Kirjoittaja Kaappiluopio » 09.05.2007 10:54
Marilyn kirjoitti:Astrologi kirjoitti:Syntymä-jt:n tilanne ei ole niin yksinkertainen, koska hänellä ei välttämättä ole mitä palauttaa/mistä palautua. Syntymä-jt joutuu siis rakentamaan kaiken alusta.
Valitettavasti täysin totta.
Komppaan tätä. Voin ainakin omalta kohdaltani todeta, että elän nyt sitä murrosikää, jota minulla ei teininä ollut. Se on tavattoman rasittavaa näin aikuisiällä.
Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni... Minulla on aina ollut tavattoman huono itsetunto, ja olen ollut kovin huolissani siitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella ja millaiselta näytän ulospäin. Olen jo lapsesta asti pitänyt itseäni jotenkin huonona ja kelvottomana. Itsetuntoa yritin hankkia pätemällä ulkoisissa asioissa, kuten koulussa ja myöhemmin seurakunnassa. Kun sitten sain koulussa kiitettäviä arvosanoja ja pidin loistavia harjoituspuheita kokouksissa ja aikuiset kehuivat minua saavutuksistani, tunsin aina, että kaikki vain
luulevat minua hyväksi. Kehut olivat toki mukavia, mutta samalla pelkäsin sitä, että kaikki huomaavat miten huono ihminen oikeasti olen.
En kuitenkaan osaa sanoa, miten paljon JT-lapsuus on vaikuttanut tähän. Toki se on varmasti pahentanut tilannetta, mutta jonkin verran ovat varmasti vaikuttaneet oma luonteeni sekä isäni luonne ja kasvatusmetodit. Isä on aina murehtinut siitä, mitä muutkin mahtavat ajatella, ja on välillä käyttänyt häpeää kasvattaessaan minua. Tyyliin: "Ellet nyt heti siivoa huonettasi, kaikki näkevät miten sotkuinen se on!" Toisaalta tuo oli yleensä ainoa keino saada minut tottelemaan, joten ei se täysin isäni vika ollut...
Tietysti JT-uskonto on loistava mauste tähän soppaan, koska se vielä korostaa tuota ulkoista suorittamista: kunhan käyt kokouksissa ja jätät joka kuun lopussa hyvän raportin, kaikki on ok riippumatta siitä, mitä oikeasti ajattelet ja tunnet. Toisaalta, hassua kyllä, en ole koskaan pelännyt sitä, etten pääsisi paratiisiin. Vaikka elin suorituskeskeistä elämää, uskoin naiivisti sen, mitä Jehovasta kerrottiin julkaisuissa: että vaikka ihmiset saattavat vaatia suorituksia, Jehova näkee sydämen. Uskoin vakaasti, että Jehova hyväksyy minut sellaisena kuin olen, ja odotin paratiisia. Sain siis JT-uskonnosta myös jonkinlaista lohtua.
Nykyään, kun tunnen olevani henkisesti vapaa JT-uskonnosta, olen lopultakin pääsemässä suorituskeskeisyydestä eroon. En enää välitä niin paljon siitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella, ja pystyn vapaammin olemaan oma itseni. Tunnen kyllä edelleen itseni huonoksi ihmiseksi, mutta en kuitenkaan mittaa arvoani pelkkien suoritusten perusteella. Nyt vasta tiedostan sen ristiriidan, joka on raastanut minua koko elämäni: olen yrittänyt olla jotakin sellaista, jota en luonnostani ole.
[quote="Marilyn"][quote="Astrologi"]Syntymä-jt:n tilanne ei ole niin yksinkertainen, koska hänellä ei välttämättä ole mitä palauttaa/mistä palautua. Syntymä-jt joutuu siis rakentamaan kaiken alusta.[/quote]
Valitettavasti täysin totta.[/quote]
Komppaan tätä. Voin ainakin omalta kohdaltani todeta, että elän nyt sitä murrosikää, jota minulla ei teininä ollut. Se on tavattoman rasittavaa näin aikuisiällä.
Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni... Minulla on aina ollut tavattoman huono itsetunto, ja olen ollut kovin huolissani siitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella ja millaiselta näytän ulospäin. Olen jo lapsesta asti pitänyt itseäni jotenkin huonona ja kelvottomana. Itsetuntoa yritin hankkia pätemällä ulkoisissa asioissa, kuten koulussa ja myöhemmin seurakunnassa. Kun sitten sain koulussa kiitettäviä arvosanoja ja pidin loistavia harjoituspuheita kokouksissa ja aikuiset kehuivat minua saavutuksistani, tunsin aina, että kaikki vain [i]luulevat[/i] minua hyväksi. Kehut olivat toki mukavia, mutta samalla pelkäsin sitä, että kaikki huomaavat miten huono ihminen oikeasti olen.
En kuitenkaan osaa sanoa, miten paljon JT-lapsuus on vaikuttanut tähän. Toki se on varmasti pahentanut tilannetta, mutta jonkin verran ovat varmasti vaikuttaneet oma luonteeni sekä isäni luonne ja kasvatusmetodit. Isä on aina murehtinut siitä, mitä muutkin mahtavat ajatella, ja on välillä käyttänyt häpeää kasvattaessaan minua. Tyyliin: "Ellet nyt heti siivoa huonettasi, kaikki näkevät miten sotkuinen se on!" Toisaalta tuo oli yleensä ainoa keino saada minut tottelemaan, joten ei se täysin isäni vika ollut...
Tietysti JT-uskonto on loistava mauste tähän soppaan, koska se vielä korostaa tuota ulkoista suorittamista: kunhan käyt kokouksissa ja jätät joka kuun lopussa hyvän raportin, kaikki on ok riippumatta siitä, mitä oikeasti ajattelet ja tunnet. Toisaalta, hassua kyllä, en ole koskaan pelännyt sitä, etten pääsisi paratiisiin. Vaikka elin suorituskeskeistä elämää, uskoin naiivisti sen, mitä Jehovasta kerrottiin julkaisuissa: että vaikka ihmiset saattavat vaatia suorituksia, Jehova näkee sydämen. Uskoin vakaasti, että Jehova hyväksyy minut sellaisena kuin olen, ja odotin paratiisia. Sain siis JT-uskonnosta myös jonkinlaista lohtua.
Nykyään, kun tunnen olevani henkisesti vapaa JT-uskonnosta, olen lopultakin pääsemässä suorituskeskeisyydestä eroon. En enää välitä niin paljon siitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella, ja pystyn vapaammin olemaan oma itseni. Tunnen kyllä edelleen itseni huonoksi ihmiseksi, mutta en kuitenkaan mittaa arvoani pelkkien suoritusten perusteella. Nyt vasta tiedostan sen ristiriidan, joka on raastanut minua koko elämäni: olen yrittänyt olla jotakin sellaista, jota en luonnostani ole.