Kirjoittaja full with hope » 03.02.2010 12:18
Ihan sama olo oli minulla aina. Että minussa on jotain vialla, ja ettei ulkonäköni miellyttäisi. Ja perinteinen jt-tausta. Nyt olen turvallisesti nuori aikuinen. Nyt olen naimisissa. En enää koe itseäni huonoksi tai rumaksi, vaan tuntuu että olen pelottavan itsevarma että naiset pitävät minusta. Ainakin humalassa baarissa tuntuu väistämättämältä että saan tachia naisiin, ei aina laadukasta mutta kuitenkin. Naimisissa ei enää kannattaisi. Ristiriitainen tilanne, kun itsetuntoni muuttui vasta seurusteluaikana. Jos nyt olisin vapaa, haluaisin elää viriiliä poikamieselämää. Halusin sitä jo paljon aiemminkin, mutta en osannut, en pystynyt koska elämäni oli tehnyt minusta sellaisen joka ei luota oikein kehenkään tai ainakaan itseensä, mikä vaikuttaa myös luottamiseen muuhun maailmaan.
Meikäläisten maailma oli syrjinyt minua koko teini-iän, varhaisteinistä alkaen. Ei ollut ystäviä srkssa koska en jotenkin kuulunut joukkoon, toisaalta en osannut ystävystyä koulumaailmankaan kanssa, pelkäsin 'maailmaa' ainakin vähän, vaikka epäilykseni meikäläisyydestä olivat täydessä vauhdissa jo lukioiässä. Olin väliinputoaja, joka jostain syystä vain ei saanut oikeita kavereita yläasteen jälkeen, sellaisia joita odottaisi koulussa joka päivä näkevänsä, ja joita näkisi myös kouluajan ulkopuolella. Koulun ulkopuolella minulla ei ollut yhtään ystävää. Minua raahattiin kokouksiin 3 kertaa viikossa. Se raastoi uskomattoman paljon. Varsinkin pieneen vanhaan kirjantutkisteluryhmään joka ti tai to kun oli mentävä, oli se kamalaa. Sain ajokortin ja menin aina heti autoon istumaan odottamaan vanhempia. Kuuntelin radiosta milloin musiikkia milloin jääkiekkoa. Ja odotin seuraavaa päivää. Vaikka ei seuraava päivä koskaan tuonut mitään uutta. Harrastukseni olivat lähinnä sellaisia olemattomia, mitkä entisestään vahvistivat sisäänpäin kääntymistäni. En halunnut olla yksin, sängyllä kotona turhanpanttina kaikkia päiviä ja iltoja, mutta en osannut muuta. Ilman ystäviä vaikeeta saada vaihtoehtoja. Jotkin harrastuksistani ajoivat myös ongelmiin, mutta kaikesta onneksi lopulta selvisin.
Lähdin kotoa opiskelemaa turhia asioita, jotka eivät olleet lopulta viemässä mihinkään. Muutin paikkakunnalle joka ei auttanut saamaan ystäviä, vaikka toisaalta sain koulussa siellä ystäviä, en vain nähnyt niitä kouluajan ulkopuolella. Seurakunnan kokouksissa kävin koska olipahan jotain tekemistä. Ja siellä oli mukavia ihmisiä, vaikkakin vain aikuisia. Kenttäily, johon aiemmin isäni oli pakottanut kanssaa säännöllisesti, väheni. Mutta mitään en ollut ihan vielä jättämässä. Elämässä oli muutenkin selvittämistä.
Muutin opiskelemaan taas uudelle paikkakunnalle, missä eivät ongelmat muuttuneet. Olisi ollut enemmän mahdollisuuksia olla mukana riennoissa kaverien kanssa, mutta jotenkin ihmeellisesti en vain aina osannut. Mietin kokoajan mitä minusta ajatellaan ja sen sellaista. Vaikka en ollut ulkomaailmalle koskaan yläasteen jälkeen paljastanut jehovantodistajuuttani. En vain ollut sinut ollenkaan itseni kanssa, ja se oli syynä kaikkeen muuhun, sosiaaliseen vaikeuteen. No, sain kuitenkin tuolloin elämää vähän enemmän, vaikkakin suhteeni alkoholiin alkoi ottaa tilaa vähentäen mahdollisuuksia parantaa suhdettani itseeni saatika muihin.
