Veljesseura.org

Äidin pitkät kiiltävät hiukset olivat melkein aina letillä. Äiti oli ihan tavallinen siihen saakka kun meidän Raafael juoksi järveen eikä enää tullut sieltä takaisin.
Äidistä tuli omituinen. Se ei enää pessyt pyykkiä vaan pyykkikasa paisui ja paisui. Me Margareetan kanssa yritettiin auttaa äitiä. Silti vaikka me autettiin niin paljon kun jaksoimme. Äiti vaan istui kahvikuppi kädessä ja tuijotti ulos ikkunasta. Kun kysyin jotain, ei se aina vastannut koska se unohti saman tien mitä oli sanomassa.
Sitten yhtenä aamuna kun olin kaksitoista, äiti sanoi: ”Kuule Maria, meidän täytyy isän kanssa käydä kaupungissa asioilla ja meillä menee siellä myöhään ja asia on sellainen, että teitä ei voi ottaa mukaan..
Niin me jäätiin kotiin ja illalla kun keittiön kello oli jo kymmenen yli yksi eikä isää ja äitiä kuulunut. Meitä alkoi pelottaa. Luukas oli itkenyt koko päivän omassa huoneessaan koska se luuli, että Raafael oli juossut järveen sen takia että Luukas oli sinä päivänä lyönyt Raafaelia ja sanonut että susta ei koskaan tule muuta kuin enkeli ja mä olen sentään Luukas ja musta tulee lääkäri.

Vaikka Raafael oli mennyt sinne järveen sen jumalan takia. Koska se ei enää jaksanu kaikkia sääntöjä ja oli omasta mielestään paha ja likainen. Sitten se lika oli kuulemma sellaista että se ei lähtenyt pesemällä pois. Mä olin kuullut ton kaiken koska olin salakuunnellut kun se rukoili. Mä salakuuntelin kaikkia. Mutta nyt Luukas ei usko mua vaikka oon kertonut ton kaiken sille.
Me ei saatu nukuttua sinä yönä koska me ei koskaan oltu kotona yksin. Mun kissa-enkeli lohdutti kehräyksellään. Sitten tunsin sellaisen kovan palleron sen niskassa. Sillä oli punkki. Mulle tuli sellanen olo että kaikki menee tänään pieleen. Se oli ensimmäinen kerta kun mua alkoi ahdistaa niin että puristi tuosta keskeltä. Mulle tuli kamalan paha olo. Kaikki oli päin helvettiä. Ja olisin antanut mitä vaan jos isä olisi ollut saunalla rukoilemassa ja äiti ompelemassa meille vaatteita ja jos vielä Raafael olisi ollut sen huoneessa. Raafael oli minua neljä vuotta vanhempi ja se oli se veli jonka seurassa mä aina viihdyin. Sitten tajusin, että mun veli on kuollut ja tuota piinavaa ajatusta en saanut mielestäni.
Raafaelin huoneessa oli kaikki samalla tavalla kuin kaksi vuotta sitten. Mihinkään ei ollut koskettu ja äiti ei halunnut mennä sinne. Äiti oli laihtunut aivan pieneksi ja söi pelkkiä piparkakkuja ja joi kahvia. Sen kasvot eivät olleet hymyilleet kertaakaan sen jälkeen kun Raafael oli kuollut.
Seurakunnassa kaikki olivat järkyttyneitä. Meille käytiin sanomassa että otan osaa ja sen sellaista ja silloin päätin että maailman turhin lause on: Otan osaa. Mihinkä he ottavat osaa.
Äiti oli poistanut Raafaelin koulukuvan seinältä. Äiti väitti että saatana oli demonien avulla ajanut Raafaelin järveen. Demoni oli tullut siitä unikirjasta jonka Raafael oli lainannut kirjastoautosta.

Mä en enää jaksanut olla kotona ja niinpä aloin viettää aikaa mun parhaan ystävän Josefiinan kanssa.
Me alettiin kulkemaan yhdessä kentällä ja niin me päästiin bussilla kaupunkiin. Yritin unohtaa kaiken sen mitä kotona oli. Niin me kyllä välillä unohdettiin että oltiin saarnaamassa valtakunnan hyvää uutista. Niin sitä sitten tuli tutuiksi kaikki kaupungin pikaruoka ravintolat ja erilaiset lahjatavara kaupat. Näin lahjatavara kaupan ikkunan takana valkoisen enkelin. Se oli sellainen valoenkeli joka vaihtaa väriä. Meille oli aina opetettu, että ihminen kun kuolee, siitä ei tule enkeliä vaan se vaan lakkaa olemasta. Mutta suruni oli liian suuri ja hetken mielessäni kuvittelin millaista se olisi jos Raafael olisikin enkeli ja näkisi minut täällä. Me oltiin aina salaa onniteltu toisiamme syntymäpäivinä vaikka ei me olisi saatu viettää niitä koska raamatun synttäreillä pää oli tarjottimella.

Tämä voisi olla ihan kivaa, mutta se pitäisi pitäisi varmaankin kirjoittaa tosi räikeesti että se erottuis fiktiivisenä.
Jehovantodistajuudesta kirjoittaminen saattaa tuntua nimittäin monista maailmallisista fiktiiviseltä, vaikka se olisi tottakin se kirjoitus.

Miksiköhän ? No ,siksi että siinä muutenkin jo todellisuus ja kuvitelmat hieman sekoittuvat oikeasti toisiinsa.

Ajatus voisi olla mukava myös niin, että aihe olisi joku muu kuin jehovantodistajuus.
Minä voisin olla kiinnostunut aika ajoin pistämään tekstiä kehiin.

Seuraavana aamuna kukaan ei puhunut mitään. Kokoukseen lähdettiin ja sillä me istuttiin rivissä ja unohdettiin eilinen. Mun mielestä Paratiisissa olis ollut kaikkein kivointa se että siellä eläimillä olis kaikki hyvin ja niillä olis koti ja ruokaa, ihmiset olis niille kilttejä. Jumalalle mä olin vihainen koska se ei kuunnellut mitä asiaa mulla oli jos sitä lasketa että se oli lähettänyt kissa-enkelin pelastamaan sen saatanan vallassa olevan koiran. Siellä se meinaan nytkin nuoli sen saatanan vallassa olevan koiran haavoja.
Seuraavana päivänä mua jännitti koulussa ihan kamalasti koska mun opettaja oli vaihtunut ja sitten äiti oli laittanut mun mukaan sellasen kirjasen mihin jehovan todistajat uskovat ja mun piti sitten kertoo asiasta tälle uudelle opttajalle. Mun mahassa oli perhosia tai heinäsirkkoja. Mua jännitti, hävetti ja nolotti. Olis tullu itte kertomaan.
Meidän lapsuus meni alleviivatessa vt:tä ja sitten kentällä me käytiin joskus. Isä joi viinaa ihan yhtä paljon kun ennenkin eikä se sitä ikinä lopettanu. Vaikka se kyllä luki kerran kokouksessa lavalta: "Älä katsele viinin hehkuvaa punaa, älä katso sen välkettä maljassa. Helposti se valahtaa kurkusta alas, mutta perästäpäin se puree kuin käärme, iskee myrkkyhampaillaan kuin kyy. Silmäsi näkevät outoja..."
Silloin se punotti ja me kaikki tirskuttiin. Ajattelin että nyt sitä oli kyy purru persuuksiin. Eilen illalla me kaikki oltiin vessan oven takana kuunneltu kun isä oksentaa. Lähinnä me vaan tarkastettiin että oliko se vielä hengissä.

