Veljesseura.org

Tuli se kutsu kuulemaan siitä rakkaudesta, jossa kutsussa on se piikkiseppelepää.

Ajattelin jo kuinka sinne salin ilmoitustaululle saisi pysyväisemmän luonteisesti kiinnitettyä jotain materiaalia, kuten vaikka nimim. Caitzun sivuilta vanhan kirjallisuuden näytteitä.

Myös jos laittaisi autojen tuulilasinpyyhkimien alle informaatiota ja yhteystietoja.

tuli postilaatikkoon kutsu muistonviettoon, heh, menisköhän.

Lehtiveli kirjoitti:Aiheesta on toistuvasti erilaisia näkemyksiä palstoilla, ja mielestäni olisi hauskaa saada suomestakin jotain konkreettista tulosta siitä, kuinka suuri osa Jehovan todistajista jättää "äitijärjestön".

Aikaisemmissa keskusteluissa aiheesta ilmoille on heitetty arvio siitä, että n. puolet eronneista palaa takaisin, mutta niistäkin suuri osa joutuu uudelleen erotetuksi. Järjestöstä on myös lanseerattu osuva kuvaus pyöröovesta. Lahkon ovella käy pyörähtämässä monta ihmistä, ja suurin osa tulee ovesta myös ulos. Tästä onkin hyvä jatkaa vääntämistä. Kuinka suuri osa suomessa JT-perheessä kasvaneista lähtee pois? Entä käännynnäisistä?

Amerikkalaisen lähteen mukaan 2/3 JT-perheessä kasvaneista lähtee pois. Tätä voitanee käyttää myös keskustelunalustuksena. Lähde

edit: Aiheen vierestä hieman lisätilastoja JT-tilastoja

Meitä on kuusi lasta. Neljä on jäänyt pois virallisesti ja kaksi on ainakin kirjoilla mukana, eli tuo kaksi kolmesta toimii ainakin meillä.

Jakke kirjoitti: Samoilla linjoilla. "Painajaiset" on liittyneet lähinnä ex-vaimon kanssa uudestaan pariutumiseen, mutta niitäkin unia on viime vuosina ollut enää hyvin harvoin.

Heh, satun tuntemaan exäsi ja sen koko suvun, joten ymmärrän hyvin painajaistesi syyn...

Torninvartija kirjoitti:

Onnellisille muistoille oma arvonsa, mutta omaan paikkaansa ne kuuluvat, emmehän me lähde käpyihinkään enää survomaan tikkujalkoja ynnä nyhtämään heinää eteen, vaikka se niin mukavia muistoja jättikin.

Tämähän on hieno ketju.

Eilen viimeksi minulta kysyttiin, miksi, 11 vuotta erottamiseni jälkeen, jaksan edelleen olla kiinnostunut siitä mitä jehovantodistajat puuhaavat. Vastasin, että suhteeni jehovantodistajiin on samanlainen kuin kuubalaisella, joka on paennut kotimaastaan. Vaikka en voi koskaan palata kotimaahani, on se silti minulle tärkeä. Se on kulttuuri, jossa kasvoin ja joka tulee aina olemaan osa minua, esimerkiksi siksi, että sisarukseni ja muut sukulaiseni ja entiset ystäväni ovat siellä ja vaikka he eivät puhukaan kanssani, he ovat edelleen minulle tärkeitä.

Osuit naulan kantaan. Joku stadissa asuva tilaa kotiseutunsa paikallislehteä kotiinsa jotta tietää mitä siellä, missä on lapsuus ja nuoruus eletty, tapahtuu.

Onnellisille muistoille oma arvonsa, mutta omaan paikkaansa ne kuuluvat, emmehän me lähde käpyihinkään enää survomaan tikkujalkoja ynnä nyhtämään heinää eteen, vaikka se niin mukavia muistoja jättikin.

Tämähän on hieno ketju.

