Veljesseura.org

Team Freedom kirjoitti:Koko 70-80-luvun jehovantodistajayhteisö on mielestäni täysin viaton, koska silloin kaikki vielä uskoivat täysillä siihen, mitä opetettiin.

Hmmm. Ajatus on kiinnostava, voisin jopa äkkiä miettien olla samaa mieltä.

Jokainen tietysti katsoo asiaa omasta aikaperspektiivistään. Mutta kun olen lukenut 90-2000-lukujen JT-lapsien kirjoittelua, tulee mieleen että viimeiset toistakymmentä vuotta Totuudessa on voitu elää jonkinlaista menetetyn viattomuuden vaihetta.

Myönteisesti ajatellen tuskin nämä kyyniset toisen polven (vielä sisällä hengailevat) kulttuuritodistajat ainakaan kolmatta polvea saavat lahkoon kasvatetuksi.

Vaikuttaa ymmärrettävältä ettet ole katkera vanhemmillesi kun näyttäisi siltä, että vanhemmillasi olisi selkeästi inhimillisiä ominaisuuksia.

En ole katkera vanhemmilleni. Äidistäni tajusin jo nuorena että hän ei ollut tominnassa mukana koko sydämmestään. Isäni taas oli "puoli-alkoholisti" jolle Jehovan todistajuus tarkoitti salilla ja kirjantutkiskeluissa jeesustelua muutaman kerran viikossa. Nyt olen itse ollut ulkona toiminnasta viitisen vuotta. Myös kummatkin vanhempani ovat "vapaita". Äitini erosi itse ja isäni erotettiin. Syynä oli maailmallisen kanssa heilastelu

lavanpalvelija kirjoitti:Minun tilanteeni on oidipaalinen. Olen yhä katkera äidilleni joka tunteettoman kylmästi hylkäsi minut ja suuntasi rakkautensa Brooklynin seniileihin miehiin. Älyllinen järkeistäminen ei muuta olosuhteita.

Mainio havainto ja tunnistus. Minulle nousi mieleen eräs kirja: Miller Alice: "Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen itsen etsintä". Saattaa hyvinkin olla niin, ettei traumoistaan pääse irti, ellei niitä voi rehellisesti kohdata ja käsitellä emotionaalisella tasolla. Tämä merkitsee sallia itselleen tuntea vihaa, suuttumusta, katkeruutta, jne niitä kohtaan, jotka ovat kaltoin kohdelleet.

Jakke kirjoitti:isoisämme (ei JT) hautajaisissa

Kas mikä sattuma, mullakin on hautajaisiin meno ihan viikon kahden sisällä. Parisen päivää sitten naksahti tädilläni niskassa ja tuli aivoverenvuoto. Nopea kooma. Ei kannattanut lääkärien enää pitää hengissä turhaan, jos en väärin ymmärtänyt.

Tämä on surullinen tapaus koska hän oli ehkä rakkain tätini, ja ikää vain 50 ja 60v:n puolessa välissä. Vaikea uskoa vieläkään todeksi.

kirjallisuusveli kirjoitti: Lievää töykeyttä osoittaa se, etteivät vaivautuneet aikaisemmin kertomaan sinulle, että sinut on tiputettu yhteisestä kukkalaitteesta. Jäähän sulle toki aikaa jonkinlainen kukkapuska hommata perjantaina, mutta kuitenkin ...

Juu tätäpä mietin just äsken itsekin, että oliskohan nuo vaivautuneet edes ilmoittamaan jos en olis itse asiaa tiedustellut...

Jakke kirjoitti:Oliskohan käynyt niin, että siellä on kuitenkin haluttu jotain "todistusta" livauttaa kukkahärvelin kylkiäiseksi?

Jos sun siskos ja veljes ovat todistajia, niin ilman muuta on siitä kyse, etteivät he halua sellaista kukkavihkoa laittaa, jossa ei ole ylösnousemustoivosta kertovaa Raamatunkohtaa. Se on ihan selvä juttu. Lievää töykeyttä osoittaa se, etteivät vaivautuneet aikaisemmin kertomaan sinulle, että sinut on tiputettu yhteisestä kukkalaitteesta. Jäähän sulle toki aikaa jonkinlainen kukkapuska hommata perjantaina, mutta kuitenkin ...

Vanhemmistani tuli mieleen, että lauantaina tapaan äitini ja mitä ilmeisimmin myös sekä siskoni, että veljeni, isoisämme (ei JT) hautajaisissa (savoksi haataisissa ). Äidin kanssa oli puhetta, että hommataan hänen ja sisarusteni kanssa yhteinen kukkahärveli. Huomautin toki, etten osallistu hommaan jos siihen liitetään jotain uskonnollista ylösnousemus-liirum-laarumia tms. Tämä oli äitini mielestä hyvä ajatus.

Vaan kuinkas kävikään? Tänään laitoin tekstarin ja kysyin paljonko tarvii mahdollisesti rahaa tähän kukkazydeemiin antaa. Minulle ilmoitettiin, että he ovatkin kolmestaan hommanneet sen, enkä minä ole siinä mitenkään osallisena. Oliskohan käynyt niin, että siellä on kuitenkin haluttu jotain "todistusta" livauttaa kukkahärvelin kylkiäiseksi? Vai oliskos tässä nyt sitä katkeruutta jollain muulla kuin minulla?

