Kirjoittaja Aaac » 27.09.2009 00:27
Löysin vielä tämän Saran tarinan. Tarina on pitkä kuin nälkävuosi, mutta nuoren ihmisen selviytymistarina kannattaa lukea, mikäli aihe on yhtään ajankohtainen.
Sara - kertomus lapsesta joka ei saanut olla kuin muut
Tämä on kertomus kasvamisestani jehovantodistajien parissa. Haluan painottaa, että äitini on fanaatikko. Sen vuoksi osa tämän tarinan yksityiskohdista voi vaikuttaa ihmeellisiltä tai vääriltä. Äitini on aina lisäillyt sääntöjä, joita ei todistajien uskoon kuulu. Huomaat varmasti, etten kutsu todistajia "ystäviksi". Tuntemani todistajat käyttäytyivät kuin "ystävät", siksi kutsun heitä todistajiksi. Oikeita ystäviä sain vasta kun lähdin kotoa ja aloin seurustella tavallisten ihmisten kanssa.
*****
LAPSUUS
Synnyin vuonna 1973 keskiruotsalaisessa kaupungissa. Äitini luona kävi todistajia kun olin kaksivuotias. Perhe-elämämme ei tosiaan ollut idyllistä. Isäni käytti alkoholia ja lääkkeitä ja pahoinpiteli äitiä ja minua. Äiti oli masentunut ja voi erittäin huonosti. Hänellä ei juuri ollut ystäviä, koska ihmiset ottivat välimatkaa häneen väkivaltaisen isäni vuoksi. Sitten jehovantodistajat soittivat ovikelloa. Tämä vaikutti äitiini kovasti, kun ajattelee missä tilanteessa hän oli.
Hän on itse kertonut minulle, kuinka todistajat hukuttivat hänet ystävyyteensä. He huolehtivat minusta, jotta hän sai levätä. Saimme asua heidän luonaan, eivätkä he kertoneet isälle, missä me olimme. He veivät minut sairaalaan leikkaukseen, lohduttivat ja tukivat. Leikkaukseen joka oli tarpeen pahoinpitelyn vuoksi, ja josta olisin tulevaisuudessa saanut kärsiä.
Olen itsekin ollut masentunut, ja tiedän, kuinka haavoittuvainen ihminen silloin on. Äiti ei ollut aiemmin kokenut huomion ja huolehtimisen saamista osakseen. Siispä hän alkoi tutkia ja kävi pian kasteella.
Äiti erosi isästä kun olin kuuden. Äiti oli tuolloin jo käynyt kasteella, mutta isä ei koskaan edes tutkinut. Eron aikaisia tapahtumia en muista juurikaan. Sen muistan, että vanhimmat arvostelivat äitiä ja käskivät häntä muuttamaan takaisin isän luo. Äiti ei antanut periksi. Hän joutui monta kertaa menemään vanhimpien yksityisiin keskusteluihin, ja yhtä monta kertaa hän tuli kotiin itkien valtoimenaan.
Hän oli saanut neuvon antaa minut isän hoitoon ja antaa Jehovan hoitaa loput. Olin kauhuissani, koska en halunnut takaisin isän luo. Onneksi äiti ei kuunnellut tuota mieletöntä neuvoa vaan taisteli pitääkseen minut itsellään. Ne perheet, jotka auttoivat meitä piiloutumaan isältä, saivat kritiikkiä. Äidin piti olla parempi kristitty vaimo. Se, että minun pahoinpidellystä kehostani oli todisteena valokuvia, ei ilmeisesti ollut riittävä syy. Äiti tunsi, että kaikki oli hänen syytään.
Onnistuimme kuitenkin aloittamaan uudelleen alusta ilman isää. Uskoin, että kaikki sujuisi lopulta hyvin. Kuinka väärässä olinkaan! En uskonut, että mikään voisi olla pahempaa kuin ne vuodet jotka asuin isän luona. Äiti tukahdutti tunteensa ja avioeron aiheuttamat ongelmansa antamalla minulle tiukan kasvatuksen, jotta voisin tuntea oloni ylpeäksi seurakunnassa. Tutkimme Raamattua ja JT:n kirjallisuutta tuntikausia, jopa niinä päivinä jolloin ei ollut kokouksia. Menimme kentälle aina kun voimme. Äidille sanottiin jopa, ettei hän saisi mennä samalle alueelle niin usein. Olin pieni ja väsyin helposti, mutta jos sen olisin sanonut, olisi äiti raivostunut.
Hänen raivonsa herättämiseen ei paljon tarvittu. Jos haukottelin kokouksessa, sain selkään jälkeenpäin. Joskus äiti ei malttanut odottaa kotiin saakka, vaan kiskoi minut valtakunnansalin vessan ja löi minua järjettömän vimman vallassa. Huusin ja itkin niin kovaa, että se kuului koko valtakunnansalissa, mutta kukaan ei auttanut minua koskaan. Päin vastoin, joku vanhimmista saattoi tulla jälkeenpäin sanomaan minulle, kuinka tottelematon lapsi minä olin. Myös muut seurakunnan lapset saivat kuritusta. Yksikin isä läimi ja tukisti lapsiaan täysin avoimesti, joskus jopa kokousten aikana!
Toinen rankaisukeino, jota äiti käytti, oli minun jättämiseni ilman ruokaa. Hän saattoi pitää kaiken ruoan itsellään ja antoi minun katsella ruokailuaan. Jos taas olin ollut kelpo kenttäilijä, hän toi minulle suuret määrät hyvää ruokaa ja makeisia.
Turhauduin kovasti, koska en koskaan saanut "vapaata" raamatuntutkisteluista, kokouksista ja kenttäpalveluksesta. Otimme Raamatun ja kirjat mukaan jopa uimarannalle. Istuimme pari tuntia tutkistelemassa, samalla kun muut lapset leikkivät ympärillä. Vasta sen jälkeen sain mennä uimaan, ja sittenkin vain vähäksi aikaa. Äiti oli tarkka sen suhteen, etten saanut leikkiä liian kauan. Kaikki mikä vei aikaa totuudelta oli huonoa ja vaarallista.
Kentällemeno pelotti minua, varsinkin jos alueella oli luokkatovereita. Myös se, että äiti meni jääräpäisesti sellaistenkin luo jotka tulivat siitä vihaiseksi, pelotti minua. Vaikka ovenavaaja toivotti meidät helkuttiin, menimme sinne kuitenkin uudestaan seuraavalla viikolla. Muistan erityisesti erään uhkaavanoloisen miehen. Äiti pakotti minut sinnekin, ja kun hän soitti ovikelloa, pissasin housuun. (Olin silloin vain viisivuotias.)
Äiti teki tiukasti uusintakäyntejä kaikkien luokse, koska "he ovat saattaneet muuttua". Hän opetti minulle jo varhain, mitä minun piti vastata, jos joku kysyi minulta kenttäpalveluksesta. Äiti sanoi, etteivät maailmalliset ihmiset tajua sitä, että kentälle meneminen on todistajalasten kaikkein iloisin asia. "Jos joku kysyy sinulta kenttäpalveluksesta, sinun pitää sanoa: 'Rakastan saarnaamista, ja se on parasta mitä tiedän.'" Sanoin hänelle, ettei se ollut totta, vaan että palvelus ei ollut parasta mitä tiedän. Sen vuoksi hän löi minua, kunnes sanoin "oikealla" tavalla. Montakohan kertaa olin ovella palveluksessa ja sanelin ulkomuistista: "Ei, ei minua pakoteta, haluan itse." Olin kuin pieni ohjelmoitu robotti.
Eräs asia äidin ja hänen ystävättäriensä kenttäkäyttäytymisessä hämmensi minua. He saattoivat hymyillä ja olla vaikka kuinka ystävällisiä ihmisille. Mutta kun lähdimme, häipyivät hymyt ja he alkoivat puhua pahaa ihmisistä. "Näitkö sen taulun, se oli demoninen." Tai: "Näitkö, miten lyhyt mekko hänellä oli, hyi!" Joskus he alkoivat nauraa kovaan ääneen: "Oi että miten tyhmiä nämä maailmalliset ihmiset ovat, ajattele miten tietämättömiä!"
Tätä en pysty koskaan unohtamaan. Kun ihmiset sanovat, että jehovantodistajat ovat niin mukavia, niin he eivät tiedä koko totuutta. En väitä, että kaikki todistajat käyttäytyvät noin, eli puhuvat pahaa tapaamistaan ihmisistä. Mutta lapsuudessani ehdin kuulua ainakin viiteen eri seurakuntaan, ja kaikissa todistajat nauroivat ihmisten tyhmyydelle.
