Kirjoittaja Vieras » 12.10.2008 21:07
Kerran vielä JT-aikoinani eräs sanoi minulle, että "jehovantodistajat eivät ole ihmisiä"? Ihmettelin suuresti ja jäin miettimään lausetta, mutta en kommentoinut mitenkään.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että kuolettaako tai kovettaako JT-oppi vuosien mittaan jäsenensä henkilöksi, joka ei enää käsitä ihmisyyttä: erehtyväisyyttä, pyrkimyksellisyyttä, omia ajatuksia, toiveita, haaveita tai jolla ei ole enää edes mahdollisuutta minkään tavallisen inhimillisen pyrkimyksen toteuttamiseen tai kokemiseen. Riitit ja juhlat ovat poissaolevaa. On vain konventit ja traktaattikampanjat ja muu seurakuntatouhu. Viikkosiivoukset ja loputtomat alleviivaukset papukoijimiseen. Kuoleutuuko sellaiset tarpeet kuin tarve harrastuksiin ja vapaa-ajan viettoon? Muuttuvatko sukulaisuussuhteetkin pinnallisiksi kohteliaisuusvierailuiksi ja omista sukulaisista ei enää aidosti välitetä, kun on näitä vieraita ihmisisä - "sukua uskossa" niin paljon?
Jos on mielessä, että kohta tämä kaikki loppuu, mitäpä mieltä on enää tavoitella muuta kuin Jehovaa, joka tarkastaa kenttätunnit ja kokouksissaolot, salaiset synnit ja väärinteot? Onko inhimillistä omantunnon ääntä jäljellä? Sen tulisi toimia itsestään eikä lehdistä tai lavalta ohjaillusti.
Lapset saavat olla joulujen, pääsiäisten ja syntymäpäivien syrjästäkatsojia ja heille opetetaan, että he saavat paljon parempaa, mikä lähinnä tarkoittaa sitouttamista uskonnollisesti melko ahdasmieliseen lahkoon mahdollisimman pysyvästi. Omaa järkeä kun tulee, ajatukset saattavat muuttua. Lapsen tulisi saada olla lapsi eikä pieni nukkemaisesti puettu aikuinen, joka on niin ihmeellinen, ettei koskaan rettelöi. Inhimillinen lapsi kapinoi ja saa siten kasvatella omia siipiään. Järjestöä vastaan ei voi kapinoida, vaikkei siitä niin perustaisikaan. Koulusta lapsi ei saa kiinnostua yli seurakunta-asioiden eikä osallistua siellä muiden tavoin askarteluun tms. vaan joutuu jatkuvaan sivustakatsojan rooliin. Kasvatus ei ole silloin aivan ihmismäistä (kaikkien kodalla).
Jehovantodistajien uskonto on ota tai jätä -kokonaispakettiratkaisu, joka saa uskomaan, että maailma olisi mustavalkoinen ja että missään muualla ei olisi ratkaisuja löydettävissä. Usko ihmisyyteen, humaanisuuteen ja humanismiin on tällöin poissa. On vain paha maailma ja hyvät jehovantodistajat. Inhmillinen ihmiskäsitys ei voi olla näin suppea. On parempia ja pahempia ihmisiä, missä vain. Jehovantodistajat uskovat olevansa ainoita hyviä ihmisiä, sillä ihminen "ei voi olla" hyvä, ellei tutki ja käy salilla. Kokelaasta tehdään "hyvä jehovantodistaja", kun hän on luopunut entisestä persoonallisuudestaan - monasti inhimillisistä piirteistään. Tilalle tulee varsinkin miehillä auktoritaarinen tietäväisyys, ei ole harmaita alueita maailmassa.
Monet todistajat ovat mielestäni vaikuttaneet henkisesti köyhtyneiltä, joilla ei ole asioista enää omia mielipiteitä itsellään, kuten ihmisellä pitäisi olla. Tavallisten rivitodistajien selkänahkaan on istutettu myös pelko katsoa uskontonsa perusteita siltä kannalta, että he voisivat ja saisivat avoimesti tutustua kiellettyihin materiaaleihin ja voisivat tämän perusteella ratkaista, onko kyseessä "totuus" vai ei. Inhimillinen ihminen hakee lisätietoa, ei tyydy kaikkeen vain valmiina rakennettuun oppimateriaaliin. Pelko oman opin perusteiden musrtumisesta on suunnaton, jos ihminen on rakentanut ihmisyytensä, identiteettinsä eli henkilöllisyytensä lahko-oppien varaan. Todistajilla on jonkinlainen käsitys, että seura huolehtisi heistä, mutta kyllä se maksumies eli huolehtija ovat nuo rivijäsenet.
Vaikuttaa olevan niin paljon henkistä tukahtuneisuutta ja tarkkailun aiheuttamaa pelkoa ja stressiä lahkotyöstä, että elämästä menee ohi se, mikä olisi kokemisen arvoista: kaikenlaiset elämykset - virheet mukaan luettuna.
En oikein löydä tässä omaakaan pointtiani selvästi, mutta kysyisin, pitääkö tuollainen väite, että "jehovantodistajat eivät ole ihmisiä" jossain määrin paikkansa. Onko JT-ajan jälkeen ollut vaikea oppia (maailman) ihmisten eli valtakulttuurin toimintatapoja ja ovatko ne tuottaneet tyydytystä seuran seuraa paremmin? Oletko alkanut tuntea oman ihmisyytesi paremmin ja mikä on siihen auttanut? Onko ollut vaikeaa löytää yksilöllinen ihmisyys standardipersoonan sijaan?
Kerran vielä JT-aikoinani eräs sanoi minulle, että "jehovantodistajat eivät ole ihmisiä"? Ihmettelin suuresti ja jäin miettimään lausetta, mutta en kommentoinut mitenkään.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että kuolettaako tai kovettaako JT-oppi vuosien mittaan jäsenensä [i]henkilöksi[/i], joka ei enää käsitä [i]ihmisyyttä[/i]: erehtyväisyyttä, pyrkimyksellisyyttä, omia ajatuksia, toiveita, haaveita tai jolla ei ole enää edes mahdollisuutta minkään tavallisen inhimillisen pyrkimyksen toteuttamiseen tai kokemiseen. Riitit ja juhlat ovat poissaolevaa. On vain konventit ja traktaattikampanjat ja muu seurakuntatouhu. Viikkosiivoukset ja loputtomat alleviivaukset papukoijimiseen. Kuoleutuuko sellaiset tarpeet kuin tarve harrastuksiin ja vapaa-ajan viettoon? Muuttuvatko sukulaisuussuhteetkin pinnallisiksi kohteliaisuusvierailuiksi ja omista sukulaisista ei enää aidosti välitetä, kun on näitä vieraita ihmisisä - "sukua uskossa" niin paljon?
Jos on mielessä, että kohta tämä kaikki loppuu, mitäpä mieltä on enää tavoitella muuta kuin Jehovaa, joka tarkastaa kenttätunnit ja kokouksissaolot, salaiset synnit ja väärinteot? Onko inhimillistä omantunnon ääntä jäljellä? Sen tulisi toimia itsestään eikä lehdistä tai lavalta ohjaillusti.
Lapset saavat olla joulujen, pääsiäisten ja syntymäpäivien syrjästäkatsojia ja heille opetetaan, että he saavat paljon parempaa, mikä lähinnä tarkoittaa sitouttamista uskonnollisesti melko ahdasmieliseen lahkoon mahdollisimman pysyvästi. Omaa järkeä kun tulee, ajatukset saattavat muuttua. Lapsen tulisi saada olla lapsi eikä pieni nukkemaisesti puettu aikuinen, joka on niin ihmeellinen, ettei koskaan rettelöi. Inhimillinen lapsi kapinoi ja saa siten kasvatella omia siipiään. Järjestöä vastaan ei voi kapinoida, vaikkei siitä niin perustaisikaan. Koulusta lapsi ei saa kiinnostua yli seurakunta-asioiden eikä osallistua siellä muiden tavoin askarteluun tms. vaan joutuu jatkuvaan sivustakatsojan rooliin. Kasvatus ei ole silloin aivan ihmismäistä (kaikkien kodalla).
Jehovantodistajien uskonto on ota tai jätä -kokonaispakettiratkaisu, joka saa uskomaan, että maailma olisi mustavalkoinen ja että missään muualla ei olisi ratkaisuja löydettävissä. Usko ihmisyyteen, humaanisuuteen ja humanismiin on tällöin poissa. On vain paha maailma ja hyvät jehovantodistajat. Inhmillinen ihmiskäsitys ei voi olla näin suppea. On parempia ja pahempia ihmisiä, missä vain. Jehovantodistajat uskovat olevansa ainoita hyviä ihmisiä, sillä ihminen "ei voi olla" hyvä, ellei tutki ja käy salilla. Kokelaasta tehdään "hyvä jehovantodistaja", kun hän on luopunut entisestä persoonallisuudestaan - monasti inhimillisistä piirteistään. Tilalle tulee varsinkin miehillä auktoritaarinen tietäväisyys, ei ole harmaita alueita maailmassa.
Monet todistajat ovat mielestäni vaikuttaneet henkisesti köyhtyneiltä, joilla ei ole asioista enää omia mielipiteitä itsellään, kuten ihmisellä pitäisi olla. Tavallisten rivitodistajien selkänahkaan on istutettu myös pelko katsoa uskontonsa perusteita siltä kannalta, että he voisivat ja saisivat avoimesti tutustua kiellettyihin materiaaleihin ja voisivat tämän perusteella ratkaista, onko kyseessä "totuus" vai ei. Inhimillinen ihminen hakee lisätietoa, ei tyydy kaikkeen vain valmiina rakennettuun oppimateriaaliin. Pelko oman opin perusteiden musrtumisesta on suunnaton, jos ihminen on rakentanut ihmisyytensä, identiteettinsä eli henkilöllisyytensä lahko-oppien varaan. Todistajilla on jonkinlainen käsitys, että seura huolehtisi heistä, mutta kyllä se maksumies eli huolehtija ovat nuo rivijäsenet.
Vaikuttaa olevan niin paljon henkistä tukahtuneisuutta ja tarkkailun aiheuttamaa pelkoa ja stressiä lahkotyöstä, että elämästä menee ohi se, mikä olisi kokemisen arvoista: kaikenlaiset elämykset - virheet mukaan luettuna.
En oikein löydä tässä omaakaan pointtiani selvästi, mutta kysyisin, pitääkö tuollainen väite, että "jehovantodistajat eivät ole ihmisiä" jossain määrin paikkansa. Onko JT-ajan jälkeen ollut vaikea oppia (maailman) ihmisten eli valtakulttuurin toimintatapoja ja ovatko ne tuottaneet tyydytystä seuran seuraa paremmin? Oletko alkanut tuntea oman ihmisyytesi paremmin ja mikä on siihen auttanut? Onko ollut vaikeaa löytää yksilöllinen ihmisyys standardipersoonan sijaan?