Kokouksia aloin jättää kokoajan enemmän. Oman auton hankinnan jälkeen en tarvinnut enää kyytiä kokouksiin, ja oli helpompi itse säädellä sitä paljonko siellä kävin. Ajan mittaan jäi enemmän. Kenttäilyn jätin käytännössä kokonaan. Numerot saa raporttiin tekemättäkin. En saanut tuossakaan seurakunnassa kavereita, vaikka siellä joitakin nuoria oli, mutta kun tupareista lähtien kaikki meni poskelleen, tarkoitan etten saanut mitään elämää aikaan vaikka olisin ollut halukas. Tuntui siltä kun meikkunuorilla ei tuossa seurakunnassa olisi ollut paljon elämää itselläkään ja siinä syy miksei minua mihinkään pyydetty jne.. Lopulta olen silti iloinen että en saanut tuossa srkssa mistään narusta kiinni, ja aikuisetkin meikut olivat riittävän kuivia, niin pystyin lopulta jättäytymään kenttäilystä ja kokouksissa käymisestä helpommin.
Kokoukset ovat minulle olleet aina vaikeita. Kuuntelen toisella korvalla ohjelmaa, mutta ajattelen aina jotain muuta. Olen ollut kiinnostunut uskontoni asioista, mutta en niin ettäkö olisi ollut mitenkään mielekästä ja järkeenkäypää istua aivopestävänä salilla. Olen aina halveksinut ihmisiä ympärilläni, olisin voinut vaikka aiheuttaa pahaa kenelle vain, vihasin toisia välillä ihan urakalla. He saivat minut jopa itkemään, niin paljon sattui syrjiminen, henkinen kiusaaminen miksi sitä kutsun. Vaikka ei ketään sitä tehnyt tarkoituksella. Pyhä henki vain ei ole todellista, jos olisi se olisi tehnyt mahdottomaksi sellaisen toiminnan ympärilläni. Jumala on rakkaus, ja jehovantodistajien seurakunnassa rakkaus on suurempaa kuin missään muussa uskonnossa. Epäilin tuota aika railakkaasti. Tämä oli suurin aihe ja syy epäilyksiini jotka sittemmin lisääntyivät teininä. Lopulta olen sitä mieltä että seurakunnissa vain on ihmisiä joilla ei ole hyvä olla itselläkään, tai ovat ajatuksiltaan ristiriitaisia, eivätkä osaa keskittyä oikein ympäristöönsä, tai näyttävät iloisilta mutta ovat sisältä jotain muuta, ja tai muuten vain kokoontuvat niin salilla kuin muualla kuppikuntiin, ja kyräilevät. Ei ihme että aina löytyy ihmisiä jotka jäävät väliin. Eivät kuulu sattumalta noihin kuppikuntiin vaikkeivat maailmaankaan. Tosin paikallisesti elämä voi olla erilaista muualla. Minulla on vain minun kokemukseni. Tosin useammasta kaupungista.