Kun aloitin koulun, huononi elämä entisestään. Luokkani lapset alkoivat lähes välittömästi kiusata minua. Aikuisena olen ymmärtänyt, että sen takana olivat heidän vanhempansa. He puhuivat pahaa jehovantodistajista, lapset kuulivat tämän ja siten sain minäkin kuulla kunniani. Joskus minua lyötiin, mutta yleensä kiusaaminen oli henkistä. En saanut leikkiä muiden kanssa, ja minua haukuttiin "jehovaksi".
Opettajatar ei auttanut asiaa. Hän seisoi luokan edessä ja huokaili, etten minä saa tehdä joulukoristeita. "Etkö ymmärrä Sara, kuinka työlästä tämä on minulle. Nyt joudun tekemään ylimääräistä työtä sinun vuoksesi."
Äiti käski minua vetäytyä pois, jos minua lyötiin. Se oli hänen neuvoistaan kaikkein tyhmin. Tämä vain lisäsi kiusaajien tarmoa. "Tulkaa lyömään Saraa, hän ei saa lyödä takaisin!" Mitä enemmän peräännyin, sitä enemmän minua lyötiin. Minusta tuli koulun kiusatuin lapsi. Monesti minua lyötiin mahaan, jotta alkaisin itkeä.
Tällaista oli neljännelle luokalle saakka. Sitten tein siitä lopun, ja päättäväisesti teinkin! Olin jo aiemmin ymmärtänyt, ettei äidin neuvoista ollut apua pennin vertaa. Lisäksi olin jo päättänyt, etteivät jehovantodistajat olleet mitään minua varten. Mutta en ollut puhunut asiasta äidille.
Eräänä päivänä kuudesluokkalainen poika kävi päälleni. Raivostuin ja löin häntä oikealla suoralla niin, että hän kaatui selälleen. Kaikki ympärillä vain tuijottivat. Sitten sain olla rauhassa. Joskus ajattelen, että jos olisin pannut hanttiin aikaisemmin, olisin sääntynyt niin paljolta...
Yksi asia vaikeutti koulunkäyntiä entisestään. Äiti saarnasi koulukavereilleni. Hän odotti koulun loppua ja jakeli heille lehtiä. Tämän vuoksi minua kiusattiin yhä enemmän. Vihaiset vanhemmat soittivat opettajalle, joka vuorostaan haukkui minut! Enhän minä ollut tehnyt mitään. Vihaiset vanhemmat huutelivat minulle kadullakin. "Lopeta poikani aivopeseminen!" he saattoivat huutaa minulle.
Äiti jatkoi lehtien jakamista. Kun kysyin miksi, hän sanoi, että he "näyttivät niin iloisilta". Äiti ei välittänyt, että se oli heidän vanhempiensa tahdon vastaista. Hänen mielestään myös alaikäisten saaminen "totuuteen" oli oikeutettua.
Hän antoi lehtiä myös lapsille, jotka leikkivät pihallamme, ja kannusti heitä antamaan lehdet vanhemmilleen. Hän antoi usein lehtiä jotka käsittelivät eläimiä. "Katso miten hienoja eläimiä!" Hän ei maininnut, että Herätkää käsittelee myös muita asioita. Hän käytti samaa perustetta myös palveluksessa. "Mutta tämä numero käsittelee myös eläimiä/tupakointia/koulutusta jne. Voithan lukea vain ne artikkelit."
Koska kotona ja koulussa oli puhdasta helvettiä, en pystynyt koskaan rentoutumaan kunnolla. Siksi sain voimakkaita mahakipuja kuusivuotiaana. Äiti ei vienyt minua lääkärille, koska hän pelkäsi, että kotioloistani kyseltäisiin. Lapsethan eivät saa vatsakatarria ilman syytä. Kärsin voimakkaista kivuista neljä vuotta, ennen kuin sain mennä lääkäriin. Siinä vaiheessa minulla oli jo vatsahaava. Lääkäri kysyi, miten voin. Äiti ehätti sanomaan, että voin erittäin hyvin. Näin kuinka lääkäri ei pitänyt tästä; hänhän oli kysynyt minulta, ei häneltä. Mutta muuta emme sanoneet. Minulla oli ajoittain myös päänsärkyä.
Jehovantodistajaksi kasvaessani oli jo varhain selvää, ettei koskaan pitänyt esittää "vääriä" kysymyksiä. Kun olin kuusivuotias, kuulin äitini ja hänen ystävättäriensä keskustelevan siitä, kuinka Harmagedon tulisi 1980-luvun alussa. Vuodet vierivät, ja tuli 1980-luvun puoliväli. Sitten kuulin, kuinka äidin mielestä Harmagedon tulisi 1980-luvun lopussa. Kysyin eräältä vanhimmalta, miksi Harmagedonin ajankohtaa oli siirretty. Hän sanoi muistaakseni näin: "Jotta yhä useammista tulisi jehovantodistajia." Sitten kysyin: "Jos Harmagedonia on nyt lykätty, vain Jehova voi tietää sen. Kuinka Jehova on puhunut kanssasi asiasta? Ja kuinka voit sanoa, että se tulee 1980-luvun lopussa? Onko Jehova sanonut sinulle niin?" Vanhin muuttui tulipunaiseksi ja sanoi äidilleni, että hänen pitäisi kurittaa nenäkästä lastaan. Tällaisten tapausten vuoksi otin etäisyyttä jehovantodistajien oppiin.
Äitini ja minä huomasimme, että ylitsepursuva sydämellisyys viileni huomattavasti, kun olimme olleet seurakunnassa jonkin aikaa. Aluksi meitä haettiin ja kyydittiin kaikkiin kokouksiin, mutta kun äiti kävi kasteella, tämä loppui. Äiti kyseli yhä kyytiä kokouksiin, mutta veljet mumisivat vaivautuneena, ettei se sopinut heille. Eräs nainen sanoi suoraan, että hänen mielestään meidän pitäisi kävellä. Asuimme silloin 3,5 kilometrin päässä salilta. Se oli viisivuotiaalle pitkä kävelymatka. Rukoilin äitiä, että menisimme pyörällä kesäisin, mutta se ei sopinut. Hän pelkäsi, että hame saattaisi nousta ylös. Housuissa ajaminen ja sitten hameen vaihtaminen salilla kuulosti häneltä kuolemansynniltä. Muistan, kuinka kuljimme matkan edestakaisin jokaisena kokouspäivänä, kun ns. "ystävät" ajoivat ohi. Monet olivat lapsettomia pariskuntia, joilla olisi kyllä ollut tilaa autossa.
Seurakunnassa alettiin puhua, koska äiti oli eronnut. Joidenkin mielestä hänen olisi pitänyt mennä naimisiin. He eivät ymmärtäneet kuinka hän tuli toimeen ilman työssä käyvää miestä. Joskut puhuivat avoimesti, kuka vapaa mies sopisi äidille parhaiten. Äiti suuttui tästä. He yrittivät tyrkyttää äidille "sopivaa veljeä" ja istuivat kirjantutkistelussa sopivasti niin, että äiti joutui hänen viereensä.
Äiti haki kierrosvalvojan apua. Kun hän puhui salilla, hän otti esiin juoruamisen ja kuinka huono tapa se on. Juoruilijat punastuivat ja katsoivat lattiaan. Sitten äiti jätettiin rauhaan.
Suurin syy siihen, että jätin jehovantodistajat, oli ehkä se, että kyllästyin kaikkeen Raamatun tutkimiseen, kentällä ravaamiseen ja erilaisena olemiseen. Olin kyllästynyt siihen, että kaikki oli kiellettyä. En saanut lukea sarjakuvia, kuunnella "maailmallista" musiikkia, lukea tavallisia kirjoja, hankkia kavereita jehovantodistajien ulkopuolelta, leikkiä barbeilla, tanssia... Luetteloa voi jatkaa vaikka kuinka paljon. Lyhyesti sanottuna, en saanut tehdä mitään, mitä pienet tytöt tekevät.
Sitten en tietenkään saanut viettää joulua tai syntymäpäiviä, mennä diskoon, olla yötä kavereiden luona. Ostin sarjakuvia äidiltä salaa. 9-10-vuotiaana aloin kuunnella hänen poissaollessaan popmusiikkia radiosta. Tanssin musiikin tahdissa ja kuvittelin olevani suosittu ja pidetty. Että olin kuin kaikki muutkin. Myöhemmin aloin vetäytyä yhä enemmän syrjään jehovantodistajista. Sanoin olevani sairas tai tekeväni läksyjä.
