Veljesseura.org

Karttaminen saa ihmisen helposti pois raiteiltaan, kun sosiaaliset suhteet katkaistaan. Jos näin käy ja mies joutuu mieron tielle, tämän ei lahkolaisille tietenkään selitetä johtuvan lahkon karttamiskäytännöstä, vaan luopion moraalittomuudesta. Nöyryyttäminen kuuluu siihen osana samoin kuin "paluumuuttajien" nöyryyttäminen.

Kirsieveliina kirjoitti:Karttamisen voi määritellä myös heikohkoksi yritykseksi vaientaa toisinajattelijat.

Se taitaa itseasiassa olla suurin syy koko käytännön olemassaololle.

Guest kirjoitti:Karttamisessa on se piirre, että riidanalaista asiaa ei saada koskaan selvitetyksi.

Aivan, sillä Jehovan Todistajat eivät uskaltaudu julkiseen ja avoimeen keskusteluun.

Se on eettisesti arveluttavampaa, kun tilanne aiheutetaan kuviossa mukana olevien henkilöiden ulkopuolelta eli järjestön taholta.

Ihmisoikeusrikkomukseen yllyttämistä.

Järjestön oma mielipide on aina se, että "vika" on ollut erotetussa itsessään ja että järjestön toiminta on aina oikeutettua ja (jumalisen) oikeudenmukaista.

Järjestö tehnee itsekin virheitä...

Onko seuralla omatuntoa?

Ei ainakaan moraalia... saati yleisinhimillisyyttä.

Moni haluaisi katkaista suhteensa moiseen järjestöön totaalisesti, mutta se ei aina ole mahdollista näiden omien lähimmäissuhteiden vuoksi, jotka ovat lahkon ohjelmassa mukana ja kuuntelevat uskonnollisisa johtajiaan.

Esimerkiksi tilanteessa, jossa iäkkään vanhemmat ovat ja eivät ole jäseniä??! Mikä on äärettömän väsyttävää, ellei oma moraali anna hylätä vanhuksia.

Olisiko oikein jättää (fyysisesti) pahoinpidelty ihminen yksin ilman apua ja varsinkin silloin, jos kyse olisi omasta läheisestä sukulaisesta tai perheenjäsenestä?

Seuran olisi korkea aika päivittää tietämyksensä uusimmalla näkemyksellä, jonka mukaan henkinen väkivalta aiheuttaa jopa vaikeampia vammoja kuin fyysinen väkivalta.

Karttamisessa on se piirre, että riidanalaista asiaa ei saada koskaan selvitetyksi. Kukaan ei pyydä koskaan anteeksi mitään eikä tule kysymään, miltä tuntuu. Kyse on samalla hylkäämisestä. Se on eettisesti arveluttavampaa, kun tilanne aiheutetaan kuviossa mukana olevien henkilöiden ulkopuolelta eli järjestön taholta. Järjestön oma mielipide on aina se, että "vika" on ollut erotetussa itsessään ja että järjestön toiminta on aina oikeutettua ja (jumalisen) oikeudenmukaista. Onko seuralla omatuntoa?

Riidat jäävät vuosiksi roikkumaan ja aiheuttavat katkeruutta ja jopa vihaa ja viha taas kuluttaa ihmistä. Moni haluaisi katkaista suhteensa moiseen järjestöön totaalisesti, mutta se ei aina ole mahdollista näiden omien lähimmäissuhteiden vuoksi, jotka ovat lahkon ohjelmassa mukana ja kuuntelevat uskonnollisisa johtajiaan. Uskontoa, joka on tarjonnut virheellistä tietoa kuten ennustuksia vuodesta 1975, ollut oman oppinsa vastaisesti YK-kytkennöissä ja jonka piirissä on tapahtunut pedofiiliskandaaleja.