Eilen viimeksi minulta kysyttiin, miksi, 11 vuotta erottamiseni jälkeen, jaksan edelleen olla kiinnostunut siitä mitä jehovantodistajat puuhaavat. Vastasin, että suhteeni jehovantodistajiin on samanlainen kuin kuubalaisella, joka on paennut kotimaastaan. Vaikka en voi koskaan palata kotimaahani, on se silti minulle tärkeä. Se on kulttuuri, jossa kasvoin ja joka tulee aina olemaan osa minua, esimerkiksi siksi, että sisarukseni ja muut sukulaiseni ja entiset ystäväni ovat siellä ja vaikka he eivät puhukaan kanssani, he ovat edelleen minulle tärkeitä.

Entä jos ihmisellä olisikin jonkainlainen taipumus saada kokea ilontunteensa joka tapauksessa ? Että elinkautissellissä istuva nähdessään tiilien rakosesta pilkistävän lutikan pään nauraa että sepäs onkin hölmön ja hauskan näköinen. Taikka jos lutikkaa ei tule, niin jonkun ajan kuluttua nauraa höröttelee, että onpas tuokin tiilien sauma veikeästi muotoutunut ?

Mutta ne mukavat muistot sieltä lahkosta ovat tietysti totta, onhan siellä tavannut ihmisiä jotka ovat halunneet mukavia kokea keskenään sitäkin mieluummin, kun ovat ainakin alitajuisesti tajunneet opin ja asiat lievästi sanottuna kyseenalaiseksi.

Jos niitä tunteita on yritetty yhdistää liikkeen asioihin, on se vain kavalan käärmeen temppuja.

Onnellisille muistoille oma arvonsa, mutta omaan paikkaansa ne kuuluvat, emmehän me lähde käpyihinkään enää survomaan tikkujalkoja ynnä nyhtämään heinää eteen, vaikka se niin mukavia muistoja jättikin.

Varmaankin elämän raiteilleen saaminen siten, että siinä syntyy uusia onnellisia tapahtumia muisteltavaksi, olisi yksi parhaita lääkkeitä. Mikä nyt tosin on helpommin sanottu kuin konkretiaksi väännetty.

PoterO kirjoitti:Huh!

Nähtävästi olen päässyt todella vähällä, kun ei ole JT-painajaisia eikä JT-pakkomielteitä tahikka haluja paluuseenkaan. En toisaalta kokenut koskaan kyllä mitään hienoa joukkohurmostakaan.

Samoilla linjoilla. "Painajaiset" on liittyneet lähinnä ex-vaimon kanssa uudestaan pariutumiseen, mutta niitäkin unia on viime vuosina ollut enää hyvin harvoin.

Hyvänolontunteet JT-aikoina liittyivät lähinnä konventtien oheistoimintaan (lue: viinalla läträämiseen ja vastakkaisen sukupuolen kanssa flirttailuun). Kokoukset olivat pakkopullaa, kuten myös krapulaiset konventtipäivät.

madgyver kirjoitti:Mä yritän kaikkeni, että sopeutuisin uuteen elämääni ja saisin uusia ystäviä ja pääsisin aloittamaan sen "normaali"elämän, jota olen halunnut jo kauan. Silti tuntuu, että eristäydyn muusta maailmasta entistä enemmän ja hautaudun omaan paskaani. Tiedä kauanko tässä jaksaa enää yrittää. Toisaalta, jehovalahko ei minusta saa enää uutta jäsentä. Niin epätoivoinen en koskaan tule olemaan. Ennemmin makaan sitten vaikka arkussa lepäämässä.

Onnekseni en juurikaan löytänyt ikäistäni seuraa JT-piireistä ja ihmiset taitavat ystävystyä melko helposti kanssani, joten minulla oli sitten maailmallisia ystäviä. Ystävät toki helpottivat aivopesun haihtumista, vaikka en asiaa heidän kanssaan käsitellytkään. Vanhempana taitaa tosiaan ystävyyden hieromiseksi löytyä vähemmän tilanteita: opiskelun ja harrastusten parista löytynee parhaiten. Vaikea sitä on tietysti arvioida kuinka tosissani olin mukana. En ollut fanaattinen, mutta en toisaalta olisi määritellyt itseäni kulttuuritodistajaksikaan. Elämänkatsomukseni oli kuitenkin hyvin pitkälti suoraan seuran kirjallisuudesta.