Kun olin nuorempi, ei sairaus ollut mikään syy jäädä kotiin. Äiti retuutti minua kokouksiin ja konventteihin riippumatta voinnistani. Saatoin istua kokouksessa 39 asteen kuumeessa. Minun piti mennä kokoukseen vesirokossakin. Seurakuntalaisten mielestä minun ei ollut sopivaa olla siellä, koska voisin tartuttaa muita. Äiti suuttui ja sanoi, että Paholainen saa heidät puhumaan niin. Eräs vanhahko sisar sai tartunnan ja oli pahasti sairaana. Edes se ei estänyt äitiä viemästä minua kokouksiin sairaana.
Jo varhain päätin jättää jehovantodistajat heti kuin mahdollista. Äiti oli jo valmistellut minulle "uraa" jehovantodistajissa. Peruskoulun jälkeen minun piti ottaa osa-aikainen siivoustyö ja aloittaa kenttäpalvelus. Hän puhui minusta usein seurakunnassa, siitä kuinka minusta tulisi tienraivaaja ja palvelisin Jehovaa. "Sitä Sara haluaa kaikkein eniten", hän sanoi.
Kun aloin hangoitella vastaan enkä halunnut enää kentälle, alkoivat puheet kiertää seurakunnassa. Muut tytöt eivät saaneet seurustella kanssani, koska en mennyt ahkerasti kentälle tai vastannut kokouksissa. Olin "epähengellinen". Huomaa, että olin vasta kymmenvuotias!
Osa-aikatyön ottamista pidetään "hienona", koska niin voi käyttää lopun ajan kenttäilyyn. Meitä lapsia kannustettiin jättämään koulunkäynti peruskouluun ja ryhtymään tienraivaajiksi. Ansiotyö oli jotakin kielteistä, joka vei aikaa "totuudelta". Äitini mukaan ne, jotka silti opiskelivat ja hankkivat hyväpalkkaisen työn, olivat huonoja esimerkkejä.
Toinen seikka, joka toi ongelmia, oli äidin asenne muotiin ja vaatteisiin. Muoti ei ollut hyvä asia, se oli maailmallista. Eli äiti etsi minulle muodista menneitä vaatteita kirpputorilta. Väri ei ollut sallittua; ruskea ja harmaa olivat parhaat. Kokouksissa minulla oli pitkä hame, tiukkoja pitkäkauluksisia paitoja ja pitkä takki. Suurin osa kokousvaatteistani oli kuin suoraan 60-luvulta. Näytin mummolta, vaikka olin vasta lapsi. Yksi todistaja kommentoikin vaatteitani ja kysyi äidiltä, miksi hän pakotti minut käyttämään niin rumia vaatteita. Äiti nosti nokan pystyyn ja sanoi, että totisesti hän oli oikeassa ja toiset väärässä. Itse hänellä oli hienommat ja nykyaikaisemmat vaatteet.
Samanlaisia olivat muutkin vaatteeni. Farkut olivat täyskiellossa, kuten myös vaatteet ja kengät, jotka sillä hetkellä olivat lasten ja nuorten suosiossa. Kuljin vanhoissa ruskeissa housuissa, jotka olin saanut vanhalta sisarelta. Jos joku vaate tuli muotiin, piti äiti huolta, etten vain saisi sitä.
Hän tosiaan näki vaivaa, että käyttäisin vaatteita, joita kellään muulla ei ollut. Syy oli se, että hän halusi näyttää, etten ollut kuin muut. Tietenkin minua kiusattiin vaatteiden takia. Paidat joissa oli painokuvioita, olivat myös pannassa, koska ne olivat "epäjumalankuvia". Edes nalleja tai kukkia ei sallittu.
Sanoin äidille, että seurakunnan muut lapset ja aikuisetkin käyttivät kuvallisia paitoja. "Käyttäkööt. He saavat vastata siitä Jehovalle." Ei merkinnyt mitään, vaikka muut seurakuntalaiset tekivät sellaista, mikä äidin mukaan oli kiellettyä. Äiti oli aina oikeassa. Sillä ei ollut merkitystä, ettei hän löytänyt tukea kirjallisuudesta tai Raamatusta.
LÄHTEMINEN
Murrosiässä minusta tuli oikea villikko koulussa. Tappelin ja kiroilin. Ajattelin, että jos kiroilen, eivät koulukaverit enää pidä minua jehovantodistajana. Olimme muuttaneet ja olin uudessa koulussa, mutta huhut kulkivat. Vaikka kuinka yritin sopeutua, olin aina "se jehova". Tajusin, että minun täytyy sanoa äidille, etten enää halua olla "totuudessa".
Siinä kävi kuten pelkäsin. Äiti hyökkäsi kimppuuni, huusi, löi ja sylki kasvoilleni. Hän sanoi, että minuun oli mennyt demoni. En saanut enää asua kotona, joten menin kuukaudeksi serkkuni luokse. Selitin puhelimessa äidille, että pysyn päätöksessäni. Hän itki, rukoili ja uhkaili, mutta olin jääkylmä. "Jos en saa tulla kotiin, soitan sosiaaliviranomaisille ja pyydän päästä sijaiskotiin."
Kuukauden kuluttua muutin takaisin kotiin. Äiti jatkoi nalkutusta, anelua ja pyytelyä. En välittänyt hänestä. Jos jotain opin lapsuudesta, niin se oli tunteiden vaientaminen. Se taito minulla on yhä jäljellä. Jos jokin asia rasittaa liikaa, suljen sen mielestäni. Voi kuulostaa kummalta, mutta se oli ainoa pelastuskeino yksinäiselle lapselle, jolla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä. Minua on monesti syytetty jääkylmäksi ja kovaksi. Sellaiseksi tulee, jos joutuu elämään samanlaisen lapsuuden kuin minä. Tämän päivän ongelmani ovat pikkuseikkoja verrattuna niihin joita minulla oli lapsena. Taloudelliset ongelmat eivät tarkoita sitä, että saan selkääni jos puhelinlasku on myöhässä. Lapsena ajattelin vain, kuinka voisin välttää kiusatuksi tulemista ja mitä sanoisin, että äiti olisi tyytyväinen.
Asuin äidin luona vielä kuusi vuotta. Koko aika oli yhtä riitelyä. Hän repi julisteet seiniltä, heitti pois kasetit ja kieltäytyi pesemästä farkkuja. Ja koko ajan sain kuulla, että minun pitäisi ottaa järki käteen. Hän lopetti minun hakkaamiseni, koska aloin lyödä takaisin. Silloin hän pelästyi ja syytti minua kuristamisesta. Voi vain kysyä, kumpi on kuristanut kumpaa?
Sitten muutin pois lähes 800 kilometrin päähän kotoa. Oli mahtavaa päästä paikkakunnalle, jossa kukaan ei tuntenut minua. Kukaan ei tiennyt mitään taustastani, ja saatoin aloittaa alusta. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, että saa itse päättää asioistaan, haluamisistaan ja tekemisistään. Sain uusia kavereita ja minulla oli hauskaa. Kukaan ei haukkunut vaatteitani, kukaan ei sanonut että se ja se on kiellettyä ja maailmallista. Tapaamani ihmiset hyväksyivät minut sellaisena kuin olen. He seurustelivat kanssani ilman valtavia vaatimuksia.
Koska minua oli kiusattu niin paljon, minun oli vaikea tapailla poikia kotikaupungissani. Jos joku osoitti kiinnostusta, kerrottiin hänelle pian että olin "päästäni sekaisin" koska olin jehovantodistaja. Ei auttanut, vaikka sanoin, että vain äiti, en minä, oli jehovantodistaja. Kukaan ei kuunnellut.
Ihmettelen yhä, miksi he olivat niin julmia. Olin tietysti erilainen rumine vaatteineni, ja olin aikaisemmin käynyt kentällä, mutten ollut koskaan ollut ilkeä kenellekään. Minua vihattiin niin paljon kotikaupungissani, etten koskaan mennyt käymään sinne uudestaan. En voinut kävellä kadulla ilman että toiset katsoivat tai huutelivat. Mitä jos he olisivat kerrankin ajatelleet, kuinka voin tai miten minulla oli asiat kotona? Mikseivät he voineet ajatella, että minut pakotettiin kentälle ja kokouksiin? Kukaan ei halunnut tutustua minuun, mutta silti he luulivat tietävänsä tarkkaan kuka olin.