Toimintamalli on tuomita ja hylätä ja se aiheuttaa monille henkisiä vammoja, joita seura ei ole valmis hoitamaan. Vuosien uurastus järjestössä ei merkitse erottamistilanteessa mitään: se on hukkaan mennyttä eikä siitä kiitosta tule koskaan saamaan. Likapyykki jää toisten pestäväksi ja järjestöön jääneet uskovat tekevänsä oikein, vaikka erotettu kokee monasti suurta henkistä tuskaa. Olisiko oikein jättää (fyysisesti) pahoinpidelty ihminen yksin ilman apua ja varsinkin silloin, jos kyse olisi omasta läheisestä sukulaisesta tai perheenjäsenestä?

Karttamisen voi määritellä myös heikohkoksi yritykseksi vaientaa toisinajattelijat. Heikoksi siksi, että se ei toimi, kuten täällä voi havaita.

Vieras kirjoitti:

Tämä aiheuttaa välillä kestämättömiä tilanteita. Jehovantodistajat todellakin ajavat vain omaa (tarpeetonta) asiaansa seurauksista piittaamatta ja luulevat vielä, että heillä on siihen joku jumalinen oikeus. Se on henkistä väkivaltaa. Joku voisi kutsua sellaista sadismiksi.

Väkivalta ei tosiaan muuksi muuti, vaikka järjestö sitä miten selittäisi.

On melko kyseenalaista, että sitä saisi Suomessa harjoittaa ihan valtion tuella.

Tuota asiaa kummastelee yhä "suurempi joukko" ihmisiä. Pikkuhiljaa tuo yleinen mielipide vaikuttaa myös Vt-seuran "kallioon hakattuihin jumalisiin periaatteisiin"

Tämä aiheuttaa välillä kestämättömiä tilanteita. Jehovantodistajat todellakin ajavat vain omaa (tarpeetonta) asiaansa seurauksista piittaamatta ja luulevat vielä, että heillä on siihen joku jumalinen oikeus. Se on henkistä väkivaltaa. Joku voisi kutsua sellaista sadismiksi.

Väkivalta ei tosiaan muuksi muuti, vaikka järjestö sitä miten selittäisi.

On melko kyseenalaista, että sitä saisi Suomessa harjoittaa ihan valtion tuella.

Omasta lapsesta erossa oleminen on raskasta myös. Aikaa riittää lapselta jehoville, mutta ei omalle vanhemmalle - edes tapaamisoikeuksien rajoissa. Tämä aiheuttaa välillä kestämättömiä tilanteita. Jehovantodistajat todellakin ajavat vain omaa (tarpeetonta) asiaansa seurauksista piittaamatta ja luulevat vielä, että heillä on siihen joku jumalinen oikeus. Se on henkistä väkivaltaa. Joku voisi kutsua sellaista sadismiksi.

Ainakin oma äitini ajattelee karttamista (ei olla puhuttu saati nähty 2 1/2 vuoteen) äärimmäisenä uhrauksena, jonka jokaisen isolle J:lle uskollisen on tehtävä. Se aina paheksui toisia, jotka oli ihan avoimesti tekemisissä erotettujen sukulaisten kanssa. Mutta saas nyt nähdä, isä sanoi aika suoraan että jos saan tämä avoliiton virallistettua niin sitten voidaan olla enempi tekemisissä ja passais tulla käymäänkin. Ilmeisesti se on tämä avoliitto ihan ylitsepääsemätön este, mutta kun ei eletä niin pahasti enää "synnissä" niin sitten voisi jo löysyttää.

En koskaan ehtinyt joutua tuollaisen dilemman eteen. Olisinko kerran kuullut salilla ilmoituksen jonkun lähiseurakuntalaisen erottamisesta. Olihan se dramaattinen uutinen, jos näin voi sanoa, kaiken muun puuheinän seassa. Paheksunnan tunne oli siinä tilanteessa jotenkin automaattista, sen ihmisen kai sitten oletti tehneen jotain todella "pahaa". Jälkikäteen ajatellen asia oli tietysti irronnut todellisista mittasuhteistaan... En usko todistajan vastaavassa tilanteessa kantavan itse vastuuta, vaan se ikäänkuin sysätään järjestölle. Järjestöä pitää totella, vaikka sydäntä raastaisi. Verisisarteni uskon tuntevan luissaan, että hölmöjäpä ovat, mutta loppu onkin sitten ahdistunutta seli-seliä. Tuo on hieman kuin köydenvetoa... Vapautunutta yritetään suostutella takaisin, ellei hyvällä niin pahalla, sosiaalisesti painostamalla. Jääneet eivät vain ymmärrä, että vapaa ei todellakaan kaipaa panssaroitua elämää, jäykkäilyä tai toisten tunneongelmia. Summa summarum, todistaja ei tunnista huonoa omaatuntoaan, väittäisin. Sitä ahdistusta voi sitten luulla vaikka "rakkaudeksi", heh.

