Veljesseura.org

Mag Mell kirjoitti:Ei erehtymisessä ole mitään pahaa tai hävettävää.

Palstaosion aiheen mukaisesti voi todeta todellisen ongelman alkavan silloin kun jyrkästi kieltäytyy tarkistamasta näkökantojaan, vaikka kritiikki olisi tuettu Raamatulla sekä Vt-seuran omalla materiaalilla. Ja hyvä tulee kun sitten vielä kruunaa hellimänsä erheet kulkemalla ympäriinsä kailottaen omaavansa nimenomaan ainoaa saatavilla olevaa faktatietoa alalta.

Ei erehtymisessä ole mitään pahaa tai hävettävää. Ainakin niin kauan kuin virheet ovat omaa tekoa, eivätkä toisten (=järjestön) aikaansaamia. Ja mieluusti vielä jos niistä oppisikin jotain, niin mikäs on ihmisen ollessa.
Erehtyminen ja sen myöntäminen on tervettä, ehkä jopa tietyllä tapaa terapeuttista jt-taustaisille ihmisille, joiden ei enää tarvitse esittää hallinnoivansa kaikkea maailman tietoa ehdottomana totuutena. Jatkuva oikeassa oleminen on pidemmän päälle rasittavaa ja loppuviimeksi jopa aika tylsää. Ainakin itse mieluummin teen omia valintoja virheineen kaikkineen, kuin erehtymisen pelossa ulkoistan päätöksenteon jonnekin muualle, joko järjestön tai minkä tahansa muun tahon vastuulle.

jt:t ovat robotti-ihmisiä, tekevät hyvinkin paljon mallin mukaan ja selittävät ohjeella.

Joskus saattaa net-foorumilla puhúttavan lähtien jt:ien työssään ovilla käydessään osoittamasta hyvästä käytöksestä. Mutta tuo käytöshän on juuri lahkon oma mainos, joka kirjoitetaan esiinkin vartiotorneihin. Tässä oma kehu haisee, käytöksen tarkoituksena on saada jäseniä, työntekijöitä, verikortin allekirjoittajia, robotti-ihmisiä...

Yksi hätkähdyttävä esimerkki tuollaisesta aivopesumaisesta mielenhallinnan tehosta on aaac:n uutisissa julkaistu kuva jt:sta, joka nauraa kuin hangon keksi, kun vieressään makaa ruumisarkussa puolisonsa lahkon verensiirtokiellon uhrina kuolleena.

Vieras kirjoitti:...jt on sitonut itsensä oppeihin ja lahkoon, hän elää odottaen loppua ja suhtautuu vain pelastaakseen nahkansa. Siitä huolimatta että niin lahkolaiset ovat tehneet sata vuotta, odottaneet loppua, lahkoa palvellen, sitten kun ikää on esim. 90 v ei asialla oikein ole merkitystä, ei sitä muistakaan siinä kuin mitään muutakaan.

Tuo on aika itsekästä. Loppupelissä se mitä halutaan on ITSELLE ikuinen elämä.

Ja luulin, että Jehovan todistajat ovat epäitsekkäitä, mutta se taitaakin olla vain heidän markkinointikoneistonsa propagandaviesti maailmaan...

Jos itse joutuisin valitsemaan jonkun hyvin tärkeän ihmissuhteen tai ikuisen elämän välillä, olisi valinta hyvin helppo: läheinen ihminen menee oman ikuisen elämän edelle. Tietysti.

Ja mitä sillä tuhatvuotisella paratiisilla, tai ikuisella elämällä tekee? Ainakin itselleni on tarpeeksi haastetta elää edes tämä yksi rajallinen elämä "hyvin."

JK

.


Niinpä kun halusin lopettaa ammattikoulun kesken aloittaakseni vakituisen osa-ajan tienraivauksen, kysyin neuvoa vanhimmalta.

Vanhin ei osannut neuvoa minua oikein, vaan tavallaan antoi minun itse tehdä valinnan, pesten kätensä - sanomalla "että se on tietysti hyvä että laitat Jehovan palveluksen noin tärkeälle sijalle elämässäsi ja kyllä Jehova huolehtii sitten kaikesta, se on sinun päätöksesi".

