Kirjoittaja Arskavain » 12.03.2009 20:35
[quote][/Tämä on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, joka esimerkiksi omalla kohdallani aktivoituu tässä muutaman vuoden kuluessa kun lapseni oppii näistä asioista jotain tajuamaan...joten hyviä ehdotuksia otetaan auliisti vastaan.
Tällä hetkellä ajattelen niin, että selviän jotenkin siihen asti kun lapsukaiseni menee kouluun, en aio nostaa elämänkatsomuksellisia kysymyksiä esiin omasta aloitteestani. Koulussa lapsukaiseni adaptoituu muiden mukana perisuomalaiseen luterilaiseen uskontokasvatukseen, sikäli kun se on vielä peruskoulussa tapana. Sen seurauksena ehkä voi tulla joitain kivuliaita kysymyksiä...ajattelin selvittää ne taktiikalla "jotkut ajattelevat niin, toiset näin". Sitten loppuukin hyvät ajatukset...
Omassa ympäristössäni tekemieni havaintojen mukaan perinteinen suomalainen luterilaisuuskasvatus jättää aika vähän jälkiä ihmisen persoonallisuuteen. Lapset tajuavat jo melko varhaisessa vaiheessa mikä ristiriita on uskonnon vaatimusten ja käytännön (vanhempien) elämän välillä. Lapset osaavat jo varhaisessa vaiheessa pitää uskonasiat ja oikean elämän eri lokeroissa.
Ja kun kuvioon ei liity painostusta missään muodossa, voin varsin luottavaisesti jättää lapseni yhteiskunnan huomaan koulutuksen osalta. Vai voinko?quote]
Jehovan todistajana olin jossain määrin tiukka ja vihainen kasvattaja. Olin hieman surullinen, kun teini-ikäinen tyttöni kertoi, että hän ei ole enää jehovantodistaja, tosin ei häntä kastettukkaan koskaan. Poikien kanssa ei minkäänlaisia ongelmia. Odotin ainoastaan, että nuorimmat poikani edes vastaisivat joskus kokouksissa ja ilmottautuisivat puhekouluun....se olisi tavallaan mainosta omasta erinomaisuudestani ja halustani edistyä.
Kiihkeipänä jt aikanani 90- luvulla pidin lapsilleni tutkistelua ja tenttailin heitä ja valmistin voittamaan muut tiedossa ja väittelyissä - toimin vilpittömästi ja luulin juurruttavani heihin totuutta. En voinut kuvitellakkaan olevani väärässä. Jotenkin toiminnallani loin itse tietynlaista ahdistavaa ilmapiiriä ympärilleni.
Tosin lapseni ovat oikeita arvioimaan, miten olen onnistunut, mutta tällähaavaa tuntuu, että heille ei ole ollut haittaa jehovantodistaja menneisyydestään, vaikkakin vain vanhin poikani ehti kasteelle, eikä häntä ole koskaan erotettu, vaikka kokousissa ei käykkään eikä ole toiminnassa millään tavoin. Minun lapseni (vanhin 25 ja nuorin 16) tuntuvat jopa henkisesti vahvemmilta, koska ovat nähneet "kolikon molemmat puolet".
Jaamme miltei mielipiteemme, koska hekään eivät halunneet uskonnon opetusta koulussa, vaikka luulen sen johtuvan muista kuin uskonnollisista syistä. Juttelemme hyvin harvoin uskonnosta, paitsi tyttäreni luona todistajat ramppaavat ja hän kertoo ja jutteleekin todistajien kanssa, vaikka ei ole paljastanutkaan taustaansa. Naureskelemme joskus yhdessä todistajien pakonomaista käyttäytymistä kuten joskus poikieni kanssakin.
Huomaan nyt, että olin liian tiukka ja lapset olivat minulle jossain määrin oman egon mainoskyltti. On ihanaa nähdä lasten kehittyvän omina itsenään ilman pakonomaista tarvetta vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä ja kun huomaa, miten tasapainoisia heistä on tullut ihan normaalilla rakkaudella josta puuttuu kaikenlainen painostus ja kunnioitus myös heidän mielipiteitään kohtaan on saanut minut ainakin tähän asti olemaan todella ylpeä viisaista lapsistani.