Kotona aina välillä kävin. Meikuissa minulla oli muutamia samanhenkisiä tovereita, jotka olivat ainoat ystäväni ja melkeinpä aika tärkeäkin lenkki mahdollisesti, ei sitä voi tietää mutta aika varma olen. Olin sen verran itsetuhoinen tai masentunut ja sen sellaista, että ilman näitä lenkkejä jotka varsinkin takaisin kotikaupunkiin muuttaessa, tämä oma minipiirini, pelasti mahdollisesti täysin vaipumasta epätoivoon. Sillä ihmisllä pitää aina olla jotain toivoa, jotain pientä elämää aina joskus, edes niitä ryyppäysiltoja, sillä ilman niitä ryyppään kotona, tai heitän itteni sillalta alas. No, ei ihan, mutta todellakin poikamiesten illat on ollut ainoaa elämääni aikanaan, ja tuli parannettua aina noissa maailmaa. Se on aina piristänyt. Oli ystäviä jotka pitivät itseni huomisessa kiinni. Kotikaupungissa yritin vähän päästä elämään kiinni ja pääsinkin vähän meikkutapahtumiin, aloin hiukan saada pisteitä. Rakastuin, mutta kun tämä tapaus (juu aika lyhyesti kerrottu) päättyi, olin taas jäämässä ojan pohjalle. Jätin hetkeksi hankkimani hengellisyyden ja palasin omaan itseeni. Mikä sinänsä ei ollut positiivista. Mutta kun aloin entistä enemmän tutkimaan uskontoani, jonka tutkimuksen ja seurannan olin aloittanut jo joitakin vuosia aiemmin (tämä sivusto, plus muuta, ja oma tarkkailu ja kokemus) aloin vahvistua henkisesti, koska aloin saada yliotetta pikkuhiljaa niistä varjoista jotka todellisuudessa olivat aina olleet ylläni.
Kun hiljalleen viime vuosina olen päässyt käytännössä ulos tuosta ristiriitaisen ja ahdistuneen minän ulkokuoresta, ja olen pystynyt sisäistämään 'totuuden' siten kun se todellisuudessa on, olen voinut henkisesti ja fyysisestikin (osittain) jättää jehovantodistajahahmoni narikkaan. Olen jättänyt sen nyt kokonaan, henkisesti. Nyt kokouksissa käyminen on pelkkä muodollisuus tiettyjen suhteiden ylläpitämiseksi. Kun ennen menin baariin,( josta en edes pitänyt koska se oli yksin ahdistavaa ja turhaa, ei siellä yksin osannut olla, vaikkakin kavereissa olikin sitten helpompi,) oli käytännössä mahdotonta että olisin puhunut kenellekään vastakkaiselle sukupuolelle, en ollut koskaan koskenut naista, puhunut tietyllä tavalla naisen kanssa, niin oli täysin mahdotonta saada myöskään 'elämää' baarissa. Tai vastaavassa muussakaan julkisessa paikassa missä ihmisiä tapaa. Vaikka koulun bileissä. Olin kuin yksinäinen ahdistunut hölmö nalle joka jammasi ja joi, mutta siinä se. Ilman että se olisi todellisuudessa ollut sitä mitä halusin. Halusin rakkautta. Ja ystäviä. Nyt, kun olen seurustellut aikani, mennyt naimisiin naisen kanssa joka ymmärtää minua sellaisena kun olen, olen viimein alkanut kehittyä oikeasti ulospäin suuntautuneemmaksi, sulavammaksi sosiaaliseksi ihmiseksi, tosin varauksella, ei aina ole helppoa edelleenkään puhua vieraille. Mutta nyt kun menen baariin, paremman itsetuntoni vuoksi (joka vaikuttaa kai jopa ulkonäköön ja muuhun mitä ei itse huomaakaan, tai ainakin kai kasvonilmeisiini, sellaista hiljaista hyvää itsetuntoa) todennäköisyys olla naisten keskuudessa tykätty on suuri, jopa niín että välillä harmittaa etten koskaan elänyt naistenmieselämää silloin kun olisi ollut mahdollisuus, ennen avioliittoa. Nyt tulen toimeen itseni ja muiden kanssa, ja tiedän etten ole ruma, päinvastoin, mutta enää ei paranisi naisten kanssa liikaa edetä...vaikka se on erityisesti humalassa vaikeaa. Kun vaikka suutelee kaunista naista, on raakaa sanoa itselleen ettei voi mennä tämän pidemmälle, olen varattu. Vaikka haluaisin, koska tällaista elämää olisin aina halunnut, jutella naisten kanssa, tavata heitä. En olisi halunnut naimisiin pitkään aikaan.