Mielenkiintoista. Tiedän yhden tapauksen n.20v sitten, jossa sisar kysyi kierrosvalvojalta, pitäisikö lopettaa kauppakorkeakoulu ja alkaa tienraivaajaksi. Kierrosvalvoja oli kehoittanut suorittamaan loppuun sen, mikä oltiin aloitettu - toki sisarelle jätettiin vapaa mahdollisuus tehdä mitä haluaa.

"Onko olemassa Keinoa jolla saisi ihmisen miettimään välillä omia totuuksiaan eikä pelkästään toisten vääriä käsityksiä."

-Lahkon osalta on se vaikeus, että muun ohessa, että vartiotorniseuralle on olemassaolon kysymys pitää jäsenistö väärissä käsityksissä ja torjua valheet ja sen mukaa se toimii.

Yhtenä keinona on esitetty valokopioiden toimittaminen lahkolaisen postiluukkuun yksi kerrallaan, jolloin toisaalta saadaan toistoa, toisaalta kaikki kopiot eivät joudu kerralla roskiin. Siis kopioita epäonnistuneista maailmanlopun ennustusvuosista, täysin muuttuneista opeista, jotka lahko nykyään kieltääkin.

Ajattelemaan herättelevät kysymykset ovat yksi keino. On myös entisen lahkolaisen ohjekirjoitus, Randall Wattersin "suljetun mielen avaaminen", R.W. oli vartiotorniseurassa itsessään työskentelemässä kunnes jehova johdatti hänet pois lahkon pimeydestä ulos valoon. Hänen kirjoituksensa oli ainakin ennen sivulla www.jttuki.info

Keskusteluissa tulisi olla ystävällinen eikä saisi menettää malttiaan.

Täälläkin vierailevat aktiivitodistajat ilmeisesti ovat ennakkoasennoituneet siten, että eivät tosiaan tarkista asioita, joista täällä on puhe. Syy, vaikka se ei ole hyväksyttävää, on että jt on sitonut itsensä oppeihin ja lahkoon, hän elää odottaen loppua ja suhtautuu vain pelastaakseen nahkansa. Siitä huolimatta että niin lahkolaiset ovat tehneet sata vuotta, odottaneet loppua, lahkoa palvellen, sitten kun ikää on esim. 90 v ei asialla oikein ole merkitystä, ei sitä muistakaan siinä kuin mitään muutakaan.

"Onko olemassa höylää, jolla tuota ehdottomuuden kynnystä olisi mahdollista alentaa? Keinoa jolla saisi ihmisen miettimään välillä omia totuuksiaan eikä pelkästään toisten vääriä käsityksiä."

Vastaus, lyhyt oppimäärä. Ei.

Jehovan todistaja olettaa olevansa oikeassa kaikissa Raamattua ja sen oppeja koskevissa asioissa. Miksi hän olisi väärässä tai seura erehtynyt jonkin opillisen asian suhteen? Jos joku sanoo Jehovan todistajalla, että käsityksesi on väärä, hän vastaa että ei ole. Sinun käsityksesi on väärä. Eli lähtökohtaisesti kukaan ei oleta olevansa väärässä, vaikka toinen niin toteaa. Edes todisteiden esittäminen ei yleensä edistä tilannetta, vaan todisteetkin mieluummin tulkitaan vääriksi.
Kukaan ei halua todeta erehtyneensä. Toisilla tämä erehtymismahdollisuuden kynnys on todella korkea, joillain sekin sentään kuuluu elämän repertuaariin.
Jo lähtökohtainen asenne siihen, voinko minä olla erehtynyt asiassa, vaihtelee ihmisillä suuresti. Kovin monilla on ehdoton usko omiin käsityksiinsä huolimatta siitä, että ne ovat usein olleet vääriä ja niitä on hoidettu uudella valolla vartiotorniseuran tapaan. Onko olemassa höylää, jolla tuota ehdottomuuden kynnystä olisi mahdollista alentaa? Keinoa jolla saisi ihmisen miettimään välillä omia totuuksiaan eikä pelkästään toisten vääriä käsityksiä.

