Kirjoittaja Dorga » 14.09.2008 22:36
ARVOSTELU / ROMAANI
Arvostelija: Henrik Jansson
Kirjan tiedot:
Titel: "Jehåvasjäveln" [kirjan titteli "Jehovanperkele"]
Författare: Henrik Pettersson [kirjailija, Ruotsi, s.1976 Sollefteå]
Kategori: Skönlitteratur [luokitus: kaunokirjallisuus]
Förlag: Forum, Sverige [kustantaja]
Antal sidor: 218 [sivumäärä]
ISBN: 9789137133058
Utgiven år: 2008 [julkaisuvuosi]
Lähde: Hbl/Kultur 8/9-2008
__________
Vapaasti suomennettu / Raul "Rauski vaa" Puchalski, Stadi, 14/9-2008
__________
"Jehåvasjäveln"
Syntyä totuuteen ja luoda katse ulos
Henrik Petterssonin esikoisromaani pohjautuu omaelämänkerrallisesti siihen mitä on syntyä ankaran uskonnolliseen liikkeeseen.
__________
Syntyä Jehovan todistajaperheeseen tarkoittaa lahkoveljien mukaan samaa kuin "syntyä totuuteen". Kauniita sanoja, mutta Henrik Petterssonille tästä ei tullut pelkästään lähtökohta ulkopuolisuuden tunteesta muiden ihmisten joukossa vaan myös kasvavaan epämielyttävyyden tunteeseen siitä, että hän alati tunsi olevansa tarkkailun kohteena. Sekä vanhimmiston että hallintoelimen taholta. Toisin sanoen heidän jotka tietävät kaiken siitä, mikä on oikein ja varsinkin kaiken siitä, mikä on väärin.
Pettersson kasvoi yhteisön sisäpuolella jonka hän jätti kymmenen vuotta sitten. Hän käyttää omakohtaisia kokemuksiaan pohjamateriaalina kirjoittamassaan romaanissa "Jehåvasjäveln". Kirjassa käsitellään tapahtumia ja erinäisiä lyhyempiä kohtauksia 80- ja 90-luvulla, ohittamalla turhan kevyesti nykyajan, jolloin hän, ennen lähtöään Los Angelesiin, haluaa ensin tavata nuoruudenrakastettunsa Emman.
Kirjan kulmakivenä on omaelämänkerta, mutta sen suhteellisen varovainen hahmoittelu tuottaa tullessaan ainakin jonkin verran etäisyyden tuntua. Painotus jää varovaiseksi ja tasapaksuksi, joka ei mahdollista selkeää katkeruuden tunnetta. Sitä vastoin se herättää lukijan itse tulkitsemaan ja kiinnostumaan. Pettersson kertoo polttavia ja kirveleviä asioita, mutta hän tekee sen puolueettoman asiallisesti - objektiivisesti kuin kameranlinssi. Tämä särö, kertomuksen ja sen painotuksen välillä, saa minun henkilökohtaisen järkytykseni kukoistamaan.
Tietysti aavistan jo ennen kirjan lukemista, että osa tapahtumista tulevat tuntumaan vastahakoisilta, osittain siitä syystä että minulla itselläni on lapsuuden kokemuksia herätyskokouksista sisältäen kielilläpuhumista y.m."sekoilua" - kokemuksia, jotka pienelle lapselle tuntuivat yksinomaan peloittavilta. Nyt saan toisaalta oppia nopeasti kuinka Jehovajäsenet ("rivitodistajat"), ollessaan yhteydessä Jumalaansa, pysyvät aina ankaran täsmällisinä ja asiallisina, eivätkä "sekoile". Mutta kun luen Vanhinten yksilöä uhkaavasta valvontajärjestelmästä, kätkettynä manipulatiivisiin sanontoihin, viimeistään silloin työntyy puukko ainakin minun sydämeeni.
Isoveli näkee sinut
Jäsenet pakotetaan usein "Jehåvasjäveln":issä alistumaan erityyppisiin kuulusteluihin ja usein tämänkaltaisissa tilanteissa ilmiantamaan toisiansa. Joskus heidät kutsutaan määrättyyn paikkaan, toisinaan tehdään yllättäviä kotikäyntejä kuulusteluineen ja "piilo"syytöksineen. Jos kuulustelu johtaa erottamiseen (jota ei useimmiten tosin tapahdu), ei erotettua henkilöä ole enää olemassa toisille yhteisön jäsenille. Heitä ei edes tervehditä esim. kadulla tavattaessa. Sitä vastoin Vanhimmat katsovat aiheelliseksi korostaa "rakkaudellisen erottamiskäytännön" toimivuutta.
Näissä kirjan osissa Pettersson esittää Jehovan todistajat muunnelmana KGB:stä, Stasista tai Suojelupoliisista - tai ehkä muslimien siveellisyyspoliisista.