Mutta elämällä on tapana kuljettaa, löysin sielunkumppanin jonka kanssa olen, ja olen onnellinen nykyisestä suhteestani itseeni ja ulkomaailmaan, ja kun ei ole yksin, herääminen ja nukkumaan meneminen on aina helpompaa kuin se oli yksin. Ja rakastan vaimoani joka kokosi minut kokoon. Tietämättäänkin. Nyt elän vaihetta jota voisi kutsua turvalliseksi, kunhan pysyn uskollisena, sillä seurauksethan olisivat hirveitä. Minulta jäi kokematta normaali nuoren elämä, baarit naisineen, olla edes välillä rakastettu, naisiin tutustuminen.. Se vainoaa mutta uskon että muut asiat ja työ tuovat kokoajan elämääni muutakin ajateltavaa.
Haluaisin uusia tavotteita ja mielenkiinnon kohteita, ja se on johtanut siihen että jos vain aikaa olisi, tutkisin uskontoa(ni) enemmän kuin ikinä. Pidän suunnattomasti tutkimisesta, totuuden valkenemisesta, väärien totuuksien todistamisesta, tarkkailemisesta, aivan kuten minut on kasvatettu. Tiedän omasta uskonnostani paljon enemmän kuin moni tavallinen nuori julistaja. Ilman että edes uskon jumalaan. Rakkaus totuuteen vain on jotain ihan muuta kuin säntillinen kokouksissa ja kentällä käyminen ja muu oman uskonnon vaatimusten täyttäminen. Tuo ei tee ihmisestä valaistunutta, todella uskovaa, tietäväistä. Edes uskonnollista, tai ainakaan uskonnosta todella kiinnostunutta. Niin ihmeellistä kuin se onkin. Rakkaus totuuteen on hieno käsite jonka Seura on luonut, mutta minusta se tarkoittaa ahkeraa tutkimista, totuuksien paljastamista ja kivien kääntelyä, Ei missään tapauksessa korvien sulkemista ja yhden organisaation aivopesuun osallistumista. Kun noin käyttäytyy, on valmis vaikka tappamaan itsensä, räjäyttämään itsensä torilla. Joillekin se voi olla aivan yhtä pyhää ja oikein, kuin vaikka koulutuksesta kieltäytyminen ja oman elämänsä myyminen Vartiotorniseuralle. Kun menee mukaan aivopesuun, jokaiselta voi kadota järki. Ainakin todellisuuden taju.
Tästä tulikin minun tarinani yllättäen, vaikka tarkoitus oli vain todeta että suhteeni itseeni oli juuri sensorttinen, vaikea, kun avauksen kirjoittajalla. Mutta aina kannattaa muistaa että MAAILMA ON AVOIN. Jokaiselle ja aina. Kannattaa luottaa siihen ja odottaa huomista, ja ponnistella. Uskon että suurella osalla meikkuja on jotain, monilla isojakin, ongelmia minäsuhteen ja ympäristön ymmärtämisen kanssa. Puhumattakaan kuinka moni täysin uskoo ja ymmärtää omaa uskontoaan, näinä päivinä kun Seuralla on todellisia haasteita (kuten aina heh) pitää yllä organisaatiota, yhteisöä, joka on massiivinen maailmanlaajuisesti, mutta joka natisee vielä liitoksissaan tulevaisuudessa. Kunhan meidän (nuori) sukupolvemme vanhenee ja aidosti uskovat seurakunnanjohtajat, vanhimmat, alkavat vähetä tai laadultaan heiketä. Se tapahtuu väistämättä. Nykyinen uusi meikkusukupolvi länsimaissa on syntynyt todistajuuteen, ja tiedän ympäristöäni seuranneena että todellista vankkaa uskoa sydämmessä ei paljon nuorilla ole, vaan kaikki on enää pelkkää kulissia ja teatteria.