Minäkään en kyennyt olemaan tervehtimättä erotettuja, jotka olivat tuttuja. Tervehtimättä jättäminen tuntui yksinkertaisesti liian luonnottomalta. Kartoin heitä kuitenkin siinä mielessä, etten hakeutunut heidän seuraansa ja siihen syynä oli itsesuojeluvaisto - itseä piti suojella kuvitellulta vaaralta, että moraalittomuus tarttuisi, mutta ennen kaikkea muiden todistajien vuoksi. Siinähän olisi voinut itselle käydä huonosti, jos olisi nähty seurustelevan erotetun kanssa.

Minun mielestäni ne Jehovan todistajat, jotka suostuvat hylkäämään (jopa vihaamaan) läheisensä, lapsensa, vanhempansa tai sisaruksensa tai jonkun hyvin läheisen ystävän jonkun auktoriteetin käskystä, osoittavat olevansa samanlaista ainesta, jota kansallissosialismi kasvatti. Näkisin näiden kahden järjestön toiminnassa ja opetuksessa huolestuttavan yhtäläisyyden. Ihmettelen oikein, etteivät eurooppalaisten valtioiden viranomaiset ole havahtuneet asiaan.

Jehovantodistajat kääntävät "rakkaudellisen karttamisjärjestelyn" niin päin, että eronnut/erotettu on vikapää, joka on hylännyt teoillaan jehovantodistajat ja aiheuttanut "oikeutetun" karttamisen.

En koskaan karttanut erityisesti ketään erotettua, mikäli oli ollut ystäväni aiemmin. Aivan käsittämätön on tuo sääntö ja erityisen käsittämätön se on sukulaisen kohdalla. En voi ymmärtää miten äiti ja isä voisi esim. hyljätä lapsensa uskonnon vuoksi. Vaikka oma lapsi olisi tappanut jonkun, en voisi lastani hyljätä. Minut erotettiin parikymmentä vuotta sitten, vanhempani eivät koskaan hyljänneet minua, toivoivat vain että palaisin ruotuun ja takaisin. Palasin pakosta (syystä ehkä kerron joskus) roikkumaan järjestön yhteyteen ja olen toimeton, vittuuntunut ja tukka täynnä mielisteleviä, hurskaita tekopyhiä paskiaisia, joita koko lahko on täynnä.

Kun Jehovan todistaja katkaisee täysin välit perheenjäseneen tai sukulaiseen joka on tullut ex-todistajaksi, niin mitä hänellä tällöin liikkuu päässä?

Ihmisillähän on joitakin universaaleja, kulttuurista riippumattomia, moraalikäsityksiä, kuten se, että toisen ihmisen tappaminen on väärin. Läheisen ihmisen hylkääminen ilman mitään näkyvää syytä, on mielestäni myös alhainen piirre joka sotii universaalia moraalikäsitystä vastaan.

Ymmärtääkö Jehovan todistaja karttamisen olevan eettisesti ja moraalisesti väärin? Tunteeko hän sisimmässään tuskaa tai tietääkö toimivansa väärin, samaan tapaan kuin hän tietäisi tekevänsä väärin jos uskonto pakottaisi hänet kirjaimellisesti surmaamaan toisen ihmisen?

On jollain tapaa kovin vaikea uskoa, että Jehovan todistajat pystyisivät täysin tukahduttamaan sen pienen äänen sisällään, joka sanoo, että heidän tapansa hylätä läheinen mielipide-erojen vuoksi ei ole oikein.

Kun sinä olit todistaja, niin tunsitko moraalista tuskaa karttaessasi ex-todistajia?