Kirjoittaja sirpaleina » 28.10.2010 16:32
Mä palaisin sun "valtakuntaan" eli niihin opintoihin. Omasta kokemusestani - ehkä samankaltaisista kuin sinulla on - lapsuuden koulumenestys oli itsestäänselvyys, josta ei kehuja jaeltu. Hyvät numerothan olivat vain seurausta siitä, että oli oppinut kuuntelemaan (=istumaan hiljaa), lukemaan ja alleviivaamaan oikeat vastaukset (täytyi olla kyllä tosi yksinkertainen jos ei muka "osannut") jt-kokousten treeneissä jne. Mutta oikea opiskeluhan olikin sitten hapatusta, johon ei kannustettu.. sitähän ei tulevaisuudessa mihinkään tarvittaisi.
Omalla kohdallani jt-äiti ja ei-jt-isä aiheuttivat ristiriidan, jossa oikein tekeminen oli välillä mahdotonta. Useimmiten pidin viisaimpana vaieta.. ja itse asiassa huomasin, ettei minusta oltu juurikaan kiinnostuneita - ei kotona eikä seurakunnassa - niin kauan kuin olin se kiltti tyttö, joka nöyränä toimi kuten kuuluikin. Pidin suuni kiinni seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jonka kohteeksi jouduin - sehän olisi ollut oma syyni kuitenkin. Nyökkäsin, kun tienraavajaveli valehteli vanhemmilleen useaan otteeseen siitä missä oli ollut ja mitä tehnyt (eli ollut julistustyössä kanssani, vaikka oli oikeasti ihan jossain muualla) jne. näitä riittäisi.
Kun minun sitten erotettiin moraalittomasta käytöksestä (joka oli siinä vaiheessa täysin harkittu teko jt-porukasta eroon pääsemiseksi) myös perheeni ilmoitti minulle etten ole enää heidän tyttärensä. Siinä sitten katosi reilu kaksikymmentä vuotta omasta historiastani ja minä siitä historiasta. Koville otti, mutta hetkeäkään en ole tuota katunut. Surullinen olen joskus ollut.
Vuosien jälkeen olemme olleet vanhempieni kanssa tekemisissä jonkin verran, mutta kovin normaaliksi suhdettamme ei voi kuvata. Ajattelen nykyisin, että he tekivät mitä ilmeisemmin parhaansa niillä eväillä mitä heillä oli lastenkasvatukseen. Kuten jossakin aikaisemmin todettu: mennyttä ei voi enää muuttaa, mutta miten se vaikuttaa tulevaisuuteen, niin siihen voi yrittää omalla asennoitumisellaan vaikuttaa.
Niin, opiskelustahan minun piti puhua. Tuolta edellä kuvatulta taustaltani olin saanut itsestäni käsityksen, että olen tyhmä ja yksinkertainen ihminen, joten opiskelua en ollut osannut oikeasti edes ajatella. Kunnes sitten elämän tyrskeissä olin pakotettu uudelleenkoulutukseen. Ja niin siinä sitten kävi, että tänä päivänä olen asiantuntijatehtävissä melko suuressa organisaatiossa. Jokaisella työpaikalla on omat ongelmansa, mutta jaksan yhä uudelleen hämmästyä sitä, että miten täällä arvostetaan minua, työtäni, ajatuksiani, osaamistani ja ominaisuuksiani. Ja nyt, uudelleen hakeuduttuani tänä syksynä yliopisto-opintoihin, odotan innolla miten mm. psykologian opinnot mahtavatkaan avartaa näkemyksiäni.
Toivotan sinulle jaksamista. Tartu siihen hyvään, mitä elämässäsi on, ja keskity siitä ilon ja onnistumisen kokemusten saamiseen. Jos voit mielessäsi harkita anteeksiantoa (itsellesi, vanhemmillesi), niin pyri siihen - edes jossain vaiheessa. Se voi helpottaa. Asioiden ja kokemusten työstö vaatii aikaa. Välillä menee paremmin ja välillä taas vihaa pukkaa pintaan. Minulla meni parikymmentä vuotta. Onneksi sinä olet löytänyt tämän yhteisön. Minulla meni siihenkin aikaa valitettavan kauan. Halaus!
