Veljesseura.org

Jaakko Ahvenainen kirjoitti:Luterilaisuuden alle kätkeytyy kuitenkin aika monta hyvin fundamentalistista suuntausta, joissa lapsilla ei välttämättä ole kovinkaan helppoa.

Tuossa olet Jaska oikeassa, mutta jehovantodistajalle luterilainen kirkko on opetettu nimenomaan vapaamielisyyden tyyssijana. Luterilaisen kirkon ääri-ilmentymiin viittaaminen toisikin liiaksi esille omia ongelmakohtia.

Jaakko Ahvenainen kirjoitti:Myönnän. Olet varsin pitkälle oikeassa. Luterilaisuuden alle kätkeytyy kuitenkin aika monta hyvin fundamentalistista suuntausta, joissa lapsilla ei välttämättä ole kovinkaan helppoa.

Juu. En ajatellut fundiksia, joista minulla ei suoraan sanoen ole kokemuksia. Koulukavereina oli ja myöhemmin tuttuina on ollut enemmänkin valtavirtaa edustavia kristittyjä. Jotkut ala-astekaverit olivat lisäksi mukana enemmänkin ilmaisten harrastusten takia, Jeesus-matsku tuli seurakunnan puolesta kaupan päälle.

Myönnän. Olet varsin pitkälle oikeassa. Luterilaisuuden alle kätkeytyy kuitenkin aika monta hyvin fundamentalistista suuntausta, joissa lapsilla ei välttämättä ole kovinkaan helppoa.

Jaakko Ahvenainen kirjoitti:Hei, Vieraas!
Suosittelen tutustumaan "kevytuskontoihin". Voisin jopa väittää: kiemuransa kullakin.

Hei hei, jonkin verran on tutustuttu. Termillä tarkoitin erityisesti evankelis-luterilaisen ja JT-lapsuuden eroja lapsen kannalta. Kirkon autoratakerhossa käyneille koulukavereille ei näy paljon traumoja lapsuudestaan (näiltä osin) jääneen. Todella monesta Jehovan todistajaksi kasvatetusta pikku saarnamiehestä ja -naisesta ei voida sanoa samaa.

Hei, Vieraas!
Suosittelen tutustumaan "kevytuskontoihin". Voisin jopa väittää: kiemuransa kullakin.

Suurenmoinen etu kirjoitti:Kiteytyksenä sanoisin, että jos poika on jo ennestään, luonnostaan, mietteliäs ja arkaileva, ei ole hänen kehitykselleen hyväksi, että hänet pakotetaan esiintymään Jehovan todistajien "pikku ritarina". Tulee ihan mieleen muslimien lapset, jotka lähetetään miinakentille.

Täysin samaa mieltä. Kannattaa huomioida, että juuri tällaiseksi "Jehovan pikku sotilaaksi" VT-seura kaikessa materiaalissaan jokaista JT-perheen lasta kaikin voimin kannustaa. Samaa laulua tietysti toistavat vakaumuksen syvyydestä riippuen enemmän tai vähemmän lapsen omat vanhemmat. Melkoinen vastuu pienelle ekaluokkalaiselle. Keskenkasvuisen koululaisparan täytyy koulunkäynnin ohella edustaa epäloogista ja toisalta pikkutarkkaa uskomusjärjestelmää varoen "tuottamasta häpeää Jehovan nimelle". Ihannetilanteessa lapsi "todistaa" ja jakaa koulukavereilleen seuran kirjallisuutta, kuten hienoista VT-seuran julkaisemista kokemuksista saamme lukea.

Tämä on lapsen henkistä hyväksikäyttöä, jota luterilaisen kirkon, rippikoulun ja seurakunnan kerhojen ynnä muun kevytuskonnollisuuden suunnasta asioita tarkastelevan aikuisen on vaikea kokonaan käsittää. Mutta kuten tiedottaja Veikko Leinonen toistuvasti sanoo: "tämähän on vapaaehtoista". Ja vitut on.

Mulle huudeltiin kanssa tota: "jee jee jehova, jeesus ajaa mopolla". Noista joulu asioista tuli mieleeni kun yläasteella sain tehtäväksi lukea keskusradiosta (iso koulu, monta sataa oppilasta) sadun. Pieni tulitikkutyttö. Opettajat varmaankin halusivat sujuvan lukijan joka lukee virheettä. Yleensä en ollut hyvä missään, eivätkä opettajat antaneet mitään huomiota. Vähän se omatunto soimasi mutta olin niin ylpeä itsestäni etten ollut koskaan koulu aikana. Salasin asian.

Oli hiukan kiusallista, kun oli joku joukortinmaalauskilpailu, ja voitin sen. Maalauksessa ei tosin joulupukkia näkynyt, mutta reki poroineen. Jotenkin onnistuin voittoni salaamaan vanhemmiltani. Se ei ollut huonoa omaatuntoa mitä tunsin sen kuvan maalaamisesta, vain pelkästään kiinnijäämisen pelkoa.

Jonkun kerran tietenkin pääsi valokeilaan vähemmän suosittuna versiona uskovaisesta, mutta aika harvoin loppuviimein. Asiaan vaikuttivat varmaan se etten liiemmin tuonut esille 'suuntautumistani', ja se etten ollut alistumassa 'neuvottelematta' kohtalooni, jos asiasta jotain säpinää ilmeni.

Aika kivuttomasti se kouluikä meni tämän asian tiimoilta, vaikka sisällä tietenkin myllersi erilaisten omantunnon asioiden takia enemmän kuin olisi välttämättä ollut tarvetta. Koulutaipaleen olisi voinut suorittaa huomattavasti helpommin ilman ylimääräistä poikkeavan uskovaisen statusta.

En tarkalleen tiedä kiusattiinko minua koskaan uskontoni takia, mutta en ainakaan siitä kärsinyt. Jehovaksi kutsuminen lakkasi jo ensimmäisellä luokalla, kun kerroin pilke silmäkulmassa sen olevan jumalan nimi, enkä halua että minua nostetaan jumalan arvoon. En myöskään loukkaantunut tällaisista asioista.
Olin pitkälti itsekseni viihtyvä, ja osallistuin muiden leikkeihin silloin kun huvitti, ja joskus jäin itse niiden ulkopuolelle. En kokenut syrjintää, tai sitten en osannut sitä edes aavistaa. Pari hyvää koulukaveria riittivät minulle, en kaivannut kaikkien seuraa.

Koko peruskoulun ajan olin hyvässä asemassa siinä, etten tehnyt uskonnostani isoa juttua, ja olin yksi muiden joukossa. Paljon auttoi varmasti sen, että kymmenet todistajalapset olivat käyneet samaa peruskoulua, minkä takia opettajatkin olivat oppineet käsittelemään meitä. Tätä luksusta ei varmaankaan pienimmistä kouluista löydy.

Enemmän jouduin "kiusatuksi" kotona, olen kokenut kodin ilmapiirin hyvinkin ahdistavana, mutten ole lapsena ymmärtänyt, että uskonnollista väkivaltaa on edes olemassa, vaikka sen kanssa olin tekemisissä jatkuvasti. Lapsista ei todellisuudessa välitetä samoin kuin väitetään, vaan aina ajatellaan loppuun saakka järjestön kantaa, ja järjestön suojelemista. En väitä, etteikö minua oltaisi rakastettu, mutta jostain syystä rakkaudesta huolimatta toiminta on ollut ajoittain rakkaudetonta uskonnon takia, ehdollista.

edit. kirjoitushäirät ojennukseen

Minuakin kiusattiin koulussa niin ala- kuin yläasteella. Nimiteltiin jehovaksi tai käytettiin sanaleikkiä "jee jee jehova, jeesus ajaa mopolla!" Ja oli kiusallista (sitä ei silloin kyllä oikein tajunnutkaan miten kiusallista) olla joka käänteessä erilainen. Ettei voinut piirtää jouluna kuvaamataitotunnilla joulukuusta tai tonttua. Ei voinut osallistua joulunäytelmään. Piti joka kerta tuskailla, kun luokat komennettiin liikuntasaliin, että mitähän maailmallista propagandaa siellä nyt mahtaa olla, ja luikerrella muiden huomaamatta sivummalle. Ja minun pienessä vanhoillisessa maalaiskoulussani oli sellainen tapa, että ruokasalissa jokainen oppilas vuorollaan lausui yksinkertaisen ruokarukouksen: "Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme, aamen". Jotenkin sovittiin sitten niin, että minun Todistajana pitäisi pitää oma rukoukseni. Arvatkaapa oliko hiukan noloa esittää oma vapaamuotoinen ruokarukous parille sadalle oppilaalle - eihän Todistaja toki hoe aina saman kaavan mukaan. Ja tätä rataa se oli koko kouluaika. Että aina piti olla vastarannalla kummastelemassa. Typerää.
Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Joskus opettajakin saattoi näpäyttää. Kuten kerran kun oltiin luokan kanssa laatimassa isänpäiväkortteja ja minä en voinut osallistua, koska se olisi ollut muka väärin Raamatun henkeä kohtaan. Silloin opettajani alkoi koko luokan kuullen tivata minulta: "Ettekö te sitten rakasta isää?" Ja minä sitten semmoinen yhdeksänvuotias yritin siinä kovin aikuisesti perustella vakaumustani katseiden kuumottaessa niskassani. Ja erään kerran kuudennella luokalla uudessa koulussa kun matematiikantunnilla jäin pohtimaan katse kattoon suunnattuna opettajan esittämää kysymystä jostain laskutoimituksesta, opettaja heitti: "Ei se vastaus sieltä taivaasta löydy!" Tämä oli oppilaista hauskaa, koska vallan hyvin tiesivät minut uskovaiseksi.
Valitusvirttä voisi jatkaa pitkään. Kiteytyksenä sanoisin, että jos poika on jo ennestään, luonnostaan, mietteliäs ja arkaileva, ei ole hänen kehitykselleen hyväksi, että hänet pakotetaan esiintymään Jehovan todistajien "pikku ritarina". Tulee ihan mieleen muslimien lapset, jotka lähetetään miinakentille.

Vieras kirjoitti:Minua kiusattiin lähes koko yläaste. Jonain päivänä "jehovaksi" toisena "läskiksi". Siitä alkoi masennus. Vanhemmat eivät tienneet, eivätkä välittäneet.

Se siinä onkin pahinta, kun vanhemmat ei välitä.
He ovat ehkä kasvaneet maailmassa ja heillä on ollut maailmalliset vanhemmat, mitenpä he voisivat ymmärtää, millaista on olla 'jehovana' maailmallisten koululaisten keskellä, se ei ole reilua.

Ja kun vielä nuo aikuisiällä mukaan tulleet vanhemmat pakottavat lapsensa esiintymään Jt:nä koulussa, ja kehottavat vain olemaan lujana saatanaa vastaan, vaikka heidän ei itsensä ole tarvinnut olla hihhuleina koulussa.

Taas sitten sellaiset vanhemmat , jotka ovat itsekin olleet Jt:nä koulussa, tietävät miten rankkaa ja kauheaa se on, kun kasvaa hiukan kieroon ja sosiaalinen kehitys menee vinoon hiukan ja siitä seuraa että maailmallisten kanssa on vaikea olla työkaveria työmaailmassa.

Niin tällaiset vanhemmat saattavat lapsensa oikeastaan tahallaan kasvamaan kieroon uskonnon takia.

Mutta toisaalta antavathan he lapsensa mieluummin kuollakin , jos verensiirtoa tuo lapsi sattuis tarvitseen loukkaannuttuaan pahasti, ja sekin uskonnon takia - uhriksi Jehovalle.

Minua kiusattiin lähes koko yläaste. Jonain päivänä "jehovaksi" toisena "läskiksi". Siitä alkoi masennus. Vanhemmat eivät tienneet, eivätkä välittäneet.

Luokassa kerran eräs ylimielinen kiusaajapoika rupes tapansa mukaan kiusaamaan mua ja siinä tuli sitten mitta täyteen ja raivostuin suunniltani ja lähdin vihaisesti pois luokasta.

Pamautin oven kiinni hirveällä adrenaliinin tuomalla voimalla ja se paukaus kuului muihinkin luokkiin.

Kävelin koulun pihalle ja ikkunasta se kiusaaja huusi säikähtäneellä äänellä että mikä sulle tuli.

MInä huitaisin kädellä ja jatkoin matkaa.

Ajelin polkupyörallä samoin tein jotain 14 km erään järven rannalle, jossa olin käynyt kalassa, ja ajattelin vain itsemurhaa ja sitä että hirtän itseni.

Mutta jatkoin kuitenkin matkaa ja ajoin pyörällä naapurikuntaan erästä metsätietä pitkin, se rauhoitti jotkin verran kun olen luonnosta aina tykännyt.

Kävin matkan varrella katsomassa oliko eräs Jt- mies kotona, mutta siellä oli vain sen vaimo, joka sanoi vain ovelta , että Pate on töissä ja ei tuu vasta ku illalla.
Sanoin , että no terppa ja heippa, käyn joskus toiste.

Jatkoin matkaa pyörällä ajellen yleisille teille ja pitkän matkaa ajeltuani varmaan jotain 50 km saavuin kotiin ja en mennyt loppuviikosta enää kouluun.

Maanantaina sitten menin ja kaikki luokkalaiseni olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut, heitä oli opettaja neuvonut, että minua pitää kohdella silkkihansikkain, etten saa pulttikohtausta.

Ja hyvin ne luokkalaiset sen jälkeen minuun suhtautuivat. Ja ei se kiusaajakaan enää kiusannut sen jälkeen, myöhemmin jonkin verran, mutta se ei minua enää haitannut, olin vain silleen kuin en kuulisi mitään.

Minä olin aina heikompi voimiltani muita poikia, enkä voinut terminator tyylisesti tehdä esimerkkiä jostain kiusaajastani, ja kysyä "Kuka on seuraava?".

Se minua on harmittanut aina ja käy kyllä kateeksi Kaarmista , kun hän on sen pystynyt tekemään.

Kiusattiin, eikä reagoitu mitenkään. Kannustettiin vain kääntämään toinenkin poski. Kiusaaminen loppui annettuani takaisin pinnan katkettua.