Kirjoittaja Aamu » 27.06.2007 22:32
Witless kirjoitti:Entä miten oman kokemuksesi mukaan vanhimmat itse mieltävät asian?
Oma kokemukseni on sangen suppea, olen vain yhden seurakunnan jäsenenä ollut eikä tuona aikana ilmennyt mitään tapauksia joissa joku olisi kyseenalaista sielunhoitoa saanut. Ed. lausunnon tarkoitus oli vain kertoa millainen sen vanhimman roolin minusta pitä
isi olla, saatanpa kyllä kuvitella ettei se näin ihannetilainen ole! Siinä yhdessä ainoassa seurakunnassani minulla on henk. koht. kokemusta vanhimpien suorittamista paimennuskäynneistä luokseni kun aloin hiipumaan pois. Nämä jähmeät itäsuomalaiset duunarit vaikuttivat hyvin haluttomilta tätä velvollisuutta suorittamaan ja tässä mukavassa rupattelutuokiossa kahvikuppien äärellä he olivat todella vaivautuneita ja anteeksipyyteleviä. Kun selitin heille mikä mättää, he vaivautuivat lisää tai jopa myöntelivät hieman. Lopputuloksena oli lausunto: "ehkäpä sinä haluaisit aloittaa raamatuntutkistelun [yhden tutun] tienraivaajasisaren kanssa, niin jos nämä asiat siitä selkiytyisivät..." Olin tuolloin parikymppinen kastamaton julistaja, lapsesta asti jtksi kasvatettu. Tutkistelu aloitettiinkin, mutta asiat eivät selkiytyneet, vaan täällä sitä nyt ollaan...
Minun tapauksessani vanhimmat siis väistivät alkeellisimmatkin rohkaisu- ja kannustustehtävät. Luulen kuitenkin, että he olivat tietoisia siitä, että heiltä olisi ehkä odotettu jotain enemmän, he eivät vaikuttaneet tyytyväisiltä omaan suoritukseensa (ja minä siis en alkanut heitellä heille mitään kiperiä kysymyksiä oppimuutoksista tms., en sellaisista edes tiennyt moniin vuosiin eroni jälkeenkään!). Kaiken kaikkiaan, he vaikuttivat helvetin
tavallisilta miehiltä, eivät kiihkomielisiltä kulttijohtajilta tai yliymmärtäväisiltä lääkärileikkijöiltä. Ja kun ketjun aiheena on ollut tämä ammattikysymys, niin mainittakoon vielä, että kysessä olivat automekaanikko ja postinjakaja, joista postinjakaja oli se suulaampi. Tuossa syrjäseudun pikkusrk:ssa muuten postinjakaja oli huomattavan suosittu ammatti.
Mutta eipä tätä esimerkkiä voine yleistää, varmasti on enemmän niitä, jotka käyttelevät asemaansa väärin, kuten aiemmissa viesteissä on mainittu. Omasta käsityksestäni vielä sen verran että Seuran lehdistä luin usein, miten todistajanuoren tulisi kysyä apua seurakunnan vanhimmilta vaikeissa ja arkaluontoisissa asioissa. Minusta tämä oli naurettava ajatus, en olisi
ikinä voinut kuvitella uskoutuvani vanhimmille, vaikka he ihan mukavia olivatkin. En tiedä olisiko se helpompaa jos olisi mies (poika?)? Meidän seurakunta kyllä oli niin pieni, että kaikki veljet olivat joko vanhimpia tai vanhinten poikia!
[quote="Witless"]Entä miten oman kokemuksesi mukaan vanhimmat itse mieltävät asian?[/quote]
Oma kokemukseni on sangen suppea, olen vain yhden seurakunnan jäsenenä ollut eikä tuona aikana ilmennyt mitään tapauksia joissa joku olisi kyseenalaista sielunhoitoa saanut. Ed. lausunnon tarkoitus oli vain kertoa millainen sen vanhimman roolin minusta pitä[i]isi[/i] olla, saatanpa kyllä kuvitella ettei se näin ihannetilainen ole! Siinä yhdessä ainoassa seurakunnassani minulla on henk. koht. kokemusta vanhimpien suorittamista paimennuskäynneistä luokseni kun aloin hiipumaan pois. Nämä jähmeät itäsuomalaiset duunarit vaikuttivat hyvin haluttomilta tätä velvollisuutta suorittamaan ja tässä mukavassa rupattelutuokiossa kahvikuppien äärellä he olivat todella vaivautuneita ja anteeksipyyteleviä. Kun selitin heille mikä mättää, he vaivautuivat lisää tai jopa myöntelivät hieman. Lopputuloksena oli lausunto: "ehkäpä sinä haluaisit aloittaa raamatuntutkistelun [yhden tutun] tienraivaajasisaren kanssa, niin jos nämä asiat siitä selkiytyisivät..." Olin tuolloin parikymppinen kastamaton julistaja, lapsesta asti jtksi kasvatettu. Tutkistelu aloitettiinkin, mutta asiat eivät selkiytyneet, vaan täällä sitä nyt ollaan... :wink:
Minun tapauksessani vanhimmat siis väistivät alkeellisimmatkin rohkaisu- ja kannustustehtävät. Luulen kuitenkin, että he olivat tietoisia siitä, että heiltä olisi ehkä odotettu jotain enemmän, he eivät vaikuttaneet tyytyväisiltä omaan suoritukseensa (ja minä siis en alkanut heitellä heille mitään kiperiä kysymyksiä oppimuutoksista tms., en sellaisista edes tiennyt moniin vuosiin eroni jälkeenkään!). Kaiken kaikkiaan, he vaikuttivat helvetin [u]tavallisilta[/u] miehiltä, eivät kiihkomielisiltä kulttijohtajilta tai yliymmärtäväisiltä lääkärileikkijöiltä. Ja kun ketjun aiheena on ollut tämä ammattikysymys, niin mainittakoon vielä, että kysessä olivat automekaanikko ja postinjakaja, joista postinjakaja oli se suulaampi. Tuossa syrjäseudun pikkusrk:ssa muuten postinjakaja oli huomattavan suosittu ammatti. :)
Mutta eipä tätä esimerkkiä voine yleistää, varmasti on enemmän niitä, jotka käyttelevät asemaansa väärin, kuten aiemmissa viesteissä on mainittu. Omasta käsityksestäni vielä sen verran että Seuran lehdistä luin usein, miten todistajanuoren tulisi kysyä apua seurakunnan vanhimmilta vaikeissa ja arkaluontoisissa asioissa. Minusta tämä oli naurettava ajatus, en olisi [b]ikinä[/b] voinut kuvitella uskoutuvani vanhimmille, vaikka he ihan mukavia olivatkin. En tiedä olisiko se helpompaa jos olisi mies (poika?)? Meidän seurakunta kyllä oli niin pieni, että kaikki veljet olivat joko vanhimpia tai vanhinten poikia! :lol: