Kirjoittaja Aamu » 07.05.2008 10:49
Itsekin Itä-Suomesta syntyisin olevana ymmärrän kehtaamisen viitsimisenä, siis laiskottiko vai ei. Toisten neuvomista huonoilla neuvoilla en yleensä harrastanut, tokihan olisin tiennyt kaikenlaista vt-asiaa eri tilanteisiin, mutta enhän niitä ohjeita itsekään noudattanut ja asia ei tuntunut tärkeältä. Niinikään olin liian laiska tarkkailemaan ihmisiä saati sitten kirjoittamaan mitään tärkeää ylös. Laiskuus esti myös käyttäytymästä omituisesti juhlissa yms. Huomio sinänsä ja joukosta erottautuminen olisi ollut ihan mukavaa, mutta ah ja voi sitä vaivaa ja asian tiedottamista kaikille.
Jos kehtaaminen ymmärretään häpeämiseksi, julkeamiseksi, niin kaikenlainen saarnaaminen ehdottomasti hävetti eniten. Sukulaisia yritin vältellä viimeiseen asti. Kenttätunteja toki halusin paljon, mutta ne oli parasta hankkia mahdollisimman kaukaa kotoa, missä ei tulisi varmasti tuttuja vastaan ja tunnit kertyisivät ajokilometreistä. Pahin painajainen oli katutyö kotikaupungin keskustassa. Jos minä olisin kauppareissulla, en haluaisi pysähtyä keskelle katua juttelemaan Jumalasta, vaikka muissa olosuhteissa ehkä niin tekisinkin. Niinpä minua ahdisti jo etukäteen mennä ärsyttämään kiireisiä ihmisiä. Konventtilätkä piti ehdottomasti saada pois konventin ulkopuolella, samoin konventtivaatteet. Niin paljon kuin rakastinkin hienoksi tälläytymistä, oli se noloa paikoissa, joihin se ei kuulu, kuten vaikka mäkkärissä. Hurskautta piti kyllä esitellä, mutta mielellään vain toisille todistajille. Muiden ihmisten ei tarvinnut tietää oudosta uskonnosta mielellään yhtään mitään, paitsi kenties ala-asteella, jossa asia oli tavattoman cool, tyyliin "minullapas onkin aikuisten oikee vakaumus, joka kieltää minua tekemästä tylsiä juttuja". Salilla puhetta pitäessä ilkesin heittää ihan mitä tahansa liirumlaarumia, vaikka olisin juuri käynyt jonkun sisaren kanssa keskustelua ko. aiheesta, ja valittanut että en usko kyseistä väitettä. Kunhan esitin asiani uskottavasti ja sain aplodit vakuuttavasta todistelusta, niin hyvä oli.
Yhteenvetona voisin todeta, että koko todistajuus hävetti. Vain harvoissa tilanteissa tunsin tyydytystä sen tuomasta erilaisuudesta. Koko touhu oli uskomattoman feikkiä, sanoisinko jopa ulkokultaista, enkä koskaan tuntenut mitään ylpeyttä tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. Tein niin kuin sanottiin, mutta loppujen lopuksi se ei ollut oma valintani, ja toivoin jatkuvasti ettei minun tarvitsisi tehdä niin kuin teen. Minulla ei ollut mitään vakaumusta ja halusin vain päteä yhteisön silmissä. Lopulta valitsin toisin.
Itsekin Itä-Suomesta syntyisin olevana ymmärrän kehtaamisen viitsimisenä, siis laiskottiko vai ei. Toisten neuvomista huonoilla neuvoilla en yleensä harrastanut, tokihan olisin tiennyt kaikenlaista vt-asiaa eri tilanteisiin, mutta enhän niitä ohjeita itsekään noudattanut ja asia ei tuntunut tärkeältä. Niinikään olin liian laiska tarkkailemaan ihmisiä saati sitten kirjoittamaan mitään tärkeää ylös. Laiskuus esti myös käyttäytymästä omituisesti juhlissa yms. Huomio sinänsä ja joukosta erottautuminen olisi ollut ihan mukavaa, mutta ah ja voi sitä vaivaa ja asian tiedottamista kaikille.
Jos kehtaaminen ymmärretään häpeämiseksi, julkeamiseksi, niin kaikenlainen saarnaaminen ehdottomasti hävetti eniten. Sukulaisia yritin vältellä viimeiseen asti. Kenttätunteja toki halusin paljon, mutta ne oli parasta hankkia mahdollisimman kaukaa kotoa, missä ei tulisi varmasti tuttuja vastaan ja tunnit kertyisivät ajokilometreistä. Pahin painajainen oli katutyö kotikaupungin keskustassa. Jos minä olisin kauppareissulla, en haluaisi pysähtyä keskelle katua juttelemaan Jumalasta, vaikka muissa olosuhteissa ehkä niin tekisinkin. Niinpä minua ahdisti jo etukäteen mennä ärsyttämään kiireisiä ihmisiä. Konventtilätkä piti ehdottomasti saada pois konventin ulkopuolella, samoin konventtivaatteet. Niin paljon kuin rakastinkin hienoksi tälläytymistä, oli se noloa paikoissa, joihin se ei kuulu, kuten vaikka mäkkärissä. Hurskautta piti kyllä esitellä, mutta mielellään vain toisille todistajille. Muiden ihmisten ei tarvinnut tietää oudosta uskonnosta mielellään yhtään mitään, paitsi kenties ala-asteella, jossa asia oli tavattoman cool, tyyliin "minullapas onkin aikuisten oikee vakaumus, joka kieltää minua tekemästä tylsiä juttuja". Salilla puhetta pitäessä ilkesin heittää ihan mitä tahansa liirumlaarumia, vaikka olisin juuri käynyt jonkun sisaren kanssa keskustelua ko. aiheesta, ja valittanut että en usko kyseistä väitettä. Kunhan esitin asiani uskottavasti ja sain aplodit vakuuttavasta todistelusta, niin hyvä oli.
Yhteenvetona voisin todeta, että koko todistajuus hävetti. Vain harvoissa tilanteissa tunsin tyydytystä sen tuomasta erilaisuudesta. Koko touhu oli uskomattoman feikkiä, sanoisinko jopa ulkokultaista, enkä koskaan tuntenut mitään ylpeyttä tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. Tein niin kuin sanottiin, mutta loppujen lopuksi se ei ollut oma valintani, ja toivoin jatkuvasti ettei minun tarvitsisi tehdä niin kuin teen. Minulla ei ollut mitään vakaumusta ja halusin vain päteä yhteisön silmissä. Lopulta valitsin toisin.