Kirjoittaja Vieras » 02.07.2008 16:06
Kaikki 4 päivää istuin tiiviisti, kiltisti ja hiljaa, tein muistiinpanoja tunnollisesti ja väliajat selasin Isoa Kirjaa tai kirjallisuuspöydän antimia. Selkää kolotti Hesan jäähallin kivikovat, epämukavat penkit ja jalkoja särki. Ulkona oli yleensä aina helle ja sisällä sietämätön kuumuus.
Yritin tosissani opiskella, edistyä, ymmärtää puhujien sanomaa, vuosikausia. Parhaimmat puheet ja näytelmät olivat moraaliasioita, ihmissuhteita, perhesuhteita käsitteleviä. Puheet taas Ilmestyskirjan tarinoista eivät oikein auenneet - enkä ymmärrä niitä vieläkään, paitsi jotkin ulkoa opitut Pohjan ja Etelän kuninkaan tarinat kansainliitot sun muut (vieläköhän ne ovat jt-tarustoissa olemassa?). Myös loppupuhe kiinnosti, järjestetäänköhän konventti myös seuraavana vuonna, samoin uudet julkaisut.
Vuosikausien itseruoskinta ei vaan auttanut sanomaa painumaan syvälle sydämeen, vaikka kuinka yritin tehdä ohjeiden mukaisen elämäntaparemontin, ja omatunto soimasi. Tunsin itseni todella vieraaksi koko yhteisöön ja konventissa muukalaiseksi. Puheiden hehkutus tulevasta paratiisista ei kiinnostanut ollenkaan, olin enimmäkseen masentunut, erakko, ja että vieläkö olisi pitänyt tuollaisessa systemissä elää ikuisestikin...!
En ollut uskonnollinen tippaakaan, enkä edes uskaltanut sitä itselleni myöntää tai ajatella. Mutta miksi sitten yritin, yritin monta kertaa olla rehellisesti mukana ja vielä raakkunakin uudelleen pyristellä mukaan - onnistumatta - selvisi muutamia vuosia sitten!
Rehellisesti ajateltuna, jota en uskaltanut tuolloin edes ääneen itselleni ajatella, konventit olivat todella pitkäveteisiä, uuvuttavia velvollisuuksia pelottavalle J:lle, jossa minuutit ja tunnit matelivat, sanoma ymmärtämätöntä tai samaa vanhan kertausta...
Ja voi niitä leikki-ikäisiä lapsiraukkoja, jotka väsyneinä itkua tuhertaen eivät jaksaneet istua paikoillaan.
Mietin konventeissa usein, että voivatko nuo kaikki muut - jotka vaeltelivat juuri ohjelman aikana käytävillä, ulkona, puhelivat ahkerasti keskenään, touhusivat muuta - olla todella sydämestään mukana sanoman julistuksessa ja konventin ohjelma-annissa, ymmärsivätkö he todella sen sanoman, jota minä ponnisteluistani huolimatta en kovinkaan ymmärtänyt, saati että olisin kyennyt täysin sen mukaan. Yritin kuitenkin olla ja elää kuten kastetun jt:n velvollisuuksiin kuuluukin - ainakin pinnallisesti, josta seurasi rankat itsesyytökset riittämättömyydestäni. Tuohon eivät konventitkaan auttaneet - ne olivat piinaa, piinaa senkin vuoksi, etten kyennyt täyttää tehtävääni. Viimeinen konventtikokemukseni oli -90-luvulla - ja sen jälkeen vapauduin!
Kaikki 4 päivää istuin tiiviisti, kiltisti ja hiljaa, tein muistiinpanoja tunnollisesti ja väliajat selasin Isoa Kirjaa tai kirjallisuuspöydän antimia. Selkää kolotti Hesan jäähallin kivikovat, epämukavat penkit ja jalkoja särki. Ulkona oli yleensä aina helle ja sisällä sietämätön kuumuus.
Yritin tosissani opiskella, edistyä, ymmärtää puhujien sanomaa, vuosikausia. Parhaimmat puheet ja näytelmät olivat moraaliasioita, ihmissuhteita, perhesuhteita käsitteleviä. Puheet taas Ilmestyskirjan tarinoista eivät oikein auenneet - enkä ymmärrä niitä vieläkään, paitsi jotkin ulkoa opitut Pohjan ja Etelän kuninkaan tarinat kansainliitot sun muut (vieläköhän ne ovat jt-tarustoissa olemassa?). Myös loppupuhe kiinnosti, järjestetäänköhän konventti myös seuraavana vuonna, samoin uudet julkaisut.
Vuosikausien itseruoskinta ei vaan auttanut sanomaa painumaan syvälle sydämeen, vaikka kuinka yritin tehdä ohjeiden mukaisen elämäntaparemontin, ja omatunto soimasi. Tunsin itseni todella vieraaksi koko yhteisöön ja konventissa muukalaiseksi. Puheiden hehkutus tulevasta paratiisista ei kiinnostanut ollenkaan, olin enimmäkseen masentunut, erakko, ja että vieläkö olisi pitänyt tuollaisessa systemissä elää ikuisestikin...!
En ollut uskonnollinen tippaakaan, enkä edes uskaltanut sitä itselleni myöntää tai ajatella. Mutta miksi sitten yritin, yritin monta kertaa olla rehellisesti mukana ja vielä raakkunakin uudelleen pyristellä mukaan - onnistumatta - selvisi muutamia vuosia sitten!
Rehellisesti ajateltuna, jota en uskaltanut tuolloin edes ääneen itselleni ajatella, konventit olivat todella pitkäveteisiä, uuvuttavia velvollisuuksia pelottavalle J:lle, jossa minuutit ja tunnit matelivat, sanoma ymmärtämätöntä tai samaa vanhan kertausta...
Ja voi niitä leikki-ikäisiä lapsiraukkoja, jotka väsyneinä itkua tuhertaen eivät jaksaneet istua paikoillaan.
Mietin konventeissa usein, että voivatko nuo kaikki muut - jotka vaeltelivat juuri ohjelman aikana käytävillä, ulkona, puhelivat ahkerasti keskenään, touhusivat muuta - olla todella sydämestään mukana sanoman julistuksessa ja konventin ohjelma-annissa, ymmärsivätkö he todella sen sanoman, jota minä ponnisteluistani huolimatta en kovinkaan ymmärtänyt, saati että olisin kyennyt täysin sen mukaan. Yritin kuitenkin olla ja elää kuten kastetun jt:n velvollisuuksiin kuuluukin - ainakin pinnallisesti, josta seurasi rankat itsesyytökset riittämättömyydestäni. Tuohon eivät konventitkaan auttaneet - ne olivat piinaa, piinaa senkin vuoksi, etten kyennyt täyttää tehtävääni. Viimeinen konventtikokemukseni oli -90-luvulla - ja sen jälkeen vapauduin!