Ihan sama olo oli minulla aina. Että minussa on jotain vialla, ja ettei ulkonäköni miellyttäisi. Ja perinteinen jt-tausta. Nyt olen turvallisesti nuori aikuinen. Nyt olen naimisissa. En enää koe itseäni huonoksi tai rumaksi, vaan tuntuu että olen pelottavan itsevarma että naiset pitävät minusta. Ainakin humalassa baarissa tuntuu väistämättämältä että saan tachia naisiin, ei aina laadukasta mutta kuitenkin. Naimisissa ei enää kannattaisi. Ristiriitainen tilanne, kun itsetuntoni muuttui vasta seurusteluaikana. Jos nyt olisin vapaa, haluaisin elää viriiliä poikamieselämää. Halusin sitä jo paljon aiemminkin, mutta en osannut, en pystynyt koska elämäni oli tehnyt minusta sellaisen joka ei luota oikein kehenkään tai ainakaan itseensä, mikä vaikuttaa myös luottamiseen muuhun maailmaan.
Meikäläisten maailma oli syrjinyt minua koko teini-iän, varhaisteinistä alkaen. Ei ollut ystäviä srkssa koska en jotenkin kuulunut joukkoon, toisaalta en osannut ystävystyä koulumaailmankaan kanssa, pelkäsin 'maailmaa' ainakin vähän, vaikka epäilykseni meikäläisyydestä olivat täydessä vauhdissa jo lukioiässä. Olin väliinputoaja, joka jostain syystä vain ei saanut oikeita kavereita yläasteen jälkeen, sellaisia joita odottaisi koulussa joka päivä näkevänsä, ja joita näkisi myös kouluajan ulkopuolella. Koulun ulkopuolella minulla ei ollut yhtään ystävää. Minua raahattiin kokouksiin 3 kertaa viikossa. Se raastoi uskomattoman paljon. Varsinkin pieneen vanhaan kirjantutkisteluryhmään joka ti tai to kun oli mentävä, oli se kamalaa. Sain ajokortin ja menin aina heti autoon istumaan odottamaan vanhempia. Kuuntelin radiosta milloin musiikkia milloin jääkiekkoa. Ja odotin seuraavaa päivää. Vaikka ei seuraava päivä koskaan tuonut mitään uutta. Harrastukseni olivat lähinnä sellaisia olemattomia, mitkä entisestään vahvistivat sisäänpäin kääntymistäni. En halunnut olla yksin, sängyllä kotona turhanpanttina kaikkia päiviä ja iltoja, mutta en osannut muuta. Ilman ystäviä vaikeeta saada vaihtoehtoja. Jotkin harrastuksistani ajoivat myös ongelmiin, mutta kaikesta onneksi lopulta selvisin.
Lähdin kotoa opiskelemaa turhia asioita, jotka eivät olleet lopulta viemässä mihinkään. Muutin paikkakunnalle joka ei auttanut saamaan ystäviä, vaikka toisaalta sain koulussa siellä ystäviä, en vain nähnyt niitä kouluajan ulkopuolella. Seurakunnan kokouksissa kävin koska olipahan jotain tekemistä. Ja siellä oli mukavia ihmisiä, vaikkakin vain aikuisia. Kenttäily, johon aiemmin isäni oli pakottanut kanssaa säännöllisesti, väheni. Mutta mitään en ollut ihan vielä jättämässä. Elämässä oli muutenkin selvittämistä.
Muutin opiskelemaan taas uudelle paikkakunnalle, missä eivät ongelmat muuttuneet. Olisi ollut enemmän mahdollisuuksia olla mukana riennoissa kaverien kanssa, mutta jotenkin ihmeellisesti en vain aina osannut. Mietin kokoajan mitä minusta ajatellaan ja sen sellaista. Vaikka en ollut ulkomaailmalle koskaan yläasteen jälkeen paljastanut jehovantodistajuuttani. En vain ollut sinut ollenkaan itseni kanssa, ja se oli syynä kaikkeen muuhun, sosiaaliseen vaikeuteen. No, sain kuitenkin tuolloin elämää vähän enemmän, vaikkakin suhteeni alkoholiin alkoi ottaa tilaa vähentäen mahdollisuuksia parantaa suhdettani itseeni saatika muihin.
