Veljesseura.org

En tiedä lasketaanko entinen seurakuntani ongelmasellaiseksi, mutta näin jälkeenpäin ajatellen varmaankin lasketaan. Korven ja maaseudun keskellä jäseniä oli suunnilleen 20 joista suunnilleen puolet oli enemmän tai vähemmän passiivisia ja loput joko hyvin vanhoja tai hyvin nuoria. Meille saapui usein vahvistuksia isommista seurakunnista ulkomaita myöten, ja yleensä he olivatkin hyvin aktiivisia ja eloisia tyyppejä, jotka piristivät väsähtänyttä meininkiä ihan niinkuin tarkoitus olikin. Joskus mukana muutti myös nuoria, mikä oli tervetullutta minulle, ja ehdinkin joskus häthätää ystävystyä ennenkuin perhe muutti seuraavalle tarvealueelle. Yleensä he nimittäin muuttivat pois heti kun seurakunnan kenttäily- ja kokouksissakäymistulos alkoi kasvaa. Sitten taas uinahdettiin kunnes saapui uusi perhe jostain. Ei kovin kestävää kehitystä. Ehkä heidän piti muuttaa usein etteivät hekin olisi kyllästyneet koko touhuun tai etteivät paikalliset "ongelmaiset" olisi huomanneet miten pinnallista ja teennäistä koko homma oli.

Ongelma seurakunnat, joita varmasti onkin tullaan "merkitsemään" ja näin ollen poistamaan kokonaan. Mitään suurta valhettahan ei yleensä ole havaittavissa seurakuntien osalta, ellei sitten ruveta tonkimaan itse seuran alkuunpanijoita ja johtoa. Suuri idea voi syntyä, mutta se voi johtaa katastrofaalisiin seurauksiin, sillä mikään ei ole peiteltävissä kristuksen nimeen. Älä etsi seurakunnista, vaan siitä mikä on kaikkialla meidän keskuudessamme.

Ollessani Jamestownissa puhuttiin Columbian seurakunnan jakamisesta Jamestownin ja Sonora Meadowsin kesken. Columbiaa pidettiin jonkinlaisena alueen hengellisenä roskakorina. Jamestownia taas vaivasi ikärakenne. Minä asuin Columbian alueella, mutta kävin Jamestownissa, sitä ei hyvällä katsottu.

Kun muutin pois alueelta, niin Banningin seurakuntaan kuuluva teki itsemurhan. Menin sitten itse Beaumontin seurakuntaan, joka oli hyvin kalsea. Siellä minut sitten erotettiin.

Pohjimmiltaan siis ei voi paeta mihinkään ideaaliseurakuntaan, ongelmia on joka paikassa.

Kuinka oikeassa "vieras" oletkaan! Ongelmia seurakunnassa ja ongelmaseurakuntia todellakin on. Itsellä on kattava kokemus sekä maaseutu- että kaupunkiseurakunnista, suurista että pienistä. Pienien ongelma on vastuussa olevien (vanh,ap, tr yms.) suorittaminen. Kokoukset pitää vetää läpi, vaikka olisi vain muutama "vastuuveljeä".. pitää siis revetä joka viikko olemaan tr-koulunvalvoja, vt:n vetäjä, esitelmiäkin pitäisi pitää edes joku vieraassa seurakunnassa (puhumattamaan omasta), kentällä käydä, salinhoidosta pitäisi huolehtia, uupuneita auttaa, väärintekijöille pitäisi järjestää komiteoita.... huh loputon lista, jolloin tunnollinen uupuu!

Vuosien mittaan olen kokenut myös kuvailemasi "kylmän, välinpitämättömän (?)" seurakunnan. Uutena yritin mennä juttelemaan (edes sitä smalltalkia!) seurakuntalaisten kanssa... Puheensorina loppui, huomasin oikeasti etten kuulunut joukkoon. Ja kuitenkin väitän olevani hyvin sosiaalinen ihminen, joka tulee toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa. Vähitellen hivuttauduin pois, kukaan ei kysellyt.. kaikki kävi minulle (ja kait myös sille seurakunnalle) hyvin. Nyt minua puistattaakin ajatus kuulua seurakuntaan, joka markkinoi itseään "meillä on rakkaus keskuudessamme". Huomasin nimittäin, että jt-seurakunnasta sitä rakkautta ja apua ei todellakaan löydy silloin kun sitä kipeimmin tarvitsemme!

Kiitos kun kirjoitit ajatuksesi tänne palstalle.

Niinkin kontrolloidussa yhteisössä mitä jehovantodistajat edustavat, on enemmän kuin todennäköistä että yhteisö voi huonosti monestakin syystä. Ja mitä heikommin jollain seurakunnalla menee, sitä todennäköisempää on myös yksilöiden pahoinvointi ylikorostuneen kontrolloinnin seurauksesta noissa seurakunnissa.

