Veljesseura.org

On aivan totta, että jehovantodistajuus kiinnostaa hyvin harvoja "maailmallisia", eivätkä he omaa mitään motiivia sille, miksi pitäisikään kiinnostaa. Näin ollen Yksityisen Jehovan todistajan yksilöllinen ajatusmaailma ja uskonnollinen sanastokin, on vierasta. Toisaalta Markku Meilo on näkemykseni mukaan täysin oikeassa siinä, että vasta julkituomalla entisen uskonnollisen taustansa ja sen terminologiset ongelmat ymmärtää asioita "maailmallisten" tavoin ja tastä puhumalla, tuottavat hyvää tulosta henkilölle itselleen.

Yleensä "maailmallisille" on aivan yhden tekevää, milaiseen uskontokuntaan joku on kuulunut tai millaista uskontoa joku joskus on harjoittanut. Karvat nousevat pystyyn vasta siinä vaiheessa, jos he kokevat jonkun olevan yläpuolella itseään tai "käännyttävän" heitä. Toki yhteentörmäyksiä sattuu puolin ja toisin, mutta asiat selviävät yleensä keskustelemalla. Kun olin... niin silloin ajattelin..., että, jne...

Hieno asenne Make ja olen kanssasi samaa mieltä.

Ymmärtäväisyydellä pääse paljon pidemälle kuin ymmärtämättömyydellä. Se auttaa nimenomaan eheytymisessäkin. Pitäisi aina muistaa, että tämä ies ei ole loppujen lopuksi raskas.

Tietenkin siis ymmärryshän on tosi hyvä asia. Voi vain olla onnellinen että tämäkin koettelemus on käyty läpi. Ja kun mietin elämääni, niin voin vain olla todella kiitollinen että tänne olen syntynyt. Olkoon se jumalan lahja tai ei. Kaikki on kaunista ja on mukava olla. Ja kun keskittyy olemaan hyvä ihminen, niin kaikilla on parempi mieli ja voi mennä nukkumaan huoletonna. Ei ole paljon Jehovan Todistajillakaan sanottavaa sen jälkeen. Toi ymmärtämisen ieshän on aika tärkeä koko loppuelämän kannalta.

Salailun ja häpeilemisen tielle en jaksa enää edes lähteä. Kokemusta siitäkin on, kun on jo pariin kertaan kuviosta lähtenyt.

Kiitos ajatuksistanne, tämä foorumi on loistava apu eheytymiseen. :)

[quote="Markku Meilo"][quote="Omega"]Ja on ymmärrettävä, että he eivät ymmärrä tapaani ajatella. Todistajuus on edelleen tietyllä tapaa osa identiteettiäni halusin tai en.[/quote]
Nyt kun itse tungen menneisyyteni esille kaikissa sopivissa kohdissa, niin asia ei kiinnostakaan siinä määrin kun aiemmin oletin. Viisikymppiseksi peittelin asiaa, enkä missään tapauksessa tuonut sitä vapaaehtoisesti esille, nyt vasta tajuan kuinka pientä joukkoa jehovantodistajuus todella kiinnostaa. Toki kouluikäisenä asiasta oli haittaa, mutta kun ihmiset aikuistuvat, niin samalla annetaan muille elintilaa.[/quote]
Täysin sama havainto minulla. Harmittaa niiden puolesta jotka turhaan häpeilevät ja salaavat menneisyyttään, raskasta puuhaa sellainen.

[quote]Lapsena oli otettava ymmärtäväinen, aikuismainen rooli: kärsin erilaisuudestani, mutta se kuuluu asiaan, Kristuskin kärsi. Mikä kamala tapa elää! Kärsimällä loppuun asti, koska lopussa odottaa palkinto. Huh...
Aikuisenakin oli ymmärrettävä pilkka ja ivallinen suhtautuminen, halveksivat kommentit. Silloin ajattelin, että tämä jalostaa ja kasvattaa minua ihmisenä ja todistajana.[/quote]

Olen kokenut paljolti samoin kuin sinäkin. Minulle kasvoi tunne tai pikemminkin toive, että "hahaa, kohtapa nähdään!". Aloin nähdä itseni miltei kristusmaisena tyyppinä ja vaadin ihmisiä miltei tilille kokemaani pilkkaa ja"vääryyksiä" kohtaan. Mielessäni ajattelin heidän "maailmallisten" olevan kypsyystasoltaan kehitysvammaisia, omaa egoaan täynnä olevia itsekkäitä paskiaisia, joiden ei ollu annettu tietää "pyhiä salaisuuksia".

Joskus kerskailin "tiedoillani" työkaverillekkin tietämättömyyttäni, tietenkin vilpittömänä", että jos aletaan "hiuksia halkomaan, olen oikeassa" ja kykenen väittelemään jopa tiedemiesten kanssa, koska ajattelin kysymyksessä olevan tavallaa "järkeisoppinen kategoriaan tai siihen leimattavien kaltainen opetus" (kun helluntalaiset sanoivat jehovantodistajien olevan järkeisoppi - pidin siitä).

Toisaalta minua on leimannut aina osana persoonallisuutta halu perustella järkevästi ja kykenin kokouksissakin antamaan sellaisia vastauskia koululuokkien ja opettajan siellä vieraillessa, että sain jäljestäpäin monelta kiitosta tiedoistani ja kyvystäni manipuloida oikea vastaus, koska ajattelin "totuuden" olevan voittamaton tiedossa...