Mä palaisin sun "valtakuntaan" eli niihin opintoihin. Omasta kokemusestani - ehkä samankaltaisista kuin sinulla on - lapsuuden koulumenestys oli itsestäänselvyys, josta ei kehuja jaeltu. Hyvät numerothan olivat vain seurausta siitä, että oli oppinut kuuntelemaan (=istumaan hiljaa), lukemaan ja alleviivaamaan oikeat vastaukset (täytyi olla kyllä tosi yksinkertainen jos ei muka "osannut") jt-kokousten treeneissä jne. Mutta oikea opiskeluhan olikin sitten hapatusta, johon ei kannustettu.. sitähän ei tulevaisuudessa mihinkään tarvittaisi.
Omalla kohdallani jt-äiti ja ei-jt-isä aiheuttivat ristiriidan, jossa oikein tekeminen oli välillä mahdotonta. Useimmiten pidin viisaimpana vaieta.. ja itse asiassa huomasin, ettei minusta oltu juurikaan kiinnostuneita - ei kotona eikä seurakunnassa - niin kauan kuin olin se kiltti tyttö, joka nöyränä toimi kuten kuuluikin. Pidin suuni kiinni seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jonka kohteeksi jouduin - sehän olisi ollut oma syyni kuitenkin. Nyökkäsin, kun tienraavajaveli valehteli vanhemmilleen useaan otteeseen siitä missä oli ollut ja mitä tehnyt (eli ollut julistustyössä kanssani, vaikka oli oikeasti ihan jossain muualla) jne. näitä riittäisi.
Kun minun sitten erotettiin moraalittomasta käytöksestä (joka oli siinä vaiheessa täysin harkittu teko jt-porukasta eroon pääsemiseksi) myös perheeni ilmoitti minulle etten ole enää heidän tyttärensä. Siinä sitten katosi reilu kaksikymmentä vuotta omasta historiastani ja minä siitä historiasta. Koville otti, mutta hetkeäkään en ole tuota katunut. Surullinen olen joskus ollut.
Vuosien jälkeen olemme olleet vanhempieni kanssa tekemisissä jonkin verran, mutta kovin normaaliksi suhdettamme ei voi kuvata. Ajattelen nykyisin, että he tekivät mitä ilmeisemmin parhaansa niillä eväillä mitä heillä oli lastenkasvatukseen. Kuten jossakin aikaisemmin todettu: mennyttä ei voi enää muuttaa, mutta miten se vaikuttaa tulevaisuuteen, niin siihen voi yrittää omalla asennoitumisellaan vaikuttaa.
Niin, opiskelustahan minun piti puhua. Tuolta edellä kuvatulta taustaltani olin saanut itsestäni käsityksen, että olen tyhmä ja yksinkertainen ihminen, joten opiskelua en ollut osannut oikeasti edes ajatella. Kunnes sitten elämän tyrskeissä olin pakotettu uudelleenkoulutukseen. Ja niin siinä sitten kävi, että tänä päivänä olen asiantuntijatehtävissä melko suuressa organisaatiossa. Jokaisella työpaikalla on omat ongelmansa, mutta jaksan yhä uudelleen hämmästyä sitä, että miten täällä arvostetaan minua, työtäni, ajatuksiani, osaamistani ja ominaisuuksiani. Ja nyt, uudelleen hakeuduttuani tänä syksynä yliopisto-opintoihin, odotan innolla miten mm. psykologian opinnot mahtavatkaan avartaa näkemyksiäni.
Toivotan sinulle jaksamista. Tartu siihen hyvään, mitä elämässäsi on, ja keskity siitä ilon ja onnistumisen kokemusten saamiseen. Jos voit mielessäsi harkita anteeksiantoa (itsellesi, vanhemmillesi), niin pyri siihen - edes jossain vaiheessa. Se voi helpottaa. Asioiden ja kokemusten työstö vaatii aikaa. Välillä menee paremmin ja välillä taas vihaa pukkaa pintaan. Minulla meni parikymmentä vuotta. Onneksi sinä olet löytänyt tämän yhteisön. Minulla meni siihenkin aikaa valitettavan kauan. Halaus!