Sidotaan nyt edes jotenkin topic jehovantodistajuuteen: Olis kiva olla kerrankin väärässä siitä että jehovantodistajat on aina, always, väärässä. Mutku.

Vieras kirjoitti:Esititte itse välittömästi varautuneen vastauksen joka kertoo, että ette halua olla väärässä.

En esittänyt varautunutta vastausta aiheeseen, toin esille osiolle annetun aihepiirin, jota olisi syytä noudattaa. Enkä katso olleeni väärässä asiasta huomauttaessani.

Kerron luulin olevani väärässä, mutta huomasinkin erehtyneeni.

Jehovantodistajuudessa ei oikeastaann ole kysymys väärässä olemisesta vaan huijatuksi tulemisesta.
Lahko huijaa normaalin mielentilan mukaan ajatellen törkeästi puhuessaan vaikkapa pyramidin mitoista todisteina, Seulasten tähdistöstä jehoovan asuinpaikkana, eri vuosista maailmanlopun vuosina.

Jos erehdyksessä paistaa puuronsa pohjaan on se tykkänään eri asia, erehdys kyllä mutta ei kenellekään pitkäaikaisesti vaivaava, mutta joutua rakkauspommituksen kautta mielenhallinnan alle ja antaa itsensä alleviivata noita jehovan asuntotietoja ynnä muuta, on sellainen asia joka panee jo epäilemään ketjun aloittajan vilpittömiä vaikuttimia..

Viljo ja Markku. Katsokaa tuota Jarkkojne. vastausta joka pureutuu hyvin kysymykseni ytimeen. Esititte itse välittömästi varautuneen vastauksen joka kertoo, että ette halua olla väärässä. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. En minäkään halua olla väärässä. Eikä kukaan muukaan ihminen halua olla väärässä. Me nimittelemme mieluummin tyhmäksi sitä, joka on eri mieltä kuin me itse olemme. Jokainen Jehovan todistajakin ajattelee olevansa oikeassa. Samoin kaikkien muidenkin uskontokuntien edustajat. Kaikki ovat varmoja siitä, että itse ovat oikeassa ja toiset erilailla asioista ajattelevat väärässä.
Avaukseni keskeinen ajatus on siinä, osaammeko me olla myös väärässä, sillä mitä suuremmin osin me usein olemme, luulemmepa itse asioista mitä tahansa. Miksi on niin vaikeaa todeta olevansa väärässä? Erehtyväisyys on ihmiselle luonnollista, mutta yksilöinä me mieluummin kieltäydymme erehtymisemme mahdollisuudesta ja naulaamme omat Totuutemme ehdottomuuden nauloin.

Jos on vaikeaa itse tunnustaa erehtyväisyytensä, niin miten voi odottaa sitä toisilta esim. Jehovan todistajilta? Voiko kynnystä omaan erehtymättömyyteensä jotenkin laskea?

Minäpä näytän mallia,miten erehdytään oikein hartiavoimin. Siinä minä olen oikein lahjakas: erehtymisessä ja epäonnistumisessa. Jos järjestettäisiin erehtymiskilpailu, niin voittaisin heti tuon kilvan.

Minä erehdyin nuorena jotain 17 vuotiaana luulemaan, että vanhimmat voisivat antaa aina oikeanlaisia neuvoja, koska he olivat Jehovan miehiä, luotin siihen liian sokeasti.
Ajattelin että Jehovan valitsemia vanhimpia täytyy totella epäröimättä, ettei Jehova suuttuisi.

Niinpä kun halusin lopettaa ammattikoulun kesken aloittaakseni vakituisen osa-ajan tienraivauksen, kysyin neuvoa vanhimmalta.

Vanhin ei osannut neuvoa minua oikein, vaan tavallaan antoi minun itse tehdä valinnan, pesten kätensä - sanomalla "että se on tietysti hyvä että laitat Jehovan palveluksen noin tärkeälle sijalle elämässäsi ja kyllä Jehova huolehtii sitten kaikesta, se on sinun päätöksesi".

No mitä vikaa tässä vanhimman neuvossa oli?

Vanhin olisi voinut tarkemmin kysellä, mistä tämä tällainen palveluksen lisäämishalu johtuu?

Syytänkö nyt vanhinta kaikesta?

