Lehtiveli kirjoitti:
Nyt en halua mitenkään arvostella sinua tai muuta vastaavaa, mutta miten järkeistit avioliiton itsellesi? Sillä hetkellähän se on varmasti tuntunut oikealta ratkaisulta... vai?
Kun käy jehovien kokouksissa ja kaikilla on perhe ympärillä, niin sinkkuna olo tuntuu pian yksinäiseltä.
Sitä paitsi me molemmat olimme neitsyitä. Pitihän sitä päästä kokeilemaan. Kun oli kokeiltu, niin siinä se sitten olikin ja lopun aikaa vain lähinnä käytiin yhdessä kokouksissa. Se ei toki riittänyt puolisolleni, joka epäili minua uskottomuudesta. Itse hän oli minulle uskoton koko ajan.
Tämä ei kuitenkaan ollut syy eroon. Minä annoin kauniisti anteeksi.
Sitten tuli avioero ja kohta sen jälkeen ero seurakunnasta. Ystävällinen luopio (Feuerbacher) kertoi elämänohjeeksi sen, että älä nyt ryntää hetikohta uudestaan naimisiin. No en rynnännytkään. Itse asiassa en sitten mennytkään naimisiin sen koommin. Puolisollani on tiettävästi nykyään perhe eikä hän ole enää jehovien kanssa tekemisissä vaikkei häntä ollakaan tietääkseni erotettu.
Mainittakoon sellainen asia, että puolisoni haukkui vanhimmat pataluhaksi ja sitten hän veti tavallaan minut siihen mukaan. Ja minä yritin olla diplomaattinen ja olla suututtamatta vanhimmistoa tai puolisoani. Itse asiassa suututin molemmat, puolisoni mielestä olin nuoleskellut vanhimmistoa, vanhimman mielestä taas puolisoani. Eikö olekin ihana tilanne.
Toinen kiva elämäntilanne oli lähellä sijaitseva, perin maailmallisesta elämänmenosta nauttiva kaupunki. Minulle se oli jonkinlainen eksoottinen paratiisi, puolisoni inhosi sitä. Erottuamme kerroinkin hänelle, etten epäilystä huolimatta ollut koskaan ollut hänelle uskoton, mutta sen sijaan läheisen kaupungin ilmapiiri oli kiehtonut minua; ei sen puoleen että olisin osallistunut siihen. No hän sitten sanoi "mikset ikinä kertonut minulle?". "No kun sinä olet tuollainen homofoobikko".