Kokouksia aloin jättää kokoajan enemmän. Oman auton hankinnan jälkeen en tarvinnut enää kyytiä kokouksiin, ja oli helpompi itse säädellä sitä paljonko siellä kävin. Ajan mittaan jäi enemmän. Kenttäilyn jätin käytännössä kokonaan. Numerot saa raporttiin tekemättäkin. En saanut tuossakaan seurakunnassa kavereita, vaikka siellä joitakin nuoria oli, mutta kun tupareista lähtien kaikki meni poskelleen, tarkoitan etten saanut mitään elämää aikaan vaikka olisin ollut halukas. Tuntui siltä kun meikkunuorilla ei tuossa seurakunnassa olisi ollut paljon elämää itselläkään ja siinä syy miksei minua mihinkään pyydetty jne.. Lopulta olen silti iloinen että en saanut tuossa srkssa mistään narusta kiinni, ja aikuisetkin meikut olivat riittävän kuivia, niin pystyin lopulta jättäytymään kenttäilystä ja kokouksissa käymisestä helpommin.
Kokoukset ovat minulle olleet aina vaikeita. Kuuntelen toisella korvalla ohjelmaa, mutta ajattelen aina jotain muuta. Olen ollut kiinnostunut uskontoni asioista, mutta en niin ettäkö olisi ollut mitenkään mielekästä ja järkeenkäypää istua aivopestävänä salilla. Olen aina halveksinut ihmisiä ympärilläni, olisin voinut vaikka aiheuttaa pahaa kenelle vain, vihasin toisia välillä ihan urakalla. He saivat minut jopa itkemään, niin paljon sattui syrjiminen, henkinen kiusaaminen miksi sitä kutsun. Vaikka ei ketään sitä tehnyt tarkoituksella. Pyhä henki vain ei ole todellista, jos olisi se olisi tehnyt mahdottomaksi sellaisen toiminnan ympärilläni. Jumala on rakkaus, ja jehovantodistajien seurakunnassa rakkaus on suurempaa kuin missään muussa uskonnossa. Epäilin tuota aika railakkaasti. Tämä oli suurin aihe ja syy epäilyksiini jotka sittemmin lisääntyivät teininä. Lopulta olen sitä mieltä että seurakunnissa vain on ihmisiä joilla ei ole hyvä olla itselläkään, tai ovat ajatuksiltaan ristiriitaisia, eivätkä osaa keskittyä oikein ympäristöönsä, tai näyttävät iloisilta mutta ovat sisältä jotain muuta, ja tai muuten vain kokoontuvat niin salilla kuin muualla kuppikuntiin, ja kyräilevät. Ei ihme että aina löytyy ihmisiä jotka jäävät väliin. Eivät kuulu sattumalta noihin kuppikuntiin vaikkeivat maailmaankaan. Tosin paikallisesti elämä voi olla erilaista muualla. Minulla on vain minun kokemukseni. Tosin useammasta kaupungista.