Nyt jäljestäpäin huomaan, että olin pöyhkeä paskiainen, joka [i]luuli [/i]tietävänsä enkä siksi juurikaan arvostanut järjestöön kuulumattomia "maailmallisia". Samoja "vilpittömiä paskiaispiirteitä" huomaan nykyään todistajissa.

Tosi kristillisyys tai paremminkin rakkaus ei ole väittelyiden/keskustelujen voittamista vaan todellista empatiaa ja toisten arvostamista. Kaikilla on oikeus olla ylpeitä omasta itsestään, koska jokaisen elämä on ainutlaatuinen. Se antaa/nostaa kuitenkin itsetuntoa, kun huomaa voivansa uskaltaa olla oma itsensä ja kaupantekiäisinä paljon [i]todellisen tutkimisen[/i] jälkeen pystyy upottamaan VT-seuran. :)

[quote="Omega"]Juu, onhan se näin. Välillä vain tuntuu, että olisi ihanaa lakata ymmärtämästä ja ripustaa vanha identiteetti ullakon naulakkoon.[/quote]
Nimenomaan on syytä selvittää suhteensa Vt-opetuksiin. Itse epävarmuuden värittämässä ja ristiriitaisessa välitilassa semmosen 25 vuotta, vasta sen jälkeen minulle selvisi totuus tuosta nk. totuudesta.

Aloitusta sivuaa oma kokemukseni ymmärtämisestä. Minusta asia menee niin, että maailmalliset koittavat ymmärtää ja sietää lahkolaisia parhaansa mukaan. Sitten kun joku jättää lahkon ja tuo sen esiin maailmallisille tutuilleen, niin homma keikahtaa. Lahkolaiset haukutaan ja pois jäänyt siinä samalla, koska hän on ollut niin tyhmä että on joskus mennyt mukaan lahkotouhuihin. Tuosta riipasta ei pääse koskaan eroon, koska ainakin suomalaisten miesten elämää leimaa armeija ja rippikoulu. Lahkon jättänyt on siksi aina kahden paskan välissä. Lahkolaiset vihaavat ja karttavat lahkon lakien vuoksi ja maailmalliset kaatavat lahkohalveksuntansa helppoon kohteeseen.

Lahkolaisten lapset tuomitaan epänormaaliin elämään jo heidän syntyessään. Omat valinnat eivät korjaa tilannetta koska leima on otsassa joka tapauksessa.

Hyvää jatkoa sinulle Omega eheytymisessäsi.

Juu, onhan se näin. Välillä vain tuntuu, että olisi ihanaa lakata ymmärtämästä ja ripustaa vanha identiteetti ullakon naulakkoon. Sinne se ennen pitkää varmasti päätyykin.

Olen tieni alkutaipaleella, mutta vauhti on ihan hyvä.

[quote="Omega"]Ja on ymmärrettävä, että he eivät ymmärrä tapaani ajatella. Todistajuus on edelleen tietyllä tapaa osa identiteettiäni halusin tai en.[/quote]
Nyt kun itse tungen menneisyyteni esille kaikissa sopivissa kohdissa, niin asia ei kiinnostakaan siinä määrin kun aiemmin oletin. Viisikymppiseksi peittelin asiaa, enkä missään tapauksessa tuonut sitä vapaaehtoisesti esille, nyt vasta tajuan kuinka pientä joukkoa jehovantodistajuus todella kiinnostaa. Toki kouluikäisenä asiasta oli haittaa, mutta kun ihmiset aikuistuvat, niin samalla annetaan muille elintilaa.

Jehovan todistajana ollessani tietynlaisella ymmärtämisellä oli suuri rooli. Ymmärtäminen/empatia oli toki kahtiajakoista, mutta joka tapauksessa... Lapsena ja nuorena oli ymmärrettävä erinlaisuutensa "maailmallisten" koulutovereiden keskuudessa. Minua ei pahemmin kiusattu, mutta erilaisuuden leima oli silti häiritsevä. Lapsena oli otettava ymmärtäväinen, aikuismainen rooli: kärsin erilaisuudestani, mutta se kuuluu asiaan, Kristuskin kärsi. Mikä kamala tapa elää! Kärsimällä loppuun asti, koska lopussa odottaa palkinto. Huh...

Aikuisenakin oli ymmärrettävä pilkka ja ivallinen suhtautuminen, halveksivat kommentit. Silloin ajattelin, että tämä jalostaa ja kasvattaa minua ihmisenä ja todistajana. Mutta onko näin? Voinko sanoa, että noiden kokemusten pohjalta olen vahvempi? Enpä oikeastaan. Kyllä minua ovat vahvistaneet aivan toisenlaiset kokemukset. On tuossa kaikessa varmaan ollut hyvätkin puolensa, mutta ne ovat vielä hakusessa. Uskon kyllä ne löytäväni.

Kun jäin pois todistajista, ymmärtäminen jatkuu. On ymmärrettävä, että nykyään kanssa eläväni ihmiset eivät ymmärrä millainen leima todistajuus on edelleen, mutta vain takaraivossa. On ymmärrettävä, että oma pitkänkin ajan mahdollisesti kestävä lopullinen eroprosessi todistajuudesta voi olla näille ihmisille todella vaikea käsittää. Ja on ymmärrettävä, että he eivät ymmärrä tapaani ajatella. Todistajuus on edelleen tietyllä tapaa osa identiteettiäni halusin tai en.

Miten te muut käsittelette tätä?