Koska olin tottunut siihen, ettei kukaan pitänyt minusta, tuntui eriskummalliselta ja uudelta, kun useat pojat uudessa kaupungissani olivat kiinnostuneita minusta. Koulussa sain aina kuulla, ettei kukaan halua minua, ettei kukaan halua "jehovanarttua". Aluksi luulinkin, että nämä pojat vain vedättivät. Eräs poika tuli sanomaan suoraan: " Olen kiinnostunut sinusta!" En tiennyt mitä sanoa. Aiemmin pojat olivat kyllä sanoneet noin mutta sitten nauraneet päälle. Tästä tapauksesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä tapasin pojan, jonka kanssa olen nyt naimisissa.
SELVIYTYMINEN
Onneksi mikään jehovantodistajien oppi ei ole vaikuttanut minuun enää aikuisena. En ole koskaan katunut, että lähdin sieltä ajoissa pois. En ole koskaan ajatellut, että "mitä jos jehovantodistajat ovatkin oikeassa". En ole koskaan uskonut Harmagedoniin: se on vain hölynpölyä jolla väki pelotellaan tottelevaiseksi. En myöskään omaksunut heidän asennettaan seksiin ja avioliittoon. Olen lukenut, että joillakin voi olla ongelmia seksielämässä senkin jälkeen, kun he ovat jättäneet jehovantodistajat. Myös tämän asian olen selvittänyt itseni kanssa.
Kotoa lähteminen tuntui kuin vankilasta pääsyltä. Olen lopulta onnellinen nyt. Äitini sanoo yhä, että ainoa tapa tulla onnelliseksi on ryhtyä todistajaksi. Mutta lopetin kuuntelemasta häntä jo kauan sitten.
Äiti jäi jehovantodistajien vangiksi, kun hän oli masentunut ja epävarma ja eli jatkuvassa isäni pelossa. Äiti oli valmis tekemään mitä vain saadakseen todistajien tarjoaman yhteisön. Kun hän kävi kasteella, viileni todistajien kiinnostus häntä kohtaan ja saimme kokea, mikä rakkaudellisten todistajien todellinen minä oli. Äitiä pidettiin hankalana koska hän oli eronnut ja tarvitsi apua, mm. kuljetusta kokouksiin. Meistä juoruttiin. Huomasin kuinka todistajat saattoivat pilkata "tiedottomia ja tyhmiä" maailmallisia ihmisiä. Jotkut lapset jätettiin seurakunnassa kaveripiirin ulkopuolelle. Vanhemmat kilpailivat siitä, kenellä on kunnollisimmat lapset. Kun kaksi 17-vuotiasta seurusteli ja meni naimisiin, sitä pidettiin "ihanana". Kiinnostuneita kohtaan osoitettu ylitsepursuava ystävällisyys muuttui ilkeäksi juoruiluksi, jos hän lopetti raamatuntutkistelunsa kesken. Kaikki tämä sekä kaikki elämän säännöt olivat liikaa minulle.
Nykyisin en oikein osaa suhtautua uskontoon. Jos joku yrittää saarnata minulle, suutun ja kehotan häntä kaikkoamaan. Kokemukseni mukaan täytyy kieltäytyä kunnolla. Ystävällinen ei voidaan tulkita ehkäksi. Elän täysin tavallista elämää nyt enkä halua noudattaa idioottimaisia uskonnollisia sääntöjä.
Voisi luulla, että huoleni jehovantodistajien kanssa olisivat nyt ohi. Mutta ei. Asun nykyisin Etelä-Ruotsissa samassa kaupungissa kuin äitini. (Ei kotikaupunkini.) En ole käynyt yhdessäkään kokouksessa, mutta luonnollisesti kaikki todistajat tietävät kuka olen. Olen jopa tavannut heitä äitini luona. Äitini on väittänyt, etteivät todistajat koskaan juoruile. Silti on ihmeellistä, etten voi mennä kotiovestani ulos ilman, että äitini tietää sen. Jos kävelen kaupungilla, todistajat kertovat siitä äidille. He tietävät missä asun, mitä kavereita minulla on, kuinka pukeudun, mitä ostan, mistä olen kiinnostunut. Kun mieheni auttoi tyttökaveriani ostosten teossa ilman että minä olin mukana, levisi heti huhu että hän oli uskoton ja että me eroaisimme.
Joskus kuulen äitini sanovan: "Sisar X näki sinut kaupungilla. Olit ICAssa ja ostit virvoitusjuoman ja lehden." Tai: "Veli Q näki teidät eilen, olitte autolla liikkeellä." Mitäs se todistajille kuuluu?
En seurustele heidän kanssaan. Aluksi he eivät kunnioittaneet toivettamme, ettei meidän luonamme saa käydä saarnaamassa. Sain lehtiä postilaatikkoon. Minut pysäytti kaupungilla sisar joka lähes huusi että minun pitäisi tulla valtakunnansalille. Pauhasin äidille, että hänen pitää kertoa etten halua yhteydenottoja. Mutta aina he tulivat "vahingossa". Vasta kun uhkasin poliisilla, he eivät enää tulleet.
Sitten alkoi "Operaatio vahdi Saraa". En ymmärrä miksi olen niin kiinnostava. Ehkä tein virheen, kun olin kohtelias todistajille joita tapasin. Kiinnitin siihen huomiota jo lapsena. Jos joku oli ystävällinen, äiti "iski" heti häneen. Ehkä hän luuli että jokainen mukava ihminen haluaa itsekin tulla todistajaksi. Jos taas on töykeä ja käskee heidät matkoihinsa, he (useimmiten) jättävät rauhaan.
Olen saanut useita kertoja todistajat kiinni valheesta. Äiti on aina väittänyt, että todistajat ovat todella rehellisiä ja että jos he valehtelevat, he joutuvat vastaamaan siitä Jehovalle. Äiti tutki naisen kanssa, jota kutsun "Miaksi". Hän halusi lopettaa ja etsi minut, jotta puhuisin äidille. Selitin asian äidille. Äiti sanoi että asia on selvä ja että hän kertoo muillekin seurakuntalaisille. Mutta Mian postilaatikkon ilmestyi kuitenkin lehtiä. Sitten hän soitti vanhimmalle ja pyysi, ettei hänen luonaan enää käytäisi. Kuulin itse kun Mia soitti. Silti vanhin väitti myöhemmin, ettei Mia ole koskaan soittanut hänelle. Kerroin tästä äidille, mutta hän sanoi vain, etteivät vanhimmat valehtele. Eräs todistaja sanoi, ettei Mian luona ole käyty vuoteen, mutta muuttui ihmeen hiljaiseksi kun Mia näytti hänelle postilaatikostaan löytämänsä tuoreimman lehden.
Lopuksi, kuinka voin tänään? Olen kolmekymppinen ja olen syönyt mielialalääkkeitä puolet elämästäni. Nyt olen kuitenkin ollut neljän vuoden ajan jo niin terve, etten ole tarvinnut lääkkeitä. Kävin psykologin pakeilla murrosiästä 23-vuotiaaksi saakka. Siitä oli minulle paljon apua. Kun tapasin mieheni ja aloin elää kuten halusin, katosivat päänsäryt, joita minulla oli ollut useita kertoja viikossa koko kasvuikäni ajan. Vatsavaivojakaan minulla ei enää ole. Valitettavasti kärsin syömishäiriöstä. Lohduttaudun syömällä. Ruoka ja makeiset toimivat kuin tuskanpoistajat. Jotkut alkavat juoda, minä väärinkäytän ruokaa.
Asia jota ajattelen joskus, on se ettei kukaan reagoinut oloihini kun olin lapsi. Ihmiset halusivat ummistaa silmänsä. Kukaan aikuinen ei auttanut minua, vaikka pyysin apua. Kerran puhuin opettajalle tilanteestani ja hän soitti kotiin äidille. Opettaja kysyi, lyökö äiti minua ja tietysti äiti kielsi kaiken. Mutta kotona hän löi minua jälleen.
Halusin kertoa tarinani, jotta ihmiset saisivat tietää, millaista minulla on ollut. Kaikilla jehovantodistajien lapsilla eivät asiat ole kuin minulla. Silti on tärkeää, että ihmiset saavat tietää, kuinka lahko voi tuhota elämän. Ne todistajat, jotka mahdollisesti lukevat tämän, varmasti kutsuvat minua valehtelijaksi ja väittävät, että olen liikkeellä tuhotakseni todistajien maineen.
En ole, sillä minulla on täysi touhu itsestäni huolehtimisessa ja kaiken parhaan irtiottamisessa elämästä sinä aikana, joka minulla vielä on.
© ”Sara”, 2003.
http://web.archive.org/web/200412221449 ... /sara.html
Alkuperäinen teksti ruotsiksi:
http://web.archive.org/web/200609041325 ... g/Sara.htm
Löysin vielä tämän Saran tarinan. Tarina on pitkä kuin nälkävuosi, mutta nuoren ihmisen selviytymistarina kannattaa lukea, mikäli aihe on yhtään ajankohtainen.