PoterO kirjoitti: Nähtävästi olen päässyt todella vähällä, kun ei ole JT-painajaisia eikä JT-pakkomielteitä tahikka haluja paluuseenkaan. En toisaalta kokenut koskaan kyllä mitään hienoa joukkohurmostakaan.

Sulla on vaan ollu tie "normaalielämään" ehkä helpompi kuin monella muulla. Sen tien vaikeus riippuu myöskin varmaan siitä, kuinka tosissaan itsekukin on lahkossa ollut. Jos kakskymppiseksi kulttuurijehnustelee uskomatta oikeasti yhtään mihinkään ja ilman minkäänlaista kiinnostusta koko asiaan, niin varmasti lähteminen on helpompaa kuin ihmisellä joka on ihan oikeasti ollut "totuudessa" koko sydämellään mukana ja rakentanut elämänsä (ja ystäväpiirinsä) _pelkästään_ VT-seuran varaan. Enkä nyt väitä että sä olisit kuulunut kumpaankaan näistä ryhmistä Mä yritän kaikkeni, että sopeutuisin uuteen elämääni ja saisin uusia ystäviä ja pääsisin aloittamaan sen "normaali"elämän, jota olen halunnut jo kauan. Silti tuntuu, että eristäydyn muusta maailmasta entistä enemmän ja hautaudun omaan paskaani. Tiedä kauanko tässä jaksaa enää yrittää. Toisaalta, jehovalahko ei minusta saa enää uutta jäsentä. Niin epätoivoinen en koskaan tule olemaan. Ennemmin makaan sitten vaikka arkussa lepäämässä.

Huh!

Nähtävästi olen päässyt todella vähällä, kun ei ole JT-painajaisia eikä JT-pakkomielteitä tahikka haluja paluuseenkaan. En toisaalta kokenut koskaan kyllä mitään hienoa joukkohurmostakaan.

Kovanyrkki kirjoitti:

Marilyn kirjoitti:

Kovanyrkki kirjoitti: ... niin sitä tunnetta mitä koen valtakunnansalilla ja konventeissa, niin sitä se ei vaan murra.

Mikä tuo tunne on? Minkälainen?

Tunteita on vaikea pukea sanoiksi, mutta tietty hyvänolontunne puskee päälle, kun olen jehovantodistajien riennoissa mukana. Nämä tuntemukset ovat varmasti täysin perskohtaisia, eikä varmasti kosketa, kuin osaa vuosikymmeniä mukana olleita. Mutta juuri tästä syystä uskoisin osan palaavan, vaikka kuinka ollaan saatu monoa persuksille ja muuta kaltoinkohtelua.

Taidan tietää mistä puhut... Valehtelisin jos sanoisin etten kaipaa _mitään_ jeppuajoilta. Pari todella hyvää ystävää sinne jäi, joita todella rakastan ja joista välitän todella paljon (edelleen), ja uskon että tunne oli molemminpuolinen. Toki, Seuran karttamissäännöt määrittelevät jeppujen ystävyyssuhteiden kestävyyden, ja siinä suhteessa minä hävisin. Muutenkin jehnujen keskuudessa on suht helppoa saada uusia ystäviä, ainakin paljon helpompaa kun tässä reaalimaailmassa. Tai no emmä ystävistä tiedä, mutta kavereita ainakin. Ja hyvänpäiväntuttuja pilvin pimein, tosin niillä ei ole juuri mitään arvoa.