Kotona aina välillä kävin. Meikuissa minulla oli muutamia samanhenkisiä tovereita, jotka olivat ainoat ystäväni ja melkeinpä aika tärkeäkin lenkki mahdollisesti, ei sitä voi tietää mutta aika varma olen. Olin sen verran itsetuhoinen tai masentunut ja sen sellaista, että ilman näitä lenkkejä jotka varsinkin takaisin kotikaupunkiin muuttaessa, tämä oma minipiirini, pelasti mahdollisesti täysin vaipumasta epätoivoon. Sillä ihmisllä pitää aina olla jotain toivoa, jotain pientä elämää aina joskus, edes niitä ryyppäysiltoja, sillä ilman niitä ryyppään kotona, tai heitän itteni sillalta alas. No, ei ihan, mutta todellakin poikamiesten illat on ollut ainoaa elämääni aikanaan, ja tuli parannettua aina noissa maailmaa. Se on aina piristänyt. Oli ystäviä jotka pitivät itseni huomisessa kiinni. Kotikaupungissa yritin vähän päästä elämään kiinni ja pääsinkin vähän meikkutapahtumiin, aloin hiukan saada pisteitä. Rakastuin, mutta kun tämä tapaus (juu aika lyhyesti kerrottu) päättyi, olin taas jäämässä ojan pohjalle. Jätin hetkeksi hankkimani hengellisyyden ja palasin omaan itseeni. Mikä sinänsä ei ollut positiivista. Mutta kun aloin entistä enemmän tutkimaan uskontoani, jonka tutkimuksen ja seurannan olin aloittanut jo joitakin vuosia aiemmin (tämä sivusto, plus muuta, ja oma tarkkailu ja kokemus) aloin vahvistua henkisesti, koska aloin saada yliotetta pikkuhiljaa niistä varjoista jotka todellisuudessa olivat aina olleet ylläni.
Kun hiljalleen viime vuosina olen päässyt käytännössä ulos tuosta ristiriitaisen ja ahdistuneen minän ulkokuoresta, ja olen pystynyt sisäistämään 'totuuden' siten kun se todellisuudessa on, olen voinut henkisesti ja fyysisestikin (osittain) jättää jehovantodistajahahmoni narikkaan. Olen jättänyt sen nyt kokonaan, henkisesti. Nyt kokouksissa käyminen on pelkkä muodollisuus tiettyjen suhteiden ylläpitämiseksi. Kun ennen menin baariin,( josta en edes pitänyt koska se oli yksin ahdistavaa ja turhaa, ei siellä yksin osannut olla, vaikkakin kavereissa olikin sitten helpompi,) oli käytännössä mahdotonta että olisin puhunut kenellekään vastakkaiselle sukupuolelle, en ollut koskaan koskenut naista, puhunut tietyllä tavalla naisen kanssa, niin oli täysin mahdotonta saada myöskään 'elämää' baarissa. Tai vastaavassa muussakaan julkisessa paikassa missä ihmisiä tapaa. Vaikka koulun bileissä. Olin kuin yksinäinen ahdistunut hölmö nalle joka jammasi ja joi, mutta siinä se. Ilman että se olisi todellisuudessa ollut sitä mitä halusin. Halusin rakkautta. Ja ystäviä. Nyt, kun olen seurustellut aikani, mennyt naimisiin naisen kanssa joka ymmärtää minua sellaisena kun olen, olen viimein alkanut kehittyä oikeasti ulospäin suuntautuneemmaksi, sulavammaksi sosiaaliseksi ihmiseksi, tosin varauksella, ei aina ole helppoa edelleenkään puhua vieraille. Mutta nyt kun menen baariin, paremman itsetuntoni vuoksi (joka vaikuttaa kai jopa ulkonäköön ja muuhun mitä ei itse huomaakaan, tai ainakin kai kasvonilmeisiini, sellaista hiljaista hyvää itsetuntoa) todennäköisyys olla naisten keskuudessa tykätty on suuri, jopa niín että välillä harmittaa etten koskaan elänyt naistenmieselämää silloin kun olisi ollut mahdollisuus, ennen avioliittoa. Nyt tulen toimeen itseni ja muiden kanssa, ja tiedän etten ole ruma, päinvastoin, mutta enää ei paranisi naisten kanssa liikaa edetä...vaikka se on erityisesti humalassa vaikeaa. Kun vaikka suutelee kaunista naista, on raakaa sanoa itselleen ettei voi mennä tämän pidemmälle, olen varattu. Vaikka haluaisin, koska tällaista elämää olisin aina halunnut, jutella naisten kanssa, tavata heitä. En olisi halunnut naimisiin pitkään aikaan.