Mulla oli muutenkin aina sellanen tutkimis into niinpä tutkin salaa isän kokous salkkua. Konventissa mä sain istua isän vieressä ja sillä oli Marianne karkkeja. Ei se koskaan muulloin antanut karkkia. Mä muistan vieläkin mille isä haisi.
Äiti oli silloin ihan tavallinen äiti joka teki hyvää ruokaa ja pesi pyykkejä ja huolehti että meillä kaikilla neljällä lapsella oli nätit vaatteet kokouksessa. Mulla oli sellaset mustat lakerikengät ne oli muotia silloin. Mä olin nuorin tyttö sitten oli mun kaksi vuotta vanhempi isosisko ja kolme ja neljä vuotta vanhemmat veljet.
Meillä oli koira ja kissa. Kissan nimi oli Lilli koska se oli niin pieni ja kokonaan valkoinen. Mun mielestä se oli kissa-enkeli. Se oli mun kissa. Se aina nukkui mun vieressä ja mä kannoin sitä kesällä pihalla. Koira oli sellainen musta sekarotuinen ja isän mielestä se oli saatanan vallassa kun kerran puri isää. Isä oli silloin kännissä ja tulossa saunalta ja suutuspäissään meinas lyödä äitiä kaljapullolla. Äiti olis ottanut eron ja isä riemastui siitä mutta Nakke kävi isän käteen kiinni. Kummatkin ulisi sen jälkeen ja äiti vaan laittoi kädet mun silmille.

Meillä oli aina kiire kokoukseen koska meitä oli neljä lasta lähdössä. Isä joutui usein ajamaan liian kovaa. Kerran kun oli taas kiire isä ajoi tutkaan ja sai ylinopeus sakot. Me kaikki naurettiin ja ilkuttiin. Sillon me uskallettiin koska ei se kokouksessa olis mitää meille tehnyt. Paitsi pienempänä siellä salin naistenvessan peilin päällä oli koivuniemen herra eli vitsa. Koivuniemen herraa pelkäs kaikki enenmän kuin sitä että iso luuta lakasee.
Siinä me lattialla rivissä polvillaan oltiin ja saatiin persuuksille koivuniemen herralta. Eikä me kukaan koskaan ymmärretty oikeastaan että mitä niin pahaa me oltais tehty.
Sitten mä salakuuntelin pihalla saunan nurkalla kun isä oli yksin saunassa ja siellä se varmasti alasti istui lauteilla ja se rukoili ja rukoili niin palavasti. Eikä se koskaan tiennyt että mä olin salakuunnellut sitä.

Tämä on siis fiktiivinen tarina.
Siinä me istuttiin pirttipöydän ääressä koko perhe ja isä aloitti ruokarukousta pelkät reikäset kalsarit jalassa. "Kiitos tästä ruoasta joka on sinun kädestäsi ja anna meille anteeksi kaikki se mitä me sinua vastaan olemme tehneet" Isä rukoili ja nosti katseensa ja näki vielä pääni olevan painuksissa. "Enkö minä jumalauta ole sanonut että minä olen perheen pää ja vaan minä pidän ruokarukousta, anna olla saatanan kakara viimeinen kerta kun hypit minun silmilleni ja rukoilet samaan aikaa omaa rukousta"
Ei se ollut koskaan sanonut mitä pitää rukouksen aikana tehdä.
Mulla ja mun siskolla oli yhteinen huone. Mutta mä jotenkin aina viihdyin paljon paremmin mun veljen kanssa. Se aina huomio mua. Musta oli aina tuntunut siltä että en oikein kuulunut siihen perheeseen. Enkä oikein ymmärtänyt kun jostain saarnattiin ja kotona oli kaikki niin toisella tavalla kuin olisi kuulunut. Me käytiin sellaista pientä koulua ja siellä meidät tiedettiin hyvin jehovien kakaroiksi. Niin ne aina huuteli: "Jee jee Jehova Jeesus ajaa mopolla" Sitä rallatusta kesti aina yhdeksänteen luokkaan saakka. Opettaja heitti kerran mua liidulla koska sillä meni hermot kun mä sanoin että mä en piirrä paavia.

Mulla on tässä sellainen idea, että ne jotka tykkäävät kirjoittaa niin tekisivät fiktiivisen kertomuksen. Ajatuksena että yksi aloittaa. Ja se pitäisi siis tehdä selväksi etä se on fiktiivinen. Näin nämä jotka pitävät kaikkea täällä valehteluna tai keksittynä näkisivät eron tarinaan ja todellisuuteen. Tulisikohan huumori osastoon ja kiinnostaako ketään. Laitan aloituksen myöhemmin.