Kirjoittaja sirpa-leena » 15.06.2008 20:25
Minä liityin ihan vaan ja pelkästään sen uskonnon tähden. Minulla oli iso nippu niitä nk. perimmäisiä kysymyksiä ja JT-uskonnosta sain vastaukset, jotka minua tyydyttivät. Siihen joukkoon en ikinä kuulunut ja koska minulla oli tämä MIES siis aviomies, joka oli mun pää vaikka ei ollutkaan mukana, sain suhteellisen rauhassa tehdä omia valintojani ja mulla oli myös aina kiire, etten paljoa yli seurakunnallisten velvollisuksien kerinnyt sosioteeratakkaan kuin harvojen kanssa. Yli-ikäiseksi venähtänyt kiinnostuneena olemiseni ( + 10 vuotta) lisäsi sekin tiettyä pelivaraa.Törmäyskurssi tuli sitten, kun erosin miehestä ja sitä aikaa olla seurakuntalaisten kanssa jäi pilvin pimein. Todella kävi ilmi, että ei minusta ole tähän porukkaan.
En minä kaipaa kuin joitakuita. Pahalta tuntuu, kun heihin ei voi olla yhteydessä, mutta kun jo kulunut aikaa kohta puolen vuosikymmenen verran, ettei olla nähty, niin olisiko meillä enää ees mitään jutun juurta? Lisäksi olen lohduttanut itseäni sillä, että kyse on rakenteista, kai me oltas tekemisis, jos seura sen sallis, et homma ei ole mitenkään henkilökohtaista.
Muuten, perusopinnot mun uudesta harrastusluonteisesta koulutuksestani on suoritettu. Eräs kurssikaveri teki lopputyönsä elämänpoluista ja käsitteli siinä hylkäämistä. Esitystä kuunnellessani ajattelin, että minun kohdallani taisi käydä niin, että osa JT-uskonnon viehätyksestä oli mahdollisuus itse orkesteroida itselleen ultimate hylkäämiskokemus? Em. myös osin selittäisi sen miksi minua ei haittaa, että eivät ole tekemisis, pikemminkin iso helpotus.
Minä liityin ihan vaan ja pelkästään sen uskonnon tähden. Minulla oli iso nippu niitä nk. perimmäisiä kysymyksiä ja JT-uskonnosta sain vastaukset, jotka minua tyydyttivät. Siihen joukkoon en ikinä kuulunut ja koska minulla oli tämä MIES siis aviomies, joka oli mun pää vaikka ei ollutkaan mukana, sain suhteellisen rauhassa tehdä omia valintojani ja mulla oli myös aina kiire, etten paljoa yli seurakunnallisten velvollisuksien kerinnyt sosioteeratakkaan kuin harvojen kanssa. Yli-ikäiseksi venähtänyt kiinnostuneena olemiseni ( + 10 vuotta) lisäsi sekin tiettyä pelivaraa.Törmäyskurssi tuli sitten, kun erosin miehestä ja sitä aikaa olla seurakuntalaisten kanssa jäi pilvin pimein. Todella kävi ilmi, että ei minusta ole tähän porukkaan.
En minä kaipaa kuin joitakuita. Pahalta tuntuu, kun heihin ei voi olla yhteydessä, mutta kun jo kulunut aikaa kohta puolen vuosikymmenen verran, ettei olla nähty, niin olisiko meillä enää ees mitään jutun juurta? Lisäksi olen lohduttanut itseäni sillä, että kyse on rakenteista, kai me oltas tekemisis, jos seura sen sallis, et homma ei ole mitenkään henkilökohtaista.
Muuten, perusopinnot mun uudesta harrastusluonteisesta koulutuksestani on suoritettu. Eräs kurssikaveri teki lopputyönsä elämänpoluista ja käsitteli siinä hylkäämistä. Esitystä kuunnellessani ajattelin, että minun kohdallani taisi käydä niin, että osa JT-uskonnon viehätyksestä oli mahdollisuus itse orkesteroida itselleen ultimate hylkäämiskokemus? Em. myös osin selittäisi sen miksi minua ei haittaa, että eivät ole tekemisis, pikemminkin iso helpotus.