Mutta elämällä on tapana kuljettaa, löysin sielunkumppanin jonka kanssa olen, ja olen onnellinen nykyisestä suhteestani itseeni ja ulkomaailmaan, ja kun ei ole yksin, herääminen ja nukkumaan meneminen on aina helpompaa kuin se oli yksin. Ja rakastan vaimoani joka kokosi minut kokoon. Tietämättäänkin. Nyt elän vaihetta jota voisi kutsua turvalliseksi, kunhan pysyn uskollisena, sillä seurauksethan olisivat hirveitä. Minulta jäi kokematta normaali nuoren elämä, baarit naisineen, olla edes välillä rakastettu, naisiin tutustuminen.. Se vainoaa mutta uskon että muut asiat ja työ tuovat kokoajan elämääni muutakin ajateltavaa.
Haluaisin uusia tavotteita ja mielenkiinnon kohteita, ja se on johtanut siihen että jos vain aikaa olisi, tutkisin uskontoa(ni) enemmän kuin ikinä. Pidän suunnattomasti tutkimisesta, totuuden valkenemisesta, väärien totuuksien todistamisesta, tarkkailemisesta, aivan kuten minut on kasvatettu. Tiedän omasta uskonnostani paljon enemmän kuin moni tavallinen nuori julistaja. Ilman että edes uskon jumalaan. Rakkaus totuuteen vain on jotain ihan muuta kuin säntillinen kokouksissa ja kentällä käyminen ja muu oman uskonnon vaatimusten täyttäminen. Tuo ei tee ihmisestä valaistunutta, todella uskovaa, tietäväistä. Edes uskonnollista, tai ainakaan uskonnosta todella kiinnostunutta. Niin ihmeellistä kuin se onkin. Rakkaus totuuteen on hieno käsite jonka Seura on luonut, mutta minusta se tarkoittaa ahkeraa tutkimista, totuuksien paljastamista ja kivien kääntelyä, Ei missään tapauksessa korvien sulkemista ja yhden organisaation aivopesuun osallistumista. Kun noin käyttäytyy, on valmis vaikka tappamaan itsensä, räjäyttämään itsensä torilla. Joillekin se voi olla aivan yhtä pyhää ja oikein, kuin vaikka koulutuksesta kieltäytyminen ja oman elämänsä myyminen Vartiotorniseuralle. Kun menee mukaan aivopesuun, jokaiselta voi kadota järki. Ainakin todellisuuden taju.
Tästä tulikin minun tarinani yllättäen, vaikka tarkoitus oli vain todeta että suhteeni itseeni oli juuri sensorttinen, vaikea, kun avauksen kirjoittajalla. Mutta aina kannattaa muistaa että MAAILMA ON AVOIN. Jokaiselle ja aina. Kannattaa luottaa siihen ja odottaa huomista, ja ponnistella. Uskon että suurella osalla meikkuja on jotain, monilla isojakin, ongelmia minäsuhteen ja ympäristön ymmärtämisen kanssa. Puhumattakaan kuinka moni täysin uskoo ja ymmärtää omaa uskontoaan, näinä päivinä kun Seuralla on todellisia haasteita (kuten aina heh) pitää yllä organisaatiota, yhteisöä, joka on massiivinen maailmanlaajuisesti, mutta joka natisee vielä liitoksissaan tulevaisuudessa. Kunhan meidän (nuori) sukupolvemme vanhenee ja aidosti uskovat seurakunnanjohtajat, vanhimmat, alkavat vähetä tai laadultaan heiketä. Se tapahtuu väistämättä. Nykyinen uusi meikkusukupolvi länsimaissa on syntynyt todistajuuteen, ja tiedän ympäristöäni seuranneena että todellista vankkaa uskoa sydämmessä ei paljon nuorilla ole, vaan kaikki on enää pelkkää kulissia ja teatteria.