Vaikka joskus satunnaisesti pieni kaipaus joitakin jeppujen yhteisöllisiä piirteitä kohtaan riipaiseekin mieltä, niin silti ikinä en tule sinne palaamaan. Kokous- ja kenttäruljanssi, sosiaaliset paineet ja elämäni uhraaminen jenkkiläiselle kirjapainofirmalle on yksinkertaisesti liikaa. Puhumattakaan siitä, että kun on kerran todennut Seuran opetukset vääriksi tai vähintäänkin kyseenalaisiksi, niin niihin uskominen on mahdotonta. Ja pelkästään sosiaalisten etuuksien takia mukana oleminen on itselleni täysin mahdoton ajatus.

Seuran asentama kuvainnollinen aivopultti on erittäin voimakas kuvainnollinen rikkaruoho. Pyöröovi-ilmiöön liittyen rikkaruoho hiipuu mutta jostain se vain kasvaa takaisin joissakin tapauksissa.

Erittäin voimakas kuvainnollinen aivopultti on todistaja-sukuun syntyneillä.

Mutta ei pidä väheksyä tämän yllämainitun aivopultin voimaa sekä vaikutusta todistajuuteen aikuisiällä siirtyneiden osalta.
- ystävyyssuhteiden katkeaminen ->aikaa tulisi viettää samanhenkisten parissa
- sukulaisuussuhteiden viileneminen tai katkeaminen ->mutta kun viisas vilpitön todistaja sanoi minulle että itse saatana saattaa vaikuttaa asioihin ja lähettää sukulaisen manipuloimaan minua...tai miksi viettää aikaa manipuloivan sukulaisen kanssa (samalla kun itse tarjoaa uskontoliiketoimintabusineksen ajatuksia sukulaisilleen)
- elämän painopisteen totaliäärinen siirtyminen Seuran haluamaan malliin
- tulisiko, pitäisikö, entä jos, mitä ajattelisit jos, ->Seuran määräykset/suositukset
- entisten ystävien sekä sukulaisten torppaaminen sillä että nuo ovat luopioajatuksia->Seuran me ja ne
- ketkä mahtavat selvitä ja ketkä tuhotaan
- suoritus-arvot
- taloudelliset paineet, kyllä minun on pistettävä ainakin sen verran rahaa
- jos joku kertoo sinulle jotain kiusallista niin ota käyttöön "en kuuntele, en kuuntele"
- jne jne

Tämä Seuran kuvainnollinen aivpultti on voimakas, oli sitten sukuun syntynyt tai myöhemmin aivopultin imaissut.

Erotettu (kuten eronnutkin) saattaa aivopultin voimakkuudesta johtuen sietää kuvainnollisia räkäpalloja ja kylmää kohtelua salilla sekä totaliääristä ulossulkemista esim. 9 kuukautta. Sitten ilmoitus takaisinottamisesta ja elämä jälleen hymyilee ja räkäpallojen viskominen lakkaa.
Tässäkin taustana aivopultin voimakas vaikutus. Putoaminen tyhjän päälle, ODOTUS siitä että kaikki sitten palaa kun vain jaksan ja kaikki hymyilevät taas ja elämä on järjestyksessä. <- Aivopultin asennuksesta johtuvaa.

Olen joskus miettinyt että jotkut Jehovan Todistajat ehkä ottavat tietoisen riskin tämän suhteen. Tekevät jotain mikä omastatunnosta tuntuu sopivalta mutta Seuran määräykset vaativat erottamista. Muutama taktikoitu kuukausi sylkykuppina ja kaikki onkin sovitettu. Etuuksien suhteen voi tietysti kestää hivenen enemmän mutta nekin voivat järjestyä takaisin.

Se AIVOPULTTI se AIVOPULTTI !

Niin, aivopultin ruuvaus synnyttää kolon, vaikka aivopultti olisikin pikkuhiljaa irronnut. Voisiko sanoa ikäänkuin arvet jotka kuroutuvat osittain kiinni mutta ei ikinä umpeen.