[size=150][b]Sara - kertomus lapsesta joka ei saanut olla kuin muut[/b][/size]
[i]Tämä on kertomus kasvamisestani jehovantodistajien parissa. Haluan painottaa, että äitini on fanaatikko. Sen vuoksi osa tämän tarinan yksityiskohdista voi vaikuttaa ihmeellisiltä tai vääriltä. Äitini on aina lisäillyt sääntöjä, joita ei todistajien uskoon kuulu. Huomaat varmasti, etten kutsu todistajia "ystäviksi". Tuntemani todistajat käyttäytyivät kuin "ystävät", siksi kutsun heitä todistajiksi. Oikeita ystäviä sain vasta kun lähdin kotoa ja aloin seurustella tavallisten ihmisten kanssa.[/i]
*****
LAPSUUS
Synnyin vuonna 1973 keskiruotsalaisessa kaupungissa. Äitini luona kävi todistajia kun olin kaksivuotias. Perhe-elämämme ei tosiaan ollut idyllistä. Isäni käytti alkoholia ja lääkkeitä ja pahoinpiteli äitiä ja minua. Äiti oli masentunut ja voi erittäin huonosti. Hänellä ei juuri ollut ystäviä, koska ihmiset ottivat välimatkaa häneen väkivaltaisen isäni vuoksi. Sitten jehovantodistajat soittivat ovikelloa. Tämä vaikutti äitiini kovasti, kun ajattelee missä tilanteessa hän oli.
Hän on itse kertonut minulle, kuinka todistajat hukuttivat hänet ystävyyteensä. He huolehtivat minusta, jotta hän sai levätä. Saimme asua heidän luonaan, eivätkä he kertoneet isälle, missä me olimme. He veivät minut sairaalaan leikkaukseen, lohduttivat ja tukivat. Leikkaukseen joka oli tarpeen pahoinpitelyn vuoksi, ja josta olisin tulevaisuudessa saanut kärsiä.
Olen itsekin ollut masentunut, ja tiedän, kuinka haavoittuvainen ihminen silloin on. Äiti ei ollut aiemmin kokenut huomion ja huolehtimisen saamista osakseen. Siispä hän alkoi tutkia ja kävi pian kasteella.
Äiti erosi isästä kun olin kuuden. Äiti oli tuolloin jo käynyt kasteella, mutta isä ei koskaan edes tutkinut. Eron aikaisia tapahtumia en muista juurikaan. Sen muistan, että vanhimmat arvostelivat äitiä ja käskivät häntä muuttamaan takaisin isän luo. Äiti ei antanut periksi. Hän joutui monta kertaa menemään vanhimpien yksityisiin keskusteluihin, ja yhtä monta kertaa hän tuli kotiin itkien valtoimenaan.
Hän oli saanut neuvon antaa minut isän hoitoon ja antaa Jehovan hoitaa loput. Olin kauhuissani, koska en halunnut takaisin isän luo. Onneksi äiti ei kuunnellut tuota mieletöntä neuvoa vaan taisteli pitääkseen minut itsellään. Ne perheet, jotka auttoivat meitä piiloutumaan isältä, saivat kritiikkiä. Äidin piti olla parempi kristitty vaimo. Se, että minun pahoinpidellystä kehostani oli todisteena valokuvia, ei ilmeisesti ollut riittävä syy. Äiti tunsi, että kaikki oli hänen syytään.
Onnistuimme kuitenkin aloittamaan uudelleen alusta ilman isää. Uskoin, että kaikki sujuisi lopulta hyvin. Kuinka väärässä olinkaan! En uskonut, että mikään voisi olla pahempaa kuin ne vuodet jotka asuin isän luona. Äiti tukahdutti tunteensa ja avioeron aiheuttamat ongelmansa antamalla minulle tiukan kasvatuksen, jotta voisin tuntea oloni ylpeäksi seurakunnassa. Tutkimme Raamattua ja JT:n kirjallisuutta tuntikausia, jopa niinä päivinä jolloin ei ollut kokouksia. Menimme kentälle aina kun voimme. Äidille sanottiin jopa, ettei hän saisi mennä samalle alueelle niin usein. Olin pieni ja väsyin helposti, mutta jos sen olisin sanonut, olisi äiti raivostunut.
Hänen raivonsa herättämiseen ei paljon tarvittu. Jos haukottelin kokouksessa, sain selkään jälkeenpäin. Joskus äiti ei malttanut odottaa kotiin saakka, vaan kiskoi minut valtakunnansalin vessan ja löi minua järjettömän vimman vallassa. Huusin ja itkin niin kovaa, että se kuului koko valtakunnansalissa, mutta kukaan ei auttanut minua koskaan. Päin vastoin, joku vanhimmista saattoi tulla jälkeenpäin sanomaan minulle, kuinka tottelematon lapsi minä olin. Myös muut seurakunnan lapset saivat kuritusta. Yksikin isä läimi ja tukisti lapsiaan täysin avoimesti, joskus jopa kokousten aikana!
Toinen rankaisukeino, jota äiti käytti, oli minun jättämiseni ilman ruokaa. Hän saattoi pitää kaiken ruoan itsellään ja antoi minun katsella ruokailuaan. Jos taas olin ollut kelpo kenttäilijä, hän toi minulle suuret määrät hyvää ruokaa ja makeisia.
Turhauduin kovasti, koska en koskaan saanut "vapaata" raamatuntutkisteluista, kokouksista ja kenttäpalveluksesta. Otimme Raamatun ja kirjat mukaan jopa uimarannalle. Istuimme pari tuntia tutkistelemassa, samalla kun muut lapset leikkivät ympärillä. Vasta sen jälkeen sain mennä uimaan, ja sittenkin vain vähäksi aikaa. Äiti oli tarkka sen suhteen, etten saanut leikkiä liian kauan. Kaikki mikä vei aikaa totuudelta oli huonoa ja vaarallista.
Kentällemeno pelotti minua, varsinkin jos alueella oli luokkatovereita. Myös se, että äiti meni jääräpäisesti sellaistenkin luo jotka tulivat siitä vihaiseksi, pelotti minua. Vaikka ovenavaaja toivotti meidät helkuttiin, menimme sinne kuitenkin uudestaan seuraavalla viikolla. Muistan erityisesti erään uhkaavanoloisen miehen. Äiti pakotti minut sinnekin, ja kun hän soitti ovikelloa, pissasin housuun. (Olin silloin vain viisivuotias.)
Äiti teki tiukasti uusintakäyntejä kaikkien luokse, koska "he ovat saattaneet muuttua". Hän opetti minulle jo varhain, mitä minun piti vastata, jos joku kysyi minulta kenttäpalveluksesta. Äiti sanoi, etteivät maailmalliset ihmiset tajua sitä, että kentälle meneminen on todistajalasten kaikkein iloisin asia. "Jos joku kysyy sinulta kenttäpalveluksesta, sinun pitää sanoa: 'Rakastan saarnaamista, ja se on parasta mitä tiedän.'" Sanoin hänelle, ettei se ollut totta, vaan että palvelus ei ollut parasta mitä tiedän. Sen vuoksi hän löi minua, kunnes sanoin "oikealla" tavalla. Montakohan kertaa olin ovella palveluksessa ja sanelin ulkomuistista: "Ei, ei minua pakoteta, haluan itse." Olin kuin pieni ohjelmoitu robotti.
Eräs asia äidin ja hänen ystävättäriensä kenttäkäyttäytymisessä hämmensi minua. He saattoivat hymyillä ja olla vaikka kuinka ystävällisiä ihmisille. Mutta kun lähdimme, häipyivät hymyt ja he alkoivat puhua pahaa ihmisistä. "Näitkö sen taulun, se oli demoninen." Tai: "Näitkö, miten lyhyt mekko hänellä oli, hyi!" Joskus he alkoivat nauraa kovaan ääneen: "Oi että miten tyhmiä nämä maailmalliset ihmiset ovat, ajattele miten tietämättömiä!"
Tätä en pysty koskaan unohtamaan. Kun ihmiset sanovat, että jehovantodistajat ovat niin mukavia, niin he eivät tiedä koko totuutta. En väitä, että kaikki todistajat käyttäytyvät noin, eli puhuvat pahaa tapaamistaan ihmisistä. Mutta lapsuudessani ehdin kuulua ainakin viiteen eri seurakuntaan, ja kaikissa todistajat nauroivat ihmisten tyhmyydelle.
