Kirjoittaja Vieras » 03.07.2008 21:02
Kuinka moni on katsonut paremmaksi laittaa välit poikki sukulaisiinsa sen takia, että ovat jehovantodistajia?
Yleensähän se on niin, että meidät luopiot on hylätty suvun ym. taholta. Minut ulkoistettiin lapsuudenperheestäni 14 vuotta sitten. Jouduin lähtemään kotoa, en saanut enää pitää yhteyttä sisaruksiini. Vanhempani soittelivat satunnaisesti, ja silloinkin vain painostivat kääntymään takaisin lahkoon. Muuten totaalinen hylkäys.
Tänä päivänä tilanne on se, etten tunne enää sisaruksiani, vanhempiani en tunne enää omakseni. Tätä nykyä minulla on jo oma perhe. Olen antanut lapseni käydä mummolassa silloin tällöin, mutta pettynyt jatkuvaan minuun kohdistuvaan mustamaalaukseen asetelmalla äiti on väärässä ja paha - isovanhemmat oikeassa ja hyviä. Samoin toiveeni on sivuutettu täysin, kun olen sanonut ettei lapselleni saa puhua jt:ien kauhuskenaarioista. Olin ajatellut olla vanhempiani kohtaan armollinen, kun suostuin siihen, että vaikka he veivät minulta sisarukseni ja manipuloivat heidät minua vastaan, minä olen antanut heille mahdollisuuden tavata omaa lastani.
Mielestäni he ovat käyttäneet luottamustani väärin ja käyttäytyneet törkeästi. Myöskin suhtautuminen minuun on niin syvältä huolimatta näennäisestä ystävällisyydestä. En ole kutsuttu perheen juhliin, minut on tehty perinnöttömäksi (enpä kyllä mitään haluakaan), minua kutsutaan luopioksi ja entiseksi pahantekijäksi, vaikka "kyllähän sinä nyt olet jo hylännyt paljon syntejä ja siistinyt elämääsi". Olen aina sivuutettu kaikesta, jt-ystävänsä ajavat ohitseni milloin missäkin asiassa, olen aina halveksittu.
Nyt olen aikuinen ja tullut päätöksen eteen: en ansaitse enää sortamista ja halveksuntaa, en loukkauksia ja hylkäämistä. Elämäni on mallillaan: minulla on upea perhe, tosi ystäviä, hyvä koulutus, olen tasapainoinen, tavallinen perheenäiti. Siitä huolimatta en ole koskaan vanhemmilleni tarpeeksi hyvä. Sitä paitsi, olen joutunut salaamaan heiltä paljon mukamas syntejä, jotta meillä olisi ollut edes viileän asialliset välit. Kaikki pohjautuu vain minun nyökyttelylleni ja loputtomalle häpeän ja alemmuudentunteelleni, joita tunnen äitini kaikkivoipien silmien alla.
Sanokaa minulle, teenkö elämäni virheen, jos annan heidän vain mennä, päästän irti, vien lapselta toiset isovanhemmat? En vain näe muuta vaihtoehtoa enää.
Kuinka moni on katsonut paremmaksi laittaa välit poikki sukulaisiinsa sen takia, että ovat jehovantodistajia?
Yleensähän se on niin, että meidät luopiot on hylätty suvun ym. taholta. Minut ulkoistettiin lapsuudenperheestäni 14 vuotta sitten. Jouduin lähtemään kotoa, en saanut enää pitää yhteyttä sisaruksiini. Vanhempani soittelivat satunnaisesti, ja silloinkin vain painostivat kääntymään takaisin lahkoon. Muuten totaalinen hylkäys.
Tänä päivänä tilanne on se, etten tunne enää sisaruksiani, vanhempiani en tunne enää omakseni. Tätä nykyä minulla on jo oma perhe. Olen antanut lapseni käydä mummolassa silloin tällöin, mutta pettynyt jatkuvaan minuun kohdistuvaan mustamaalaukseen asetelmalla äiti on väärässä ja paha - isovanhemmat oikeassa ja hyviä. Samoin toiveeni on sivuutettu täysin, kun olen sanonut ettei lapselleni saa puhua jt:ien kauhuskenaarioista. Olin ajatellut olla vanhempiani kohtaan armollinen, kun suostuin siihen, että vaikka he veivät minulta sisarukseni ja manipuloivat heidät minua vastaan, minä olen antanut heille mahdollisuuden tavata omaa lastani.
Mielestäni he ovat käyttäneet luottamustani väärin ja käyttäytyneet törkeästi. Myöskin suhtautuminen minuun on niin syvältä huolimatta näennäisestä ystävällisyydestä. En ole kutsuttu perheen juhliin, minut on tehty perinnöttömäksi (enpä kyllä mitään haluakaan), minua kutsutaan luopioksi ja entiseksi pahantekijäksi, vaikka "kyllähän sinä nyt olet jo hylännyt paljon syntejä ja siistinyt elämääsi". Olen aina sivuutettu kaikesta, jt-ystävänsä ajavat ohitseni milloin missäkin asiassa, olen aina halveksittu.
Nyt olen aikuinen ja tullut päätöksen eteen: en ansaitse enää sortamista ja halveksuntaa, en loukkauksia ja hylkäämistä. Elämäni on mallillaan: minulla on upea perhe, tosi ystäviä, hyvä koulutus, olen tasapainoinen, tavallinen perheenäiti. Siitä huolimatta en ole koskaan vanhemmilleni tarpeeksi hyvä. Sitä paitsi, olen joutunut salaamaan heiltä paljon mukamas syntejä, jotta meillä olisi ollut edes viileän asialliset välit. Kaikki pohjautuu vain minun nyökyttelylleni ja loputtomalle häpeän ja alemmuudentunteelleni, joita tunnen äitini kaikkivoipien silmien alla.
Sanokaa minulle, teenkö elämäni virheen, jos annan heidän vain mennä, päästän irti, vien lapselta toiset isovanhemmat? En vain näe muuta vaihtoehtoa enää.