Sitten kun vielä lavalta kerrotaan kuinka hienosta porukasta on kyse, samalla kun osa porukasta voi huonosti, huonosti voiva porukka voi vielä huonommin. Etenkin kun vt-seuran taktiikka on syyllistää porukkaa itseään, ja sitä kautta yksilöiden panosta porukan ja yksilöiden itsensä pahoonvonnista. Kun vika ei tietenkään ole yhteisön johdossa, niin yksilöiden mahdollinen pahoinvointi korostuu entisestään.

Siinä sitä on resepti mahdollisimman huonovointiselle yhteisölle, joka toisaalta voi näennäisesti paremmin kuin mikään muu yhteisö maan päällä. Lopputuloksena resepti saattaa uunista ulos mielenterveysongelmia ja jäsentenvälisiä erimielisyyksiä, jotka harvemmin parannetaan sillä, että asioista ei voida puhua niiden oikeilla merkityksillä.

Joistakin seurakunnista puhutaan ongelmaseurakuntina. Salilla, jolla itse tapasin käydä, oli ongelmana väestökato. Tilalle värvättiin beteliläisiä ja muualta seurakunnista satunnaista porukkaa. Omalta alueeelta ei kiinnostuneita juurikaan tullut. Kävijöiden värvääminen tuntui eräänlaiselta "tekohengitykseltä". Srk oli Helsingissä, mutta "tarve suuri" -aluetta.

Henkilökemiat alkoivat käydä salilla omalla kohdallani ristiin eri syistä ja yritin käydä muussa srk:ssa, mutta siitäkään ei oikein tullut mitään. Srk:n vaihtajaa pois tarve suuri -alueelta ei katsottu hyvällä. Toinen srk ei ollut aiempaa kumempi. Mutta seurakunnissahan ei julkisesti sanottuna ole mitään ongelmia. Silti suurena ongelmana koin yksinäisyyden tunteen ja teennäisyyden ja tienraivaajan, joka ei tehnyt tuntejaan eikä saapunut kanssani sovittuihin kenttätapaamisiin, joihin valmistautumiseen olin käyttänyt runsaasti aikaa. (Olin tuolloin vielä tosissani asiassa mukana).

En tiedä, olinko "merkitty", vai mistä johtui, ettei kukaan puhunut kanssani juuri mitään. En kokenut salilla käyntejä lopultakaan enää virkistävinä, usein kokouksista jäi vain paha mieli, kun ei edes tervehditty. Opetuksessa oli muun muassa niin kovasanaisia opiskelunvastaisia opetuksia ja hypetystä "onnellisesta kansasta", joita en voinut mielessäni hyväksyä, kun asia ei mielestäni voinut olla niin. Puhujan kanssa ei kuitenkaan voinut keskustella koskaan hänen puheensa sisällöstä: kaikki opetus oli oltava niin "oikeaa" ja "upeaa".

Tilanne muuttui radikaalisti rakkauspommitusten jälkeen sellaiseksi, ettei oikeastaan enää kukaan ottanut keskustelukontaktia. En saanut kaveria kunnolla edes tutkisteluun mukaan eräälle alueemme kiinnostuneelle, jonka olin kenttätyössä suurella vaivalla löytänyt. (Luulin tuovani hänelle pelastuksen sanomaa). Mutta aloimpa sitten ajattelemaan omilla aivoillani, kun mietin, missä vika piili. Kutsuin vanhimat kotiini keskustelemaan ongelmistani, yksinäisyyden tunteesta ja paikkaansa pitämättömistä kenttäsopimuksista, mutta näiden asioiden ääneen sanominen taisi olla vikatikki sekin, vaikka näin oli ohjeistettu tehtäväksi. En ilmeisesti olisi saanut esittää kritiikkiä. Vian anettiin ymmärtää olevan minussa ja lääke siihen: lisää tutkistelua, kenttää ja kokouksia.

En tiedä, onko olemassa ns. ongelmaseurakuntia, vai ovatko seurakuntien ongelmat systeemin johdosta samatapaisia joka paikassa.Aina ihmettelin, kun oli niin usein vanhimmistojen kokouksia, joiden sisällöstä eivät muut salilla kävijät saaneet tietää mitään. Tai joku veli oli kirjastossa vanhimpien "kuulusteltavana". Jos ongelmia olikin, niitä ei voitu ratkoa, koska avoimuus negatiivisten asioiden käsittelemisessä oli tabu: niistä ei saanut puhua, vaikka ajattelikin. Ajatusrikollisuus kohdallani paheni, kun kerroin näitä ajatuksiani ääneen. Siitä alkoi tieni Vartiotorniseuran kahleista vapautumiseen. Jos nuo pienen pienet ongelmat olisi saatu ratkaistua edes tyydyttävästi, olisin ollut varmempi, että Vartiornin sanoma kykenee ratkaisemaan maailman kaikki ongelmat nälänhädästä sotiin ja terrorismiin ja ilmastonmutokseen ja ehkä kiertelisin vielä ovilla.