Kun aloitin koulun, huononi elämä entisestään. Luokkani lapset alkoivat lähes välittömästi kiusata minua. Aikuisena olen ymmärtänyt, että sen takana olivat heidän vanhempansa. He puhuivat pahaa jehovantodistajista, lapset kuulivat tämän ja siten sain minäkin kuulla kunniani. Joskus minua lyötiin, mutta yleensä kiusaaminen oli henkistä. En saanut leikkiä muiden kanssa, ja minua haukuttiin "jehovaksi".
Opettajatar ei auttanut asiaa. Hän seisoi luokan edessä ja huokaili, etten minä saa tehdä joulukoristeita. "Etkö ymmärrä Sara, kuinka työlästä tämä on minulle. Nyt joudun tekemään ylimääräistä työtä sinun vuoksesi."
Äiti käski minua vetäytyä pois, jos minua lyötiin. Se oli hänen neuvoistaan kaikkein tyhmin. Tämä vain lisäsi kiusaajien tarmoa. "Tulkaa lyömään Saraa, hän ei saa lyödä takaisin!" Mitä enemmän peräännyin, sitä enemmän minua lyötiin. Minusta tuli koulun kiusatuin lapsi. Monesti minua lyötiin mahaan, jotta alkaisin itkeä.
Tällaista oli neljännelle luokalle saakka. Sitten tein siitä lopun, ja päättäväisesti teinkin! Olin jo aiemmin ymmärtänyt, ettei äidin neuvoista ollut apua pennin vertaa. Lisäksi olin jo päättänyt, etteivät jehovantodistajat olleet mitään minua varten. Mutta en ollut puhunut asiasta äidille.
Eräänä päivänä kuudesluokkalainen poika kävi päälleni. Raivostuin ja löin häntä oikealla suoralla niin, että hän kaatui selälleen. Kaikki ympärillä vain tuijottivat. Sitten sain olla rauhassa. Joskus ajattelen, että jos olisin pannut hanttiin aikaisemmin, olisin sääntynyt niin paljolta...
Yksi asia vaikeutti koulunkäyntiä entisestään. Äiti saarnasi koulukavereilleni. Hän odotti koulun loppua ja jakeli heille lehtiä. Tämän vuoksi minua kiusattiin yhä enemmän. Vihaiset vanhemmat soittivat opettajalle, joka vuorostaan haukkui minut! Enhän minä ollut tehnyt mitään. Vihaiset vanhemmat huutelivat minulle kadullakin. "Lopeta poikani aivopeseminen!" he saattoivat huutaa minulle.
Äiti jatkoi lehtien jakamista. Kun kysyin miksi, hän sanoi, että he "näyttivät niin iloisilta". Äiti ei välittänyt, että se oli heidän vanhempiensa tahdon vastaista. Hänen mielestään myös alaikäisten saaminen "totuuteen" oli oikeutettua.
Hän antoi lehtiä myös lapsille, jotka leikkivät pihallamme, ja kannusti heitä antamaan lehdet vanhemmilleen. Hän antoi usein lehtiä jotka käsittelivät eläimiä. "Katso miten hienoja eläimiä!" Hän ei maininnut, että Herätkää käsittelee myös muita asioita. Hän käytti samaa perustetta myös palveluksessa. "Mutta tämä numero käsittelee myös eläimiä/tupakointia/koulutusta jne. Voithan lukea vain ne artikkelit."
Koska kotona ja koulussa oli puhdasta helvettiä, en pystynyt koskaan rentoutumaan kunnolla. Siksi sain voimakkaita mahakipuja kuusivuotiaana. Äiti ei vienyt minua lääkärille, koska hän pelkäsi, että kotioloistani kyseltäisiin. Lapsethan eivät saa vatsakatarria ilman syytä. Kärsin voimakkaista kivuista neljä vuotta, ennen kuin sain mennä lääkäriin. Siinä vaiheessa minulla oli jo vatsahaava. Lääkäri kysyi, miten voin. Äiti ehätti sanomaan, että voin erittäin hyvin. Näin kuinka lääkäri ei pitänyt tästä; hänhän oli kysynyt minulta, ei häneltä. Mutta muuta emme sanoneet. Minulla oli ajoittain myös päänsärkyä.
Jehovantodistajaksi kasvaessani oli jo varhain selvää, ettei koskaan pitänyt esittää "vääriä" kysymyksiä. Kun olin kuusivuotias, kuulin äitini ja hänen ystävättäriensä keskustelevan siitä, kuinka Harmagedon tulisi 1980-luvun alussa. Vuodet vierivät, ja tuli 1980-luvun puoliväli. Sitten kuulin, kuinka äidin mielestä Harmagedon tulisi 1980-luvun lopussa. Kysyin eräältä vanhimmalta, miksi Harmagedonin ajankohtaa oli siirretty. Hän sanoi muistaakseni näin: "Jotta yhä useammista tulisi jehovantodistajia." Sitten kysyin: "Jos Harmagedonia on nyt lykätty, vain Jehova voi tietää sen. Kuinka Jehova on puhunut kanssasi asiasta? Ja kuinka voit sanoa, että se tulee 1980-luvun lopussa? Onko Jehova sanonut sinulle niin?" Vanhin muuttui tulipunaiseksi ja sanoi äidilleni, että hänen pitäisi kurittaa nenäkästä lastaan. Tällaisten tapausten vuoksi otin etäisyyttä jehovantodistajien oppiin.
Äitini ja minä huomasimme, että ylitsepursuva sydämellisyys viileni huomattavasti, kun olimme olleet seurakunnassa jonkin aikaa. Aluksi meitä haettiin ja kyydittiin kaikkiin kokouksiin, mutta kun äiti kävi kasteella, tämä loppui. Äiti kyseli yhä kyytiä kokouksiin, mutta veljet mumisivat vaivautuneena, ettei se sopinut heille. Eräs nainen sanoi suoraan, että hänen mielestään meidän pitäisi kävellä. Asuimme silloin 3,5 kilometrin päässä salilta. Se oli viisivuotiaalle pitkä kävelymatka. Rukoilin äitiä, että menisimme pyörällä kesäisin, mutta se ei sopinut. Hän pelkäsi, että hame saattaisi nousta ylös. Housuissa ajaminen ja sitten hameen vaihtaminen salilla kuulosti häneltä kuolemansynniltä. Muistan, kuinka kuljimme matkan edestakaisin jokaisena kokouspäivänä, kun ns. "ystävät" ajoivat ohi. Monet olivat lapsettomia pariskuntia, joilla olisi kyllä ollut tilaa autossa.
Seurakunnassa alettiin puhua, koska äiti oli eronnut. Joidenkin mielestä hänen olisi pitänyt mennä naimisiin. He eivät ymmärtäneet kuinka hän tuli toimeen ilman työssä käyvää miestä. Joskut puhuivat avoimesti, kuka vapaa mies sopisi äidille parhaiten. Äiti suuttui tästä. He yrittivät tyrkyttää äidille "sopivaa veljeä" ja istuivat kirjantutkistelussa sopivasti niin, että äiti joutui hänen viereensä.
Äiti haki kierrosvalvojan apua. Kun hän puhui salilla, hän otti esiin juoruamisen ja kuinka huono tapa se on. Juoruilijat punastuivat ja katsoivat lattiaan. Sitten äiti jätettiin rauhaan.
Suurin syy siihen, että jätin jehovantodistajat, oli ehkä se, että kyllästyin kaikkeen Raamatun tutkimiseen, kentällä ravaamiseen ja erilaisena olemiseen. Olin kyllästynyt siihen, että kaikki oli kiellettyä. En saanut lukea sarjakuvia, kuunnella "maailmallista" musiikkia, lukea tavallisia kirjoja, hankkia kavereita jehovantodistajien ulkopuolelta, leikkiä barbeilla, tanssia... Luetteloa voi jatkaa vaikka kuinka paljon. Lyhyesti sanottuna, en saanut tehdä mitään, mitä pienet tytöt tekevät.
Sitten en tietenkään saanut viettää joulua tai syntymäpäiviä, mennä diskoon, olla yötä kavereiden luona. Ostin sarjakuvia äidiltä salaa. 9-10-vuotiaana aloin kuunnella hänen poissaollessaan popmusiikkia radiosta. Tanssin musiikin tahdissa ja kuvittelin olevani suosittu ja pidetty. Että olin kuin kaikki muutkin. Myöhemmin aloin vetäytyä yhä enemmän syrjään jehovantodistajista. Sanoin olevani sairas tai tekeväni läksyjä.