Markoko kirjoitti:LuuuunaH, There soil sad one. Dont forget.
Osa erästä kappaletta takaperin.

Joo-o. Enpä nyt osaa ihan äkkiseltään yhdistää tätä mihinkään olevaiseen...

wolframium kirjoitti:Täytyy myöntää, että olen jossain määrin katkera. Mutta toisaalta täytyy muistaa, että fundamentalistinen uskonnollisuus on yhä tänäkin päivänä ikäänkuin "mielisairauden sallittu ilmenemismuoto", jopa länsimaisissa yhteiskunnissakin. Äitinihän kasvatti minua vain tuon yhteiskunnan salliman käytöksen puitteissa, joten toivoa sopii, että tulevaisuudessa myös yhteiskunta uskaltaa puuttua yhä enemmän "uskonnollisen mielisairauden" tuottamiin hedelmiin.

LuuuunaH, There soil sad one. Dont forget.
Osa erästä kappaletta takaperin.

Täytyy myöntää, että olen jossain määrin katkera.

Mutta toisaalta täytyy muistaa, että fundamentalistinen uskonnollisuus on yhä tänäkin päivänä ikäänkuin "mielisairauden sallittu ilmenemismuoto", jopa länsimaisissa yhteiskunnissakin. Äitinihän kasvatti minua vain tuon yhteiskunnan salliman käytöksen puitteissa, joten toivoa sopii, että tulevaisuudessa myös yhteiskunta uskaltaa puuttua yhä enemmän "uskonnollisen mielisairauden" tuottamiin hedelmiin.

sorbet kirjoitti: Äiti on minulle se tappi, joka estää painetta purkautumasta. Hän on edelleen mukana järjestössä, haluan häneen pitää yhteyttä, mutta jos kerron todelliset tunteeni, niin yhteyden pito loppuu. Juu, kyllä olen näin säälittävä, että haluan edes jossain tekemisissä olla äitini kanssa, vaikka hän sulkeekin minua tehokkaasti elämänsä ulkopuolelle. Haluan, että lapsellani on edes jonkinlainen käsitys tulevaisuudessa, että hänellä on toinenkin mummi.

Oi vitsi... mä ymmärrän sua toooooosi hyvin! Ihan samanlaisia ajatuksia itellänikin! Sitä jopa kuuntelee "saarnaa" ja vaikka mitä kun ei vaan pysty paukauttamaan päin näköä sitä mitä haluais... ei halua kuitenkaan menettää sitä kontaktia omiin vanhempiinsa. Varsinkaan kun on tosiaan lapsia...

Jossain määrin kyllä. Enenmmän olen ehkä vihainen itselleni, kun en aikaisemmin ottanut omia aivoja käyttöön.
Ehkä eniten olen katkera äidilleni, hän isän painosti mukaan, vaikka isä oli alussa kova vastustamaan, pitkä tarina...
Pystyn elämään katkeruuteni kanssa, mutta pelkään, että se purkautuu jollain kamalalla tavalla joskus ulos, kun vuosia sitä hautoo sisällään. Haluaisin päästä tuon katkeruuden yläpuolelle niin viimein olisin vapaa kaikesta vanhasta painolastista. Ihan rehellisesti sanoen, joskus kun äidistäni aika jättää, luultavasti silloin pystyn käsittelemään asiaa. Luulen, että silloin kaikki purkautuu. Karua, mutta totta. Äiti on minulle se tappi, joka estää painetta purkautumasta. Hän on edelleen mukana järjestössä, haluan häneen pitää yhteyttä, mutta jos kerron todelliset tunteeni, niin yhteyden pito loppuu. Juu, kyllä olen näin säälittävä, että haluan edes jossain tekemisissä olla äitini kanssa, vaikka hän sulkeekin minua tehokkaasti elämänsä ulkopuolelle. Haluan, että lapsellani on edes jonkinlainen käsitys tulevaisuudessa, että hänellä on toinenkin mummi.

pakana kirjoitti:Mihin perustat sen väitteen että esim. minä, joka suoraan tunnustin olevani katkera, en olisi kokenut riittävän kovia?

En missään nimessä väitä sitä ettet olisi kokenut kovia. En paljon enää perusta noista typeristä hymiöistä, mutta voisin laittaa tähän ehkä tuon aurinkolasipään, huomauttaakseni ymmärtäville miksi ei kannata muuten kuin ehkä aluksi.

Markoko kirjoitti:Vain se joka ei ole kokenut kovia riittävästi, voi olla katkera jopa omilleen vanhimmilleen. Puhumattakaan sitten katkeruudesta järjestöä kohtaan.

Mitä ihmeen ilmaista syväanalyysiä tämä on?
Mihin perustat sen väitteen että esim. minä, joka suoraan tunnustin olevani katkera, en olisi kokenut riittävän kovia? Nimittäin tästä saattaa kehkeytyä melko mielenkiintoinen keskustelu...