Se että Hallintoelin valvoo lähes kaikkea, puuttuu peräänantamattomasti asioihin jotka vaikuttavat epäilyttäviltä, ei tosin estä Emmaa, kertojan tyttöystävää - jolla on voimakas vaikutus häneen - ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti. Hän ärsyyntyy järjestön moralisointiin ja tekopyhyyteen, ja lopuksi jopa itse Paavaliin joka on "säätänyt jumalallisia lakeja suvaitsemattomuudessaan".
Näin Emma ja Pettersson muotoilevat hyvin täsmällisesti ongelmatilanteen, joka myös nykypäivinä on ajankohtainen ja tärkeä. Eikö se ole juuri tämä - korottaa oma suvaitsemattomuutensa Jumalan tahdoksi - johon esimerkiksi vanhatestamentillinen "Bibeltrogna" (uskonnollinen yhdyskunta) tarmokkaasti omistautuu?
Epäkunnioitus elämää kohtaan
Romaanin lopussa joutuvat kertojan isä ja nuorempi veli Joel vaikeaan liikenneonnettomuuteen. Heidät kuljetetaan pikavauhtia sairaalan teho-osastolle. Verensiirto on kielletty Jehovan todistajille ja yksi Vanhimpien edustaja on pikaisesti paikalla valvomassa että tätä sääntöä noudatetaan.
Ettei tätä hengenvaarallista rajoitusta rikota.
Näinollen isällä ei ole mitään toivoa henkiinjäämisestä, mutta alaikäinen Joel taistelee niin kauan elämästään että Sosiaalilautakunta ehtii omata hänen huostajaisuutensa ja siten antaa sairaalahenkilökunnalle luvan antaa verta. Erittäin tuohtuneena tästä nenäkkyydestä, yrittävät Vanhimmat jälkeenpäin miettiä minkälaisella taktiikalla tämänlaatuinen laiminlyöminen tulevaisuudessa voidaan estää.
Todennäköisesti paras ratkaisu olisi yksinkertaisesti poistaa verensiirtokielto kieltojen listalta, mutta mitään sellaista tuskin on tapahtunut. Tämä epäkunnioitus elämää kohtaan panee minut koville, mutta löydän lopuksi lohtua Stefan Sundströmin vaihtoehtoisesta pelastusballaadista, jonka kuunteleminen saisi yhden jos toisenkin voimaan hyvin: "Jos jollain lailla pääsen ylös Jeesuksen luo / ei hän tule kyselemään mitään väärästä ja oikeasta / oletko rakastanut niin paljon kuin olet pystynyt / on hänen kysymyksensä ja mitä siihen vastaamme, sinä ja minä?"
[b]ARVOSTELU / ROMAANI
Arvostelija: Henrik Jansson[/b]
[b]Kirjan tiedot:
Titel: "Jehåvasjäveln" [kirjan titteli "Jehovanperkele"]
Författare: Henrik Pettersson [kirjailija, Ruotsi, s.1976 Sollefteå]
Kategori: Skönlitteratur [luokitus: kaunokirjallisuus]
Förlag: Forum, Sverige [kustantaja]
Antal sidor: 218 [sivumäärä]
ISBN: 9789137133058
Utgiven år: 2008 [julkaisuvuosi][/b]
[b]Lähde: Hbl/Kultur 8/9-2008[/b]
__________
[b]Vapaasti suomennettu / Raul "Rauski vaa" Puchalski, Stadi, 14/9-2008[/b]
__________
[b]"Jehåvasjäveln"[/b]
[b]Syntyä totuuteen ja luoda katse ulos[/b]
Henrik Petterssonin esikoisromaani pohjautuu omaelämänkerrallisesti siihen mitä on syntyä ankaran uskonnolliseen liikkeeseen.
__________
Syntyä Jehovan todistajaperheeseen tarkoittaa lahkoveljien mukaan samaa kuin "syntyä totuuteen". Kauniita sanoja, mutta Henrik Petterssonille tästä ei tullut pelkästään lähtökohta ulkopuolisuuden tunteesta muiden ihmisten joukossa vaan myös kasvavaan epämielyttävyyden tunteeseen siitä, että hän alati tunsi olevansa tarkkailun kohteena. Sekä vanhimmiston että hallintoelimen taholta. Toisin sanoen heidän jotka tietävät kaiken siitä, mikä on oikein ja varsinkin kaiken siitä, mikä on väärin.
Pettersson kasvoi yhteisön sisäpuolella jonka hän jätti kymmenen vuotta sitten. Hän käyttää omakohtaisia kokemuksiaan pohjamateriaalina kirjoittamassaan romaanissa "Jehåvasjäveln". Kirjassa käsitellään tapahtumia ja erinäisiä lyhyempiä kohtauksia 80- ja 90-luvulla, ohittamalla turhan kevyesti nykyajan, jolloin hän, ennen lähtöään Los Angelesiin, haluaa ensin tavata nuoruudenrakastettunsa Emman.