Anonymous kirjoitti:Minä koen tuon paluun mahdottomaksi, yhtä mahdottomaksi kuin palata jälleen nuoreksi tai nuoruuden mielentilaan. Silloin oli elämä edessä ja oli ihmeellistä tietämättömyydestä johtuvaa itsetuntoa. Kun on kasvanut vanhemmaksi tajuaa, että se nuoruus on ainutlaatuista aikaa ja sitä olotilaakin voi muistella nostalgian hengessä, mutta ei sinne halua eikä pystykään palaamaan. Tuo vertaus tosin ontuu siinä mielessä, että jehovan todistajuuteen pystyisi kyllä fyysisesti palaamaan, mutta 'totuutta' jonka silloin ajattelin olevan, ei olekaan olemassa.

Koen vahvasti niin, että ei yksinkertaisesti ole minne palata ja mikään sitä ei voi muuttaa. Minä olen jatkanut elämääni ja siinä ei ole enää sijaa todistajuudelle, vaikka suku aina ajoittain siihen yrittää painostaakin.

Tällainen kokemus on luultavasti kaikilla eronneilla, jotka ovat kasvaneet irti lahkoajattelusta. Koska he ovat oivaltaneet lahko-opit valheiksi, eivät he enää voisi palata istumaan valtakunnansalille nauttimaan uskollisen orjan sanomista. Orjan opit eivät enää ole heille jumalallisia ja arvostettavia, vaan heidän silmänsä ovat avautuneet näkemään ne alhaisina ja manipulatiivisina kiinteistö- ja kirjapainolahkon oppisekasotkuina.

Se, jonka silmät ovat todella avautuneet näkemään lahko alastomana, riisuttuina jumalallisesta kiiltokuvakoristeesta, ei enää palaa lahkoon, koska lahko ei enää voi tarjota varmoja totuuksia tai paratiisitoivoa. Se voi tarjota vain spekulatiivisia oppeja, lahkotyötä ja tylsiä kokouksia sekä lahkoyhteisön kyseenalaista seuraa. Sellainen on arvotonta.

Olen ollut reilut 10 vuotta erotettuna, minut erotettiin reilut 20 vuotiaana, ja olin ollut lapsesta asti jehovan todistaja. Ennen erottamistani ajattelin, että katsastelen tilannetta ja ainahan voin palata jos siltä tuntuu. Jo parin kuukauden katsastelun jälkeen kävi minulle hyvinkin selväksi, etten palaa.

Ajoittain olen nähnyt kammottavia painajaisunia, että olen menossa naimisiin tai seurustelen jonkun nuoruuden ihastuksen kanssa. Suhteen jatkumisen edellytys on aina, että pitää palata jehovan todistajaksi. Herään aina kauheaan tunteeseen, missä olen aivan romahtamisen partaalla, kun en pysty ajattelemaan samalla tavalla asioista kuin he tai olemaan samanlainen. Koskaan tuo todistajien kanssa oleminen tai paluu sinne ei unissani ole positiivinen tunne.

Minä koen tuon paluun mahdottomaksi, yhtä mahdottomaksi kuin palata jälleen nuoreksi tai nuoruuden mielentilaan. Silloin oli elämä edessä ja oli ihmeellistä tietämättömyydestä johtuvaa itsetuntoa. Kun on kasvanut vanhemmaksi tajuaa, että se nuoruus on ainutlaatuista aikaa ja sitä olotilaakin voi muistella nostalgian hengessä, mutta ei sinne halua eikä pystykään palaamaan. Tuo vertaus tosin ontuu siinä mielessä, että jehovan todistajuuteen pystyisi kyllä fyysisesti palaamaan, mutta 'totuutta' jonka silloin ajattelin olevan, ei olekaan olemassa.

Koen vahvasti niin, että ei yksinkertaisesti ole minne palata ja mikään sitä ei voi muuttaa. Minä olen jatkanut elämääni ja siinä ei ole enää sijaa todistajuudelle, vaikka suku aina ajoittain siihen yrittää painostaakin.