Kun olin nuorempi, ei sairaus ollut mikään syy jäädä kotiin. Äiti retuutti minua kokouksiin ja konventteihin riippumatta voinnistani. Saatoin istua kokouksessa 39 asteen kuumeessa. Minun piti mennä kokoukseen vesirokossakin. Seurakuntalaisten mielestä minun ei ollut sopivaa olla siellä, koska voisin tartuttaa muita. Äiti suuttui ja sanoi, että Paholainen saa heidät puhumaan niin. Eräs vanhahko sisar sai tartunnan ja oli pahasti sairaana. Edes se ei estänyt äitiä viemästä minua kokouksiin sairaana.
Jo varhain päätin jättää jehovantodistajat heti kuin mahdollista. Äiti oli jo valmistellut minulle "uraa" jehovantodistajissa. Peruskoulun jälkeen minun piti ottaa osa-aikainen siivoustyö ja aloittaa kenttäpalvelus. Hän puhui minusta usein seurakunnassa, siitä kuinka minusta tulisi tienraivaaja ja palvelisin Jehovaa. "Sitä Sara haluaa kaikkein eniten", hän sanoi.
Kun aloin hangoitella vastaan enkä halunnut enää kentälle, alkoivat puheet kiertää seurakunnassa. Muut tytöt eivät saaneet seurustella kanssani, koska en mennyt ahkerasti kentälle tai vastannut kokouksissa. Olin "epähengellinen". Huomaa, että olin vasta kymmenvuotias!
Osa-aikatyön ottamista pidetään "hienona", koska niin voi käyttää lopun ajan kenttäilyyn. Meitä lapsia kannustettiin jättämään koulunkäynti peruskouluun ja ryhtymään tienraivaajiksi. Ansiotyö oli jotakin kielteistä, joka vei aikaa "totuudelta". Äitini mukaan ne, jotka silti opiskelivat ja hankkivat hyväpalkkaisen työn, olivat huonoja esimerkkejä.
Toinen seikka, joka toi ongelmia, oli äidin asenne muotiin ja vaatteisiin. Muoti ei ollut hyvä asia, se oli maailmallista. Eli äiti etsi minulle muodista menneitä vaatteita kirpputorilta. Väri ei ollut sallittua; ruskea ja harmaa olivat parhaat. Kokouksissa minulla oli pitkä hame, tiukkoja pitkäkauluksisia paitoja ja pitkä takki. Suurin osa kokousvaatteistani oli kuin suoraan 60-luvulta. Näytin mummolta, vaikka olin vasta lapsi. Yksi todistaja kommentoikin vaatteitani ja kysyi äidiltä, miksi hän pakotti minut käyttämään niin rumia vaatteita. Äiti nosti nokan pystyyn ja sanoi, että totisesti hän oli oikeassa ja toiset väärässä. Itse hänellä oli hienommat ja nykyaikaisemmat vaatteet.
Samanlaisia olivat muutkin vaatteeni. Farkut olivat täyskiellossa, kuten myös vaatteet ja kengät, jotka sillä hetkellä olivat lasten ja nuorten suosiossa. Kuljin vanhoissa ruskeissa housuissa, jotka olin saanut vanhalta sisarelta. Jos joku vaate tuli muotiin, piti äiti huolta, etten vain saisi sitä.
Hän tosiaan näki vaivaa, että käyttäisin vaatteita, joita kellään muulla ei ollut. Syy oli se, että hän halusi näyttää, etten ollut kuin muut. Tietenkin minua kiusattiin vaatteiden takia. Paidat joissa oli painokuvioita, olivat myös pannassa, koska ne olivat "epäjumalankuvia". Edes nalleja tai kukkia ei sallittu.
Sanoin äidille, että seurakunnan muut lapset ja aikuisetkin käyttivät kuvallisia paitoja. "Käyttäkööt. He saavat vastata siitä Jehovalle." Ei merkinnyt mitään, vaikka muut seurakuntalaiset tekivät sellaista, mikä äidin mukaan oli kiellettyä. Äiti oli aina oikeassa. Sillä ei ollut merkitystä, ettei hän löytänyt tukea kirjallisuudesta tai Raamatusta.
LÄHTEMINEN
Murrosiässä minusta tuli oikea villikko koulussa. Tappelin ja kiroilin. Ajattelin, että jos kiroilen, eivät koulukaverit enää pidä minua jehovantodistajana. Olimme muuttaneet ja olin uudessa koulussa, mutta huhut kulkivat. Vaikka kuinka yritin sopeutua, olin aina "se jehova". Tajusin, että minun täytyy sanoa äidille, etten enää halua olla "totuudessa".
Siinä kävi kuten pelkäsin. Äiti hyökkäsi kimppuuni, huusi, löi ja sylki kasvoilleni. Hän sanoi, että minuun oli mennyt demoni. En saanut enää asua kotona, joten menin kuukaudeksi serkkuni luokse. Selitin puhelimessa äidille, että pysyn päätöksessäni. Hän itki, rukoili ja uhkaili, mutta olin jääkylmä. "Jos en saa tulla kotiin, soitan sosiaaliviranomaisille ja pyydän päästä sijaiskotiin."
Kuukauden kuluttua muutin takaisin kotiin. Äiti jatkoi nalkutusta, anelua ja pyytelyä. En välittänyt hänestä. Jos jotain opin lapsuudesta, niin se oli tunteiden vaientaminen. Se taito minulla on yhä jäljellä. Jos jokin asia rasittaa liikaa, suljen sen mielestäni. Voi kuulostaa kummalta, mutta se oli ainoa pelastuskeino yksinäiselle lapselle, jolla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä. Minua on monesti syytetty jääkylmäksi ja kovaksi. Sellaiseksi tulee, jos joutuu elämään samanlaisen lapsuuden kuin minä. Tämän päivän ongelmani ovat pikkuseikkoja verrattuna niihin joita minulla oli lapsena. Taloudelliset ongelmat eivät tarkoita sitä, että saan selkääni jos puhelinlasku on myöhässä. Lapsena ajattelin vain, kuinka voisin välttää kiusatuksi tulemista ja mitä sanoisin, että äiti olisi tyytyväinen.
Asuin äidin luona vielä kuusi vuotta. Koko aika oli yhtä riitelyä. Hän repi julisteet seiniltä, heitti pois kasetit ja kieltäytyi pesemästä farkkuja. Ja koko ajan sain kuulla, että minun pitäisi ottaa järki käteen. Hän lopetti minun hakkaamiseni, koska aloin lyödä takaisin. Silloin hän pelästyi ja syytti minua kuristamisesta. Voi vain kysyä, kumpi on kuristanut kumpaa?
Sitten muutin pois lähes 800 kilometrin päähän kotoa. Oli mahtavaa päästä paikkakunnalle, jossa kukaan ei tuntenut minua. Kukaan ei tiennyt mitään taustastani, ja saatoin aloittaa alusta. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, että saa itse päättää asioistaan, haluamisistaan ja tekemisistään. Sain uusia kavereita ja minulla oli hauskaa. Kukaan ei haukkunut vaatteitani, kukaan ei sanonut että se ja se on kiellettyä ja maailmallista. Tapaamani ihmiset hyväksyivät minut sellaisena kuin olen. He seurustelivat kanssani ilman valtavia vaatimuksia.
Koska minua oli kiusattu niin paljon, minun oli vaikea tapailla poikia kotikaupungissani. Jos joku osoitti kiinnostusta, kerrottiin hänelle pian että olin "päästäni sekaisin" koska olin jehovantodistaja. Ei auttanut, vaikka sanoin, että vain äiti, en minä, oli jehovantodistaja. Kukaan ei kuunnellut.
Ihmettelen yhä, miksi he olivat niin julmia. Olin tietysti erilainen rumine vaatteineni, ja olin aikaisemmin käynyt kentällä, mutten ollut koskaan ollut ilkeä kenellekään. Minua vihattiin niin paljon kotikaupungissani, etten koskaan mennyt käymään sinne uudestaan. En voinut kävellä kadulla ilman että toiset katsoivat tai huutelivat. Mitä jos he olisivat kerrankin ajatelleet, kuinka voin tai miten minulla oli asiat kotona? Mikseivät he voineet ajatella, että minut pakotettiin kentälle ja kokouksiin? Kukaan ei halunnut tutustua minuun, mutta silti he luulivat tietävänsä tarkkaan kuka olin.