Kirjan kulmakivenä on omaelämänkerta, mutta sen suhteellisen varovainen hahmoittelu tuottaa tullessaan ainakin jonkin verran etäisyyden tuntua. Painotus jää varovaiseksi ja tasapaksuksi, joka ei mahdollista selkeää katkeruuden tunnetta. Sitä vastoin se herättää lukijan itse tulkitsemaan ja kiinnostumaan. Pettersson kertoo polttavia ja kirveleviä asioita, mutta hän tekee sen puolueettoman asiallisesti - objektiivisesti kuin kameranlinssi. Tämä särö, kertomuksen ja sen painotuksen välillä, saa minun henkilökohtaisen järkytykseni kukoistamaan.
Tietysti aavistan jo ennen kirjan lukemista, että osa tapahtumista tulevat tuntumaan vastahakoisilta, osittain siitä syystä että minulla itselläni on lapsuuden kokemuksia herätyskokouksista sisältäen kielilläpuhumista y.m."sekoilua" - kokemuksia, jotka pienelle lapselle tuntuivat yksinomaan peloittavilta. Nyt saan toisaalta oppia nopeasti kuinka Jehovajäsenet ("rivitodistajat"), ollessaan yhteydessä Jumalaansa, pysyvät aina ankaran täsmällisinä ja asiallisina, eivätkä "sekoile". Mutta kun luen Vanhinten yksilöä uhkaavasta valvontajärjestelmästä, kätkettynä manipulatiivisiin sanontoihin, viimeistään silloin työntyy puukko ainakin minun sydämeeni.
[b]Isoveli näkee sinut[/b]
Jäsenet pakotetaan usein "Jehåvasjäveln":issä alistumaan erityyppisiin kuulusteluihin ja usein tämänkaltaisissa tilanteissa ilmiantamaan toisiansa. Joskus heidät kutsutaan määrättyyn paikkaan, toisinaan tehdään yllättäviä kotikäyntejä kuulusteluineen ja "piilo"syytöksineen. Jos kuulustelu johtaa erottamiseen (jota ei useimmiten tosin tapahdu), ei erotettua henkilöä ole enää olemassa toisille yhteisön jäsenille. Heitä ei edes tervehditä esim. kadulla tavattaessa. Sitä vastoin Vanhimmat katsovat aiheelliseksi korostaa "rakkaudellisen erottamiskäytännön" toimivuutta.
Näissä kirjan osissa Pettersson esittää Jehovan todistajat muunnelmana KGB:stä, Stasista tai Suojelupoliisista - tai ehkä muslimien siveellisyyspoliisista.
Se että Hallintoelin valvoo lähes kaikkea, puuttuu peräänantamattomasti asioihin jotka vaikuttavat epäilyttäviltä, ei tosin estä Emmaa, kertojan tyttöystävää - jolla on voimakas vaikutus häneen - ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti. Hän ärsyyntyy järjestön moralisointiin ja tekopyhyyteen, ja lopuksi jopa itse Paavaliin joka on "säätänyt jumalallisia lakeja suvaitsemattomuudessaan".
Näin Emma ja Pettersson muotoilevat hyvin täsmällisesti ongelmatilanteen, joka myös nykypäivinä on ajankohtainen ja tärkeä. Eikö se ole juuri tämä - korottaa oma suvaitsemattomuutensa Jumalan tahdoksi - johon esimerkiksi vanhatestamentillinen "Bibeltrogna" (uskonnollinen yhdyskunta) tarmokkaasti omistautuu?
[b]Epäkunnioitus elämää kohtaan[/b]
Romaanin lopussa joutuvat kertojan isä ja nuorempi veli Joel vaikeaan liikenneonnettomuuteen. Heidät kuljetetaan pikavauhtia sairaalan teho-osastolle. Verensiirto on kielletty Jehovan todistajille ja yksi Vanhimpien edustaja on pikaisesti paikalla valvomassa että tätä sääntöä noudatetaan.
Ettei tätä hengenvaarallista rajoitusta rikota.
Näinollen isällä ei ole mitään toivoa henkiinjäämisestä, mutta alaikäinen Joel taistelee niin kauan elämästään että Sosiaalilautakunta ehtii omata hänen huostajaisuutensa ja siten antaa sairaalahenkilökunnalle luvan antaa verta. Erittäin tuohtuneena tästä nenäkkyydestä, yrittävät Vanhimmat jälkeenpäin miettiä minkälaisella taktiikalla tämänlaatuinen laiminlyöminen tulevaisuudessa voidaan estää.
Todennäköisesti paras ratkaisu olisi yksinkertaisesti poistaa verensiirtokielto kieltojen listalta, mutta mitään sellaista tuskin on tapahtunut. Tämä epäkunnioitus elämää kohtaan panee minut koville, mutta löydän lopuksi lohtua Stefan Sundströmin vaihtoehtoisesta pelastusballaadista, jonka kuunteleminen saisi yhden jos toisenkin voimaan hyvin: "Jos jollain lailla pääsen ylös Jeesuksen luo / ei hän tule kyselemään mitään väärästä ja oikeasta / oletko rakastanut niin paljon kuin olet pystynyt / on hänen kysymyksensä ja mitä siihen vastaamme, sinä ja minä?"