Kirjoittaja Kivikko » 30.09.2011 17:05
En tarkalleen tiedä kiusattiinko minua koskaan uskontoni takia, mutta en ainakaan siitä kärsinyt. Jehovaksi kutsuminen lakkasi jo ensimmäisellä luokalla, kun kerroin pilke silmäkulmassa sen olevan jumalan nimi, enkä halua että minua nostetaan jumalan arvoon. En myöskään loukkaantunut tällaisista asioista.
Olin pitkälti itsekseni viihtyvä, ja osallistuin muiden leikkeihin silloin kun huvitti, ja joskus jäin itse niiden ulkopuolelle. En kokenut syrjintää, tai sitten en osannut sitä edes aavistaa. Pari hyvää koulukaveria riittivät minulle, en kaivannut kaikkien seuraa.
Koko peruskoulun ajan olin hyvässä asemassa siinä, etten tehnyt uskonnostani isoa juttua, ja olin yksi muiden joukossa. Paljon auttoi varmasti sen, että kymmenet todistajalapset olivat käyneet samaa peruskoulua, minkä takia opettajatkin olivat oppineet käsittelemään meitä. Tätä luksusta ei varmaankaan pienimmistä kouluista löydy.
Enemmän jouduin "kiusatuksi" kotona, olen kokenut kodin ilmapiirin hyvinkin ahdistavana, mutten ole lapsena ymmärtänyt, että uskonnollista väkivaltaa on edes olemassa, vaikka sen kanssa olin tekemisissä jatkuvasti. Lapsista ei todellisuudessa välitetä samoin kuin väitetään, vaan aina ajatellaan loppuun saakka järjestön kantaa, ja järjestön suojelemista. En väitä, etteikö minua oltaisi rakastettu, mutta jostain syystä rakkaudesta huolimatta toiminta on ollut ajoittain rakkaudetonta uskonnon takia, ehdollista.
edit. kirjoitushäirät ojennukseen
En tarkalleen tiedä kiusattiinko minua koskaan uskontoni takia, mutta en ainakaan siitä kärsinyt. Jehovaksi kutsuminen lakkasi jo ensimmäisellä luokalla, kun kerroin pilke silmäkulmassa sen olevan jumalan nimi, enkä halua että minua nostetaan jumalan arvoon. En myöskään loukkaantunut tällaisista asioista.
Olin pitkälti itsekseni viihtyvä, ja osallistuin muiden leikkeihin silloin kun huvitti, ja joskus jäin itse niiden ulkopuolelle. En kokenut syrjintää, tai sitten en osannut sitä edes aavistaa. Pari hyvää koulukaveria riittivät minulle, en kaivannut kaikkien seuraa.
Koko peruskoulun ajan olin hyvässä asemassa siinä, etten tehnyt uskonnostani isoa juttua, ja olin yksi muiden joukossa. Paljon auttoi varmasti sen, että kymmenet todistajalapset olivat käyneet samaa peruskoulua, minkä takia opettajatkin olivat oppineet käsittelemään meitä. Tätä luksusta ei varmaankaan pienimmistä kouluista löydy.
Enemmän jouduin "kiusatuksi" kotona, olen kokenut kodin ilmapiirin hyvinkin ahdistavana, mutten ole lapsena ymmärtänyt, että uskonnollista väkivaltaa on edes olemassa, vaikka sen kanssa olin tekemisissä jatkuvasti. Lapsista ei todellisuudessa välitetä samoin kuin väitetään, vaan aina ajatellaan loppuun saakka järjestön kantaa, ja järjestön suojelemista. En väitä, etteikö minua oltaisi rakastettu, mutta jostain syystä rakkaudesta huolimatta toiminta on ollut ajoittain rakkaudetonta uskonnon takia, ehdollista.
edit. kirjoitushäirät ojennukseen