Kirjoittaja Johanneksen poika » 11.05.2018 14:39
Pro et contra kirjoitti:Vertaamalla siihen miten terävästi ajatuksesi leikkaa ja kuinka lahjakkaasti, viitseliäästi ja ahkerasti perehdyt asioihin tuottaaksesi eksaktia tekstiä ihmettelen ettet pitänyt puheita tai vastaillut...
En vain olisi pystynyt vastamaan isossa salissa. Kodeissa pidetyissä kirjantutkisteluissa kyllä vastasin, kun läsnä oli maksimissaan toistakymmentä ihmistä. Olin todella jännittäjätyyppi. Kärsin siitä jo kouluaikana. Äidinkielen suulliset esitykset luokan edessä olivat yhtä painajaista. Sydän hakkasi, hikeä pukkasi otsalle, kädet tärisivät niin että paperi oli revetä... En haluaisi muistella edes noita aikoja.
Kun sitten minusta tuli Jehovan todistaja, elämääni tuli lisää jännitystä. Ovilla käyminen jännitti. Jotenkin selviydyin siitä, koska puhuteltavia oli yleensä vain yksi, oven avaaja. Ja vieressä oli toinen JT, joka tarvittaessa tuli apuun, jos en osannut mitään sanoa.
Se täytyy vielä mainita, että jäsenyys JT-seurakunnassa ei ainakaan helpottanut jännittäjätyypin elämää, pikemminkin päinvastoin. Se vähäinenkin itsetunto katosi. Kun kaikkea mitattiin numeroilla, myös hengellisyyttä, tunsin kyllä olevani tosi huono Jehovan todistaja. Ja niinhän olinkin. En koskaan ilmoittautunut osa-ajan tienraivaajaksi. Kuukauden kenttäpalvelusennätykseni taisi olla 14 tai 16 tuntia. Joskus ovilla oli kyllä hyviä keskusteluja ja tuntui, että sillä oli jotain merkitystä. Mutta yleensä 90 prosenttia oven avaajista oli täysin välinpitämättömiä JT-asiaa kohtaan.
No, tästä uhkaa tulla vuodatus, joten lopetan tekstin tuottamisen tähän.
[quote="Pro et contra"]Vertaamalla siihen miten terävästi ajatuksesi leikkaa ja kuinka lahjakkaasti, viitseliäästi ja ahkerasti perehdyt asioihin tuottaaksesi eksaktia tekstiä ihmettelen ettet pitänyt puheita tai vastaillut...[/quote]
En vain olisi pystynyt vastamaan isossa salissa. Kodeissa pidetyissä kirjantutkisteluissa kyllä vastasin, kun läsnä oli maksimissaan toistakymmentä ihmistä. Olin todella jännittäjätyyppi. Kärsin siitä jo kouluaikana. Äidinkielen suulliset esitykset luokan edessä olivat yhtä painajaista. Sydän hakkasi, hikeä pukkasi otsalle, kädet tärisivät niin että paperi oli revetä... En haluaisi muistella edes noita aikoja.
Kun sitten minusta tuli Jehovan todistaja, elämääni tuli lisää jännitystä. Ovilla käyminen jännitti. Jotenkin selviydyin siitä, koska puhuteltavia oli yleensä vain yksi, oven avaaja. Ja vieressä oli toinen JT, joka tarvittaessa tuli apuun, jos en osannut mitään sanoa.
Se täytyy vielä mainita, että jäsenyys JT-seurakunnassa ei ainakaan helpottanut jännittäjätyypin elämää, pikemminkin päinvastoin. Se vähäinenkin itsetunto katosi. Kun kaikkea mitattiin numeroilla, myös hengellisyyttä, tunsin kyllä olevani tosi huono Jehovan todistaja. Ja niinhän olinkin. En koskaan ilmoittautunut osa-ajan tienraivaajaksi. Kuukauden kenttäpalvelusennätykseni taisi olla 14 tai 16 tuntia. Joskus ovilla oli kyllä hyviä keskusteluja ja tuntui, että sillä oli jotain merkitystä. Mutta yleensä 90 prosenttia oven avaajista oli täysin välinpitämättömiä JT-asiaa kohtaan.
No, tästä uhkaa tulla vuodatus, joten lopetan tekstin tuottamisen tähän. :)