Koska olin tottunut siihen, ettei kukaan pitänyt minusta, tuntui eriskummalliselta ja uudelta, kun useat pojat uudessa kaupungissani olivat kiinnostuneita minusta. Koulussa sain aina kuulla, ettei kukaan halua minua, ettei kukaan halua "jehovanarttua". Aluksi luulinkin, että nämä pojat vain vedättivät. Eräs poika tuli sanomaan suoraan: " Olen kiinnostunut sinusta!" En tiennyt mitä sanoa. Aiemmin pojat olivat kyllä sanoneet noin mutta sitten nauraneet päälle. Tästä tapauksesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä tapasin pojan, jonka kanssa olen nyt naimisissa.
SELVIYTYMINEN
Onneksi mikään jehovantodistajien oppi ei ole vaikuttanut minuun enää aikuisena. En ole koskaan katunut, että lähdin sieltä ajoissa pois. En ole koskaan ajatellut, että "mitä jos jehovantodistajat ovatkin oikeassa". En ole koskaan uskonut Harmagedoniin: se on vain hölynpölyä jolla väki pelotellaan tottelevaiseksi. En myöskään omaksunut heidän asennettaan seksiin ja avioliittoon. Olen lukenut, että joillakin voi olla ongelmia seksielämässä senkin jälkeen, kun he ovat jättäneet jehovantodistajat. Myös tämän asian olen selvittänyt itseni kanssa.
Kotoa lähteminen tuntui kuin vankilasta pääsyltä. Olen lopulta onnellinen nyt. Äitini sanoo yhä, että ainoa tapa tulla onnelliseksi on ryhtyä todistajaksi. Mutta lopetin kuuntelemasta häntä jo kauan sitten.
Äiti jäi jehovantodistajien vangiksi, kun hän oli masentunut ja epävarma ja eli jatkuvassa isäni pelossa. Äiti oli valmis tekemään mitä vain saadakseen todistajien tarjoaman yhteisön. Kun hän kävi kasteella, viileni todistajien kiinnostus häntä kohtaan ja saimme kokea, mikä rakkaudellisten todistajien todellinen minä oli. Äitiä pidettiin hankalana koska hän oli eronnut ja tarvitsi apua, mm. kuljetusta kokouksiin. Meistä juoruttiin. Huomasin kuinka todistajat saattoivat pilkata "tiedottomia ja tyhmiä" maailmallisia ihmisiä. Jotkut lapset jätettiin seurakunnassa kaveripiirin ulkopuolelle. Vanhemmat kilpailivat siitä, kenellä on kunnollisimmat lapset. Kun kaksi 17-vuotiasta seurusteli ja meni naimisiin, sitä pidettiin "ihanana". Kiinnostuneita kohtaan osoitettu ylitsepursuava ystävällisyys muuttui ilkeäksi juoruiluksi, jos hän lopetti raamatuntutkistelunsa kesken. Kaikki tämä sekä kaikki elämän säännöt olivat liikaa minulle.
Nykyisin en oikein osaa suhtautua uskontoon. Jos joku yrittää saarnata minulle, suutun ja kehotan häntä kaikkoamaan. Kokemukseni mukaan täytyy kieltäytyä kunnolla. Ystävällinen ei voidaan tulkita ehkäksi. Elän täysin tavallista elämää nyt enkä halua noudattaa idioottimaisia uskonnollisia sääntöjä.
Voisi luulla, että huoleni jehovantodistajien kanssa olisivat nyt ohi. Mutta ei. Asun nykyisin Etelä-Ruotsissa samassa kaupungissa kuin äitini. (Ei kotikaupunkini.) En ole käynyt yhdessäkään kokouksessa, mutta luonnollisesti kaikki todistajat tietävät kuka olen. Olen jopa tavannut heitä äitini luona. Äitini on väittänyt, etteivät todistajat koskaan juoruile. Silti on ihmeellistä, etten voi mennä kotiovestani ulos ilman, että äitini tietää sen. Jos kävelen kaupungilla, todistajat kertovat siitä äidille. He tietävät missä asun, mitä kavereita minulla on, kuinka pukeudun, mitä ostan, mistä olen kiinnostunut. Kun mieheni auttoi tyttökaveriani ostosten teossa ilman että minä olin mukana, levisi heti huhu että hän oli uskoton ja että me eroaisimme.
Joskus kuulen äitini sanovan: "Sisar X näki sinut kaupungilla. Olit ICAssa ja ostit virvoitusjuoman ja lehden." Tai: "Veli Q näki teidät eilen, olitte autolla liikkeellä." Mitäs se todistajille kuuluu?
En seurustele heidän kanssaan. Aluksi he eivät kunnioittaneet toivettamme, ettei meidän luonamme saa käydä saarnaamassa. Sain lehtiä postilaatikkoon. Minut pysäytti kaupungilla sisar joka lähes huusi että minun pitäisi tulla valtakunnansalille. Pauhasin äidille, että hänen pitää kertoa etten halua yhteydenottoja. Mutta aina he tulivat "vahingossa". Vasta kun uhkasin poliisilla, he eivät enää tulleet.
Sitten alkoi "Operaatio vahdi Saraa". En ymmärrä miksi olen niin kiinnostava. Ehkä tein virheen, kun olin kohtelias todistajille joita tapasin. Kiinnitin siihen huomiota jo lapsena. Jos joku oli ystävällinen, äiti "iski" heti häneen. Ehkä hän luuli että jokainen mukava ihminen haluaa itsekin tulla todistajaksi. Jos taas on töykeä ja käskee heidät matkoihinsa, he (useimmiten) jättävät rauhaan.
Olen saanut useita kertoja todistajat kiinni valheesta. Äiti on aina väittänyt, että todistajat ovat todella rehellisiä ja että jos he valehtelevat, he joutuvat vastaamaan siitä Jehovalle. Äiti tutki naisen kanssa, jota kutsun "Miaksi". Hän halusi lopettaa ja etsi minut, jotta puhuisin äidille. Selitin asian äidille. Äiti sanoi että asia on selvä ja että hän kertoo muillekin seurakuntalaisille. Mutta Mian postilaatikkon ilmestyi kuitenkin lehtiä. Sitten hän soitti vanhimmalle ja pyysi, ettei hänen luonaan enää käytäisi. Kuulin itse kun Mia soitti. Silti vanhin väitti myöhemmin, ettei Mia ole koskaan soittanut hänelle. Kerroin tästä äidille, mutta hän sanoi vain, etteivät vanhimmat valehtele. Eräs todistaja sanoi, ettei Mian luona ole käyty vuoteen, mutta muuttui ihmeen hiljaiseksi kun Mia näytti hänelle postilaatikostaan löytämänsä tuoreimman lehden.
Lopuksi, kuinka voin tänään? Olen kolmekymppinen ja olen syönyt mielialalääkkeitä puolet elämästäni. Nyt olen kuitenkin ollut neljän vuoden ajan jo niin terve, etten ole tarvinnut lääkkeitä. Kävin psykologin pakeilla murrosiästä 23-vuotiaaksi saakka. Siitä oli minulle paljon apua. Kun tapasin mieheni ja aloin elää kuten halusin, katosivat päänsäryt, joita minulla oli ollut useita kertoja viikossa koko kasvuikäni ajan. Vatsavaivojakaan minulla ei enää ole. Valitettavasti kärsin syömishäiriöstä. Lohduttaudun syömällä. Ruoka ja makeiset toimivat kuin tuskanpoistajat. Jotkut alkavat juoda, minä väärinkäytän ruokaa.
Asia jota ajattelen joskus, on se ettei kukaan reagoinut oloihini kun olin lapsi. Ihmiset halusivat ummistaa silmänsä. Kukaan aikuinen ei auttanut minua, vaikka pyysin apua. Kerran puhuin opettajalle tilanteestani ja hän soitti kotiin äidille. Opettaja kysyi, lyökö äiti minua ja tietysti äiti kielsi kaiken. Mutta kotona hän löi minua jälleen.
Halusin kertoa tarinani, jotta ihmiset saisivat tietää, millaista minulla on ollut. Kaikilla jehovantodistajien lapsilla eivät asiat ole kuin minulla. Silti on tärkeää, että ihmiset saavat tietää, kuinka lahko voi tuhota elämän. Ne todistajat, jotka mahdollisesti lukevat tämän, varmasti kutsuvat minua valehtelijaksi ja väittävät, että olen liikkeellä tuhotakseni todistajien maineen.
En ole, sillä minulla on täysi touhu itsestäni huolehtimisessa ja kaiken parhaan irtiottamisessa elämästä sinä aikana, joka minulla vielä on.
© ”Sara”, 2003.
[url]http://web.archive.org/web/20041222144926/http://medlem.spray.se/aaac/2/sara.html[/url]
Alkuperäinen teksti ruotsiksi: [url]http://web.archive.org/web/20060904132530/http://www.hjalpkallan.org/Sara.htm[/url]