Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen » 12.07.2011 11:55
Luterilainen kirkko muodostuu varsin sekalaisesta "seurakunnasta". Ensinnäkin 1800-luvulla sen piiristä nousi 4 ns. herätysliikettä: Rukoilevaisuus, Evankelisuus, Herännäisyys (körttiläisyys) ja Lestadiolaisuus, jotka kaikki korostavat hieman eri asioita. Sittemmin tähän "kuoroon" liittyi ns. herätyskristillisyys (viidesläisyys) karismaattisuutta korostaen.
Lestadiolaiset, vaikka kuuluvatkin kirkon piiriin, ovat todellisuudessa kirkko kirkosa omine pappeineen ja rukoushuoneineen ja raamattuineen (1776-käännös). Evankeliset ovat nyttemmin jakautuneet kahtia lähinnä naispappeuden kannattajiin ja kieltäjiin. Kieltäjät ovat käytännössä perustaneet oman kirkon. Herätyskristillisyyskään ei ole mitenkään yhtenäinen, vaan jakautunut useampaan eri suuntaan.
Hännänhuippuna tulevat enemmistönä ne ihmiset, joista RaM mainitsi, ne jotka tosin kuuluvat kirkkoon, mutta joille lähinnä tärkeitä ovat sen seremoniat ja joille Jumala on usein jokin epämääräinen korkeampi voima tai jotain sinnepäin.
Rukoilevaisuus on hiipunut lähinnä lounaisrannikolle, eikä se pidä paljoakaan melua itsestään. Herännäisyys on levinnyt koko maan alueelle pohjoista lukuunottamatta. Herännäisyys on näistä liikkeistä suvaitsevin ja sallivin.
Jokaisessa suuntauksessa löytyvät omat fanaatikkonsa, jotka edustavat Ainoaa Oikeaa Totuutta, mutta karkeasti ottaen kirkkon jumalanpalveluksiin tai muihin tilaisuuksiin voi mennä kuka tahansa, eikä häneen kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Mitä enemmän porukkaa on paikalla, sen helpommin yksilö sen sekaan katoaa.
Jehovantodistajuuteen tavataan suhtautua kielteisesti, mutta yksittäiseen todistajaan tai ex:ään lähinnä olkapäitä kohauttaen. Jostakin syystä Jehovan todistajilla olen huomannut käsityksen, että he joukkona olisivat jotakin. Omissa porukoissa näin varmasti onkin, mutta sen ulkopuolella ei heillä ole juurikaan merkitystä ainakaan Suomessa. Uskonnottomia hieman karsastetaan tietämättömyyden tuomalla tunteella. Ellei tätä taas tiedetä, käy kelpo luterilaisesta.
Mitä useampia näitä Ainoan Oikean Totuuden tunkioita on, sen äänekkäämpää on kukkojen kiekuminen niiden huipulla. Tietenkin edellä esitetty on hyvin subjektiivisesti sanottu, mutta kuitenkin usean vuosikymmenen kokemuksella esiripun takaa tähystellen.
Luterilainen kirkko muodostuu varsin sekalaisesta "seurakunnasta". Ensinnäkin 1800-luvulla sen piiristä nousi 4 ns. herätysliikettä: Rukoilevaisuus, Evankelisuus, Herännäisyys (körttiläisyys) ja Lestadiolaisuus, jotka kaikki korostavat hieman eri asioita. Sittemmin tähän "kuoroon" liittyi ns. herätyskristillisyys (viidesläisyys) karismaattisuutta korostaen.
Lestadiolaiset, vaikka kuuluvatkin kirkon piiriin, ovat todellisuudessa kirkko kirkosa omine pappeineen ja rukoushuoneineen ja raamattuineen (1776-käännös). Evankeliset ovat nyttemmin jakautuneet kahtia lähinnä naispappeuden kannattajiin ja kieltäjiin. Kieltäjät ovat käytännössä perustaneet oman kirkon. Herätyskristillisyyskään ei ole mitenkään yhtenäinen, vaan jakautunut useampaan eri suuntaan.
Hännänhuippuna tulevat enemmistönä ne ihmiset, joista RaM mainitsi, ne jotka tosin kuuluvat kirkkoon, mutta joille lähinnä tärkeitä ovat sen seremoniat ja joille Jumala on usein jokin epämääräinen korkeampi voima tai jotain sinnepäin.
Rukoilevaisuus on hiipunut lähinnä lounaisrannikolle, eikä se pidä paljoakaan melua itsestään. Herännäisyys on levinnyt koko maan alueelle pohjoista lukuunottamatta. Herännäisyys on näistä liikkeistä suvaitsevin ja sallivin.
Jokaisessa suuntauksessa löytyvät omat fanaatikkonsa, jotka edustavat Ainoaa Oikeaa Totuutta, mutta karkeasti ottaen kirkkon jumalanpalveluksiin tai muihin tilaisuuksiin voi mennä kuka tahansa, eikä häneen kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Mitä enemmän porukkaa on paikalla, sen helpommin yksilö sen sekaan katoaa.
Jehovantodistajuuteen tavataan suhtautua kielteisesti, mutta yksittäiseen todistajaan tai ex:ään lähinnä olkapäitä kohauttaen. Jostakin syystä Jehovan todistajilla olen huomannut käsityksen, että he joukkona olisivat jotakin. Omissa porukoissa näin varmasti onkin, mutta sen ulkopuolella ei heillä ole juurikaan merkitystä ainakaan Suomessa. Uskonnottomia hieman karsastetaan tietämättömyyden tuomalla tunteella. Ellei tätä taas tiedetä, käy kelpo luterilaisesta.
Mitä useampia näitä Ainoan Oikean Totuuden tunkioita on, sen äänekkäämpää on kukkojen kiekuminen niiden huipulla. Tietenkin edellä esitetty on hyvin subjektiivisesti sanottu, mutta kuitenkin usean vuosikymmenen kokemuksella esiripun takaa tähystellen.