään", minkä nämä kuolleet ovat saaneet elää ja jossain tapauksessa tuoda myös esille sen, miten kuolema lopettaa kärsimykset. Ja ihan pelkkä kuunteleminenkin taitaa olla melko tärkeä osa osanottoa.