Veljesseura.org

Ikävä kyllä, täytyy lisätä.

Yksi lisänäkökohta on pitemmän tähtäyksen olot.

Ei pidä hyväksyä sinänsä että "ei tehoa". Semmoinen hyväksyntä ja sen mukaan toimiminen on lopultakin vain vartiotorniseura -nimisen puulaakin toive ja pyrkimys.

Sillä toimiminen tosiasioita osoitellen ja inhimilliseltä arvopohjalta, auttamispyrkimyksellä, tuo kuitenkin jatkuvasti iskuja aivopesumaailmankuvaan, jota tuo sanottu vartiotorniseura pyrkii istututtamaan ja ylläpitämään painotuotteidensa luetuttamisella ja alleviivauttamisella, jopa rakennuttamalla rakennuksia tuon tarkoituksen toteuttamiseksi ja tapahtumapaikaksi sillä tavoin, että ensin rakennuttaa ne rakennukset ja sitten perii vielä toiseen kertaan rakentamiskustannukset itselleen otettuaan siinä myös sen rakennuksen omistuksen lonkeroihinsa.

Vieras kirjoitti:Olisiko tuossa suorasanainen lähestymistapa paikallaan lasta ajatellen:

Tehoaa ainaostaan rajatapauksiin, koska lapsensa tuloksellinen "rohkaiseminen" kasteelle on sulka hattuun ja annos saliuskottavuutta. Miesten kohdalla oman lapsen Vt-mallinen hallitsemattomuus on etenemishaitta hengellisessä ravintoketjussa, siis nokkimisjärjestyksessä.

Vaikka lahko pyrkii selittämällä perustelemaan oikeutuksensa (valheet se on kokenut välttämättömiksi) niin todellinen pidiketarra siis on usein emotionaalinen.

Olisiko tuossa suorasanainen lähestymistapa paikallaan lasta ajatellen: Vaikka on ymmärrettävää että itse olet lahkossa, etkö soisi lapsellesi sellaisen mahdollisuuden että hän saisi liittyä uskonnolliseen ryhmään, jonka oma historia ei olisi kielletty tutkimisaihe, eikä myöskään jt:ien opit, eikä edes heidän historiansa.

lavanpalvelija kirjoitti:Olen syvällisesti pohtinut oman äitini suhdetta omaan äitiinsä. Äitini menetti oman äitinsä varhain lapsena ja joutui elämän virtojen vietäväksi. Jehovantodistajuus auttoi häntä löytämään oman koherenssinsa.

Tämäkin yksityiskohta yhdistää meidän kahden menneisyyttä, mutsi menetti faijansa nuorena. Mutta toisaalta tässä tilanteessa ei kannata unohtaa toista maailmansotaa, joka oli erittäin merkittävä tekijä jt-jäsenmäärän kasvussa.

Olen syvällisesti pohtinut oman äitini suhdetta omaan äitiinsä. Äitini menetti oman äitinsä varhain lapsena ja joutui elämän virtojen vietäväksi. Jehovantodistajuus auttoi häntä löytämään oman koherenssinsa. On inhimillistä olettaa, että äitini sai rakkautta äidiltään. Äidin menetys on koskenut häntä kipeästi ja Jehovan hän nähtävästi koki vastaavan hänen äidinrakkauden kaipuuseensa. Hänen koherenssinsa pysyy koossa vain hänen kiihkeässä Jehovan miellyttämishalussaan. Jehova on varannut äidilleni jotain sellaista ainutlaatuista mitä ulkopuoliset eivät saa edellyttän, että hän on kiltti.

Hän imee yhä autuaallisen nautinnollisesti Jehovan tissiä.

Ilmeisesti teillä on samankaltaisia tarinoita omista vanhemmistanne sillä on vaikea kuvitella heidän muutoin ajautuneen Jehovan kylmän tunteettomaan, kostavaan, rankaisevan rakkauden piiriin.

Innokas JT-äiti pitää parempana, että lapsi ei tapaa isää, kun voi tulla niitä maailmallisia vaikutteita ja käsittää aikuisten oikean totuuden kertomisen "Totuudesta" manipulointiyritykseksi. Ei käsitä itse olevansa mielenhallinnassa ja saa jatkuvaa tukea ja vahvistusta "ystävä"piiriltään, johon kuului toisen srk:n sisar, joka aiheutti perheen hajoamisen hyvillä "neuvoillaan" eli sotkeutui vieraiden ihmisten asioihin tarkoittaen JT-hyvää.

Monta asiaa kerralla.

Olen SInner74 kanssasi samaa mieltä omasta äidistäni. Mielestäni uskonto on hänelle ollut pakotie, anteeksiannon saaminen kaikesta hänen pahuudestaan, puhdistava asia hänen elämälleen. Me lapset olemme sitten jakaneet sen kuorman. Se on se oire, joka näkyy ulospäin henkisestä epätasapainosta.

Itse en voi sanoa samoja hyviä puolia äidistäni, mutta onneksi olen näin viime vuosien aikana alkanut pärjätä näilläkin eväillä. Olen myös saanut todellisia hyviä ystäviä jotka eivät jätä eivätkä petä, toisin kuin minulle aina oltiin opetettu.

Mag Mell, tuen ajatustasi siitä, että alkoholistiperheen lapsilla on samoja oireita ja samankaltaisia kokemuksia kuin meillä manipuloivan uskonnon ikeen alla kasvavilla. Vanhempiin ei saada todellista yhteyttä, koska heillä on koko ajan uskonnon "puku" päällä. Ei turhaan järjestö opete "pukemaan ylle koko sota-asua", ja "jättämään vanha persoonallisuus", vaan todellakin tämä juuri on se tulos. Vanhemmilla on muuri lapsiinsa nähden, ja todellakin jumala (lue: järjestö) on aina se voimakkaampi asia, kiinnostavampi ja tärkeämpi, kuin omat lapset muusta suvusta puhumattakaan.

Ja Vieras
"Asiaa voi katsoa näin myös vanhemman kannalta - vanhemman, joka joutuu seuran paineisiin."

En voi edes kuvitella millaista on olla vanhempi, joka herää uskonnollisesta harhastaan ja näkee omat virheensä tulokset lapsissaan. Kauhistuttava ajatus minulle. Miten tämän voi ilmaista lapsilleen, jotka ehkä ovat jo mielenhallinnan alla menettämättä heitä? Miten heitä voitaisiin auttaa?
Tästä pitäisi kyllä puhua enemmän niiden, joilla on siitä kokemusta.

Omalta kohdaltani olen viime aikoina ollut sitä mieltä, että vanhempieni jehovantodistajuus oli vain oire muista isäni "henkisistä" ongelmista. Jos ei olisi ollut jehovantodistajuutta, olisi ollut joku muu idealismi. Yritän sanoa, että vaikka vanhemmista eliminoisi jehovantodistajuuden, ei tulos lapsen kannalta välttämättä olisi siltikään optimaalinen.

Täytyy kuitenkin vanhempieni kunniaksi sanoa, että rakkautta ja huolenpitoa olen saanut aina, vieläkin. Ymmärrystä, myötätuntoa ja rehellisyyttä olisin joissain vaiheissa kaivannut enemmän.

Minä vaadin lapselta liikaa ja aina oli liian kiire. Lapselle vain huudettiin "pue, pue, kohta meidät haetaan" (kokoukseen). Perhetutkistelu päättyi aina riitaan.

Onneksi en ollut kolujenkäynnistä VT-seuran mieltä.

RaM kirjoitti:Meidän perheessäämme oli sama tilanne.

Kuten myös.
Hyvin tutulta kuulostaa sitä taustaa vasten tuo aloituspostaus. Valitettavasti.
Veikkaan, joskaan en tiedä, että hieman vastaavia tuntemuksia voisi olla narkki/alkoholisti/mt-ongelmaisen vanhemman lapsella; tuntuu kuin jokin näkymätön muuri jatkuvasti estäisi normaalin keskusteluyhteyden saamisen omaan vanhempaansa. Aikuisella on omassa päässään ja mielessään trippi/humala/jumala/ääniä, joka estää normaalin kommunikoinnin, tai ainakin tekee siitä pirun yksipuolista. Jatkuvien samankaltaisten kokemusten perusteella lapsi viimein hyväksyy sen tosiseikan, että mitä tahansa tekeekin, lapsi ei voi koskaan olla yhtä kiinnostava tai saada vanhemmaltaan samanlaista huomiota kuin trippi/humala/jumala/äänet.
Surullista.

Seura pilasi isyyteni, sillä jouduin toimimaan lapseni suhteen VT-seuran kasvatusperiaatteiden mukaan. Äitinsä oli yli-innokas ja vanhimmat ohittivat aina kaikessa perheenisän. Myöhemmin valitettiin, että olin ankara, mutta se ankaruus oli vain VT-seuran tuomaa. Jos olisin antanut ja saanut harrastaa ja olla kiinnostunut lapseni koulunkäynnistä enkä olisi yrittänyt pitää epäonnistuneita kotitutkisteluja ja perhekenttää kaikkien kiireiden keskellä, olisin ollut parempi isä. Asiaa voi katsoa näin myös vanhemman kannalta - vanhemman, joka joutuu seuran paineisiin.

Hyvä avaus. Elämä uskonnon varjossa on lapselle todellisuudessa hyvin rajoittava kokemus. Meidän perheessäämme oli sama tilanne. Menimme kylään minne tahansa, ei-jt sukulaisiin tai jonkin toisen jt perheen luo, isäni halusi keskustella aina ja poikkeuksetta uskonnosta. Sukulaiset saivat raivostumisensa saakka kirjallisuutta joka ikinen kesä, kun johonkin menimme. Luulen ettemme olleet kaikkein suosituimpia kesävieraita heille, mutta maalla oli tapana olla ystävällinen kaikkia kohtaan.
Kun joku ei-jt sukulainen esitti omia näkemyksiään, pääsi isäni loistamaan raamatun tuntemuksellaan. Hän pystyi vaivatta pitämään vaikka kolmen tunnin esitelmän jostain aiheesta, jos toinen jaksoi kuunnella saati esittää vastaväitteitä.
Konventtimatkan keskustelut koski niiden ohjelmia ja kotona elämä oli välillä pelkkää kokouksesta toiseen valmistautumista. Omalla kohdallani isäni ja veljeni vanhimmuus aiheutti jo nuoresta pitäen valtavia odotuksia ja suorituspainostusta tulevaa 'uraa' ajatellen. Tätä painostusta tuli myös muiden vanhimpien taholta ja sitä enemmän, mitä vanhemmaksi kasvoin. Mitä harrastamiseen tulee, niin sitä ryhdyin tekemään teini-ikäisenä kavereiden kanssa, mutta isälläni ei ollut aikaa tai kiinnostustakaan mihinkään 'turhuuteen' missään vaiheessa lapsuuttani. Koulun urheilusta saati seuraurheilusta hän ei halunut kuulla mitään. Sukset (veljeni vanhat ja puolimetriä liian pitkät) sain ottaa kouluun mutta niiden pohjien tervaamiseen (siihen aikaan) voitelusta puhumattakaan ei riittänyt aikaa. Eikä pelkkään perheenä ulkona liikkumiseenkaan. Kaikessa tämän kaltaisessa sai olla omillaan. Isäni elämässä oli vain kaksi asiaa. Varsinainen pakollinen työ sekä lahkotyö.

Jehovan suuruus, ihmeellisen ihanaksi ja ihmeellisesti luotu maapallo ja maailmanlopun läheisyys olivat lapsuudessani aina läsnä. JA pakollinen kiire saarnaamistyöhön. Sitä ne ovat edelleen vanhusten palvelutalossa asuvalle äidilleni, vaikka itse lahkoa kohtaan hän onkin suurelta osin jo menettänyt uskonsa.

Isäni oli innokas JT, mutta vanhimman tehtävistä hän kieltäytyi. Kun toin kotiin kympin tokareita, hän vain naureskeli, että ura odottaa. Isäni oli paras ystäväni, kapinallinen JT. Älykkyytensä vuoksi oli sortunut JT-metodiikkaan. Eli eivät kaikki JT:t ole älyttömiä.

R.I.P. Ejnar.

Kiitos kokemuksestasi, se herätti paljon ajatuksia.

Yöllä pikkutunneilla, kun uni ei tullut, ajattelin omaa isääni vanhempana.

Isäni oli lapsuudessani ja vielä murrosiässäni melkoisessa nosteessa mitä uskoon tulee. Puhe kääntyi lähes aina jehovaan tai tämän suurenmoisuuteen. Aivan varmasti, jos paikalla oli ulkopuolisia.
Aloinkin muistelemaan hetkiä, jolloin olisimme tehneet jotain mikä ei millään tavalla liittynyt järjestöön. En muista yhtään sellaista hetkeä. Isäni oli/on varmasti hyvää tarkoittava isä, ja pyrkii olemaan tarvittaessa läsnä. On kuitenkin sääli ja jopa rasittavaa, että aina puhe(siis hänen yksinpuhelunsa) kääntyy/kääntyi jehovantodistajuuden hienouteen.
Illalla piti mennä kävelylle, koska tähtitaivas kuvasi jehovan suuruutta ja taitoa rakentaa maailmankaikkeus, automatkat kerrattiin jehovantodistajien kokemuksia ja urotekoja etc. Kaikki yhteinen aika oli jollain tavalla mielenhallintaan ohjaamista.

Kun olin 12 - 13-vuotias, alkoi puhe tulevasta urastani järjestössä. Isäni puhui usein, kuinka suuri ja tunteita herättävä hetki se on, KUN minä menen ensin kasteelle ja myöhemmin alan tienraivaajaksi. Minkäänlaisia tunteita ei jälkikäteen ajatellen herättänyt ylioppilaaksi pääsyni, valmistuminen korkeakoulusta saati intin loppuminen tai naimisiin meno maailmallisen kanssa(vaikka itsekin kyllä olin osa maailmaa jo siinä vaiheessa).

Summa summarum
Meillä ei ollut lapsena mitään sen kummempia isän ja pojan harrastuksia, ainakaan ilman tasaista syöttöä järjestön opeista.
Tiedättekö tunteen kun saa ikään kuin välähdyksiä menneestä, hetken muistikuvia. Minun muistikuvani isäni kanssa vietetystä lapsuusajasta on aina seuran varjossa.

Vähän sekavan oloinen teksti, mutta yritinpä saada sanoiksi sen mitä yöllä funtsin.