[quote][/Tämä on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, joka esimerkiksi omalla kohdallani aktivoituu tässä muutaman vuoden kuluessa kun lapseni oppii näistä asioista jotain tajuamaan...joten hyviä ehdotuksia otetaan auliisti vastaan.
Tällä hetkellä ajattelen niin, että selviän jotenkin siihen asti kun lapsukaiseni menee kouluun, en aio nostaa elämänkatsomuksellisia kysymyksiä esiin omasta aloitteestani. Koulussa lapsukaiseni adaptoituu muiden mukana perisuomalaiseen luterilaiseen uskontokasvatukseen, sikäli kun se on vielä peruskoulussa tapana. Sen seurauksena ehkä voi tulla joitain kivuliaita kysymyksiä...ajattelin selvittää ne taktiikalla "jotkut ajattelevat niin, toiset näin". Sitten loppuukin hyvät ajatukset...
Omassa ympäristössäni tekemieni havaintojen mukaan perinteinen suomalainen luterilaisuuskasvatus jättää aika vähän jälkiä ihmisen persoonallisuuteen. Lapset tajuavat jo melko varhaisessa vaiheessa mikä ristiriita on uskonnon vaatimusten ja käytännön (vanhempien) elämän välillä. Lapset osaavat jo varhaisessa vaiheessa pitää uskonasiat ja oikean elämän eri lokeroissa.
Ja kun kuvioon ei liity painostusta missään muodossa, voin varsin luottavaisesti jättää lapseni yhteiskunnan huomaan koulutuksen osalta. Vai voinko?quote]
Jehovan todistajana olin jossain määrin tiukka ja vihainen kasvattaja. Olin hieman surullinen, kun teini-ikäinen tyttöni kertoi, että hän ei ole enää jehovantodistaja, tosin ei häntä kastettukkaan koskaan. Poikien kanssa ei minkäänlaisia ongelmia. Odotin ainoastaan, että nuorimmat poikani edes vastaisivat joskus kokouksissa ja ilmottautuisivat puhekouluun....se olisi tavallaan mainosta omasta erinomaisuudestani ja halustani edistyä.
Kiihkeipänä jt aikanani 90- luvulla pidin lapsilleni tutkistelua ja tenttailin heitä ja valmistin voittamaan muut tiedossa ja väittelyissä - toimin vilpittömästi ja luulin juurruttavani heihin totuutta. En voinut kuvitellakkaan olevani väärässä. Jotenkin toiminnallani loin itse tietynlaista ahdistavaa ilmapiiriä ympärilleni.
Tosin lapseni ovat oikeita arvioimaan, miten olen onnistunut, mutta tällähaavaa tuntuu, että heille ei ole ollut haittaa jehovantodistaja menneisyydestään, vaikkakin vain vanhin poikani ehti kasteelle, eikä häntä ole koskaan erotettu, vaikka kokousissa ei käykkään eikä ole toiminnassa millään tavoin. Minun lapseni (vanhin 25 ja nuorin 16) tuntuvat jopa henkisesti vahvemmilta, koska ovat nähneet "kolikon molemmat puolet".
Jaamme miltei mielipiteemme, koska hekään eivät halunneet uskonnon opetusta koulussa, vaikka luulen sen johtuvan muista kuin uskonnollisista syistä. Juttelemme hyvin harvoin uskonnosta, paitsi tyttäreni luona todistajat ramppaavat ja hän kertoo ja jutteleekin todistajien kanssa, vaikka ei ole paljastanutkaan taustaansa. Naureskelemme joskus yhdessä todistajien pakonomaista käyttäytymistä kuten joskus poikieni kanssakin.
Huomaan nyt, että olin liian tiukka ja lapset olivat minulle jossain määrin oman egon mainoskyltti. On ihanaa nähdä lasten kehittyvän omina itsenään ilman pakonomaista tarvetta vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä ja kun huomaa, miten tasapainoisia heistä on tullut ihan normaalilla rakkaudella josta puuttuu kaikenlainen painostus ja kunnioitus myös heidän mielipiteitään kohtaan on saanut minut ainakin tähän asti olemaan todella ylpeä viisaista lapsistani.