Kirjoittaja Syväkurkku » 23.04.2023 00:03
Camilla Nissinen, Unni Wenche, Jenny Küttim – entiset sisaret näyttävät jyräävän pohjoismaisessa Jehovan todistajia käsittelevässä kirjallisuudessa!
En sinänsä käy kertomaan Jenny Küttimin kirjasta Salaiset kirjeet. Johanneksen Pojan sivuilla on siitä erinomainen kuvaus. Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin omasta suhteestani tuohon teokseen.
Luin Jenny Küttimin kirjan heti tuoreeltaan sen ilmestyttyä noin vuosi sitten. Ehkä tajusin jotenkin silloin kirjan arvon, mutta samalla se selvästi ärsytti minua. Huomasin etsiväni kirjasta asiavirheitä ja paisuttelin niiden merkitystä. Ihmettelin myös miksi kirjoittaja korostaa niin kovasti itseään kertomalla kaikista hienoista projekteistaan. Pohjavireenä oli kuitenkin hämmennys – toisaalta vaude miten hieno kirja! Lukukokemus oli ristiriitainen.
Toisen kerran luin teoksen tammikuussa. Tällä lukukerralla havaitsin selkeämmin, mikä minut oli saanut ärsyyntymään. Olennainen kohta oli Jennyn vierailu Yhdysvaltoihin Barbara Andersonin luokse. Olemme oppineet arvostamaan Barbaraa kaikkien niiden paljastusten vuoksi, joita hän on tehnyt liittyen lasten hyväksikäyttöön Jehovan todistajien parissa. Kuitenkin Jennyn vierailu Barbaran luokse oli selvästi hänelle suuri pettymys. Barbaran todisteet osoittautuivat kohtalaisen köykäisiksi ja samoin hänen ajatusmaailmansa muistutti lähinnä QAnon salaliittoteorioita.
Jenny myös kyseenalaisti joitakin Australian Royal Commissionin tilastolukuja. Hän löysi niistä viitteitä psykoterapian herättämiin vääriin ”tukahdutettuihin muistoihin”. Niiden osalta Jennyllä oli kokemusta muista tekemistään jutuista. Tämä selitti, miksi hän oli liittänyt nuo jutut kirjaansa. Hän oli esimerkiksi mukana paljastamassa Thomas Quickin tapausta, jossa nykyään jo hylättyjen psykoterapeuttisten teorioiden ja ryhmäajattelun avulla saatiin syytön henkilö ”muistamaan” ja tunnustamaan 30 murhaa (Sture Bergwall). Jenny paljasti myös, miten SVT (Ruotsin Yle) oli erästä Jehovan todistajiin liittyvää lasten hyväksikäyttötapausta käsitelleessä ohjelmassaan jättänyt kertomatta, että aikuiseksi kuvattu hyväksikäyttäjä oli itsekin ollut alaikäinen hyväksikäytön alkaessa. Tällaiset pienet vääristelyt olivat omiaan syömään uskottavuutta todellisilta ongelmilta.
Jenny Küttimin kirjan toinen lukukerta johtikin sitten pitkälle tielle itsetutkisteluun. Olenko itsekin Barbara Andersonin tiellä? Näenkö salaliittoja Jehovan todistajien ympärillä? Uskonko Seuran kirjallisuuden kuvissa olevan piiloviestejä? Uskonko vapaamuurarien liittyvän jotenkin Jehovan todistajiin? Uskonko, että jossakin on piilossa salainen taho, joka kuittaa suuria summia itselleen Jehovan todistajien toiminnasta?
Aloin selvittää suhdettani salaliittoteorioihin ja luin seuraavat kolme tuoreehkoa kirjaa:
Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa: Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa
Markus Tiittula: Taistelu totuudesta: Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti?
Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia: Temppeliherroista liskoihmisiin
Näiden kirjojen jälkeen ymmärsin, miksi Jennyn kirja oli ärsyttänyt minua. Olin itsekin yhä osittain salaliittoteorioiden suossa. Ymmärsin, että tämä on tyypillistä osana toipumisprosessia aiemmasta mielenhallinnasta. Mielenhallinnan jälkeen ihminen on hyvin altis salaliittoteorioille. Kulteissa ja salaliittoteorioissa on paljon samaa – olipa yhdessä noista kolmesta kirjasta haastateltu myös entistä Jehovan todistajaa, Uskontojen uhrien tuessa vaikuttavaa Joni Valkilaa. Itse asiassa Jehovan todistajuus voidaan ymmärtää yhden sortin salaliittoteoriaksi.
Kolmannen kerran luin kirjan nyt kun se on myös suomennettu. Enää eivät häirinneet edes ne pienet virheet, joita kirjan suomentaja oli teokraattisessa sanastossa tehnyt. Kyseessä on hieno, miltei ainutlaatuinen teos. Vaikka Jenny paljasti ongelmat Barbara Andersonin ajattelussa ja Australian Royal Commissionin toiminnassa, hänen kirjansa ei mitenkään vähennä niiden ongelmien laajuutta, jotka liittyvät lasten hyväksikäyttöön Jehovan todistajien keskuudessa. Tästä todisteena on, että hän myöntää itsekin olleensa seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Vaatii suunnatonta rohkeutta julkisuuden henkilöltä myöntää asia.
Eräs asia, jonka Jennyn kirja tuo esille, on ”kahden todistajan” vaatimuksen historia Jehovan todistajien sisäisessä oikeuskäsittelyssä. Vaatimus oli hallintoelimen hätäratkaisu tilanteelle, jossa Herätkää lehden artikkeli poiki järjestölle järjettömän suuren kirjetulvan hyväksikäyttötapauksista. Kahden todistajan vaatimus pienensi ilmoitettujen tapausten määrää oleellisesti. Samalla se loi jonkinlaisen juridisen perustan, jonka avulla Seura kuvitteli pesevänsä kätensä asiasta. Samaan aikaan Seuran juristit seurasivat tarkasti tapahtumia katolisen kirkon osalta saman ongelman parissa. Tämän seurauksena hallintoelin erotettiin varattomaan säätiöön, eroon Seuran omaisuutta hallinnoivista yhtiöistä. Jos hallintoelintä vastaan nostettaisiin syytteitä ohjeista, joita he olivat antaneet liittyen lasten hyväksikäyttöön, hallintoelimen lompakko olisi tyhjä, eikä se pystyisi maksamaan korvauksia. Muussa tapauksessa vaadittujen korvausten määrän olisi ennakoitu tuhoavan koko Seuran.
Jennyn kuvaus Jehovan todistajuudesta on karun yksinkertainen: kyseessä on yhden sortin pyramidihuijaus.
Jenny Küttimin kirja on oikeasti todella hieno! Sen arvo piilee siinä ammattimaisen journalistiikan periaatteessa, jossa lähteiden vaatimustaso on korkea ja joka epäilee kaikkea. Aivan kaikkea.
Oma ärsytykseni on muuttunut suoranaiseksi rakkaudeksi kirjaa kohtaan. Suosittelen kaikille.
Camilla Nissinen, Unni Wenche, Jenny Küttim – entiset sisaret näyttävät jyräävän pohjoismaisessa Jehovan todistajia käsittelevässä kirjallisuudessa!
En sinänsä käy kertomaan Jenny Küttimin kirjasta [i]Salaiset kirjeet[/i]. Johanneksen Pojan sivuilla on siitä erinomainen kuvaus. Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin omasta suhteestani tuohon teokseen.
Luin Jenny Küttimin kirjan heti tuoreeltaan sen ilmestyttyä noin vuosi sitten. Ehkä tajusin jotenkin silloin kirjan arvon, mutta samalla se selvästi ärsytti minua. Huomasin etsiväni kirjasta asiavirheitä ja paisuttelin niiden merkitystä. Ihmettelin myös miksi kirjoittaja korostaa niin kovasti itseään kertomalla kaikista hienoista projekteistaan. Pohjavireenä oli kuitenkin hämmennys – toisaalta vaude miten hieno kirja! Lukukokemus oli ristiriitainen.
Toisen kerran luin teoksen tammikuussa. Tällä lukukerralla havaitsin selkeämmin, mikä minut oli saanut ärsyyntymään. Olennainen kohta oli Jennyn vierailu Yhdysvaltoihin Barbara Andersonin luokse. Olemme oppineet arvostamaan Barbaraa kaikkien niiden paljastusten vuoksi, joita hän on tehnyt liittyen lasten hyväksikäyttöön Jehovan todistajien parissa. Kuitenkin Jennyn vierailu Barbaran luokse oli selvästi hänelle suuri pettymys. Barbaran todisteet osoittautuivat kohtalaisen köykäisiksi ja samoin hänen ajatusmaailmansa muistutti lähinnä QAnon salaliittoteorioita.
Jenny myös kyseenalaisti joitakin Australian Royal Commissionin tilastolukuja. Hän löysi niistä viitteitä psykoterapian herättämiin vääriin ”tukahdutettuihin muistoihin”. Niiden osalta Jennyllä oli kokemusta muista tekemistään jutuista. Tämä selitti, miksi hän oli liittänyt nuo jutut kirjaansa. Hän oli esimerkiksi mukana paljastamassa Thomas Quickin tapausta, jossa nykyään jo hylättyjen psykoterapeuttisten teorioiden ja ryhmäajattelun avulla saatiin syytön henkilö ”muistamaan” ja tunnustamaan 30 murhaa (Sture Bergwall). Jenny paljasti myös, miten SVT (Ruotsin Yle) oli erästä Jehovan todistajiin liittyvää lasten hyväksikäyttötapausta käsitelleessä ohjelmassaan jättänyt kertomatta, että aikuiseksi kuvattu hyväksikäyttäjä oli itsekin ollut alaikäinen hyväksikäytön alkaessa. Tällaiset pienet vääristelyt olivat omiaan syömään uskottavuutta todellisilta ongelmilta.
Jenny Küttimin kirjan toinen lukukerta johtikin sitten pitkälle tielle itsetutkisteluun. Olenko itsekin Barbara Andersonin tiellä? Näenkö salaliittoja Jehovan todistajien ympärillä? Uskonko Seuran kirjallisuuden kuvissa olevan piiloviestejä? Uskonko vapaamuurarien liittyvän jotenkin Jehovan todistajiin? Uskonko, että jossakin on piilossa salainen taho, joka kuittaa suuria summia itselleen Jehovan todistajien toiminnasta?
Aloin selvittää suhdettani salaliittoteorioihin ja luin seuraavat kolme tuoreehkoa kirjaa:
Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa: Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa
Markus Tiittula: Taistelu totuudesta: Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti?
Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia: Temppeliherroista liskoihmisiin
Näiden kirjojen jälkeen ymmärsin, miksi Jennyn kirja oli ärsyttänyt minua. Olin itsekin yhä osittain salaliittoteorioiden suossa. Ymmärsin, että tämä on tyypillistä osana toipumisprosessia aiemmasta mielenhallinnasta. Mielenhallinnan jälkeen ihminen on hyvin altis salaliittoteorioille. Kulteissa ja salaliittoteorioissa on paljon samaa – olipa yhdessä noista kolmesta kirjasta haastateltu myös entistä Jehovan todistajaa, Uskontojen uhrien tuessa vaikuttavaa Joni Valkilaa. Itse asiassa Jehovan todistajuus voidaan ymmärtää yhden sortin salaliittoteoriaksi.
Kolmannen kerran luin kirjan nyt kun se on myös suomennettu. Enää eivät häirinneet edes ne pienet virheet, joita kirjan suomentaja oli teokraattisessa sanastossa tehnyt. Kyseessä on hieno, miltei ainutlaatuinen teos. Vaikka Jenny paljasti ongelmat Barbara Andersonin ajattelussa ja Australian Royal Commissionin toiminnassa, hänen kirjansa ei mitenkään vähennä niiden ongelmien laajuutta, jotka liittyvät lasten hyväksikäyttöön Jehovan todistajien keskuudessa. Tästä todisteena on, että hän myöntää itsekin olleensa seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Vaatii suunnatonta rohkeutta julkisuuden henkilöltä myöntää asia.
Eräs asia, jonka Jennyn kirja tuo esille, on ”kahden todistajan” vaatimuksen historia Jehovan todistajien sisäisessä oikeuskäsittelyssä. Vaatimus oli hallintoelimen hätäratkaisu tilanteelle, jossa Herätkää lehden artikkeli poiki järjestölle järjettömän suuren kirjetulvan hyväksikäyttötapauksista. Kahden todistajan vaatimus pienensi ilmoitettujen tapausten määrää oleellisesti. Samalla se loi jonkinlaisen juridisen perustan, jonka avulla Seura kuvitteli pesevänsä kätensä asiasta. Samaan aikaan Seuran juristit seurasivat tarkasti tapahtumia katolisen kirkon osalta saman ongelman parissa. Tämän seurauksena hallintoelin erotettiin varattomaan säätiöön, eroon Seuran omaisuutta hallinnoivista yhtiöistä. Jos hallintoelintä vastaan nostettaisiin syytteitä ohjeista, joita he olivat antaneet liittyen lasten hyväksikäyttöön, hallintoelimen lompakko olisi tyhjä, eikä se pystyisi maksamaan korvauksia. Muussa tapauksessa vaadittujen korvausten määrän olisi ennakoitu tuhoavan koko Seuran.
Jennyn kuvaus Jehovan todistajuudesta on karun yksinkertainen: kyseessä on yhden sortin pyramidihuijaus.
Jenny Küttimin kirja on oikeasti todella hieno! Sen arvo piilee siinä ammattimaisen journalistiikan periaatteessa, jossa lähteiden vaatimustaso on korkea ja joka epäilee kaikkea. Aivan kaikkea.
Oma ärsytykseni on muuttunut suoranaiseksi rakkaudeksi kirjaa kohtaan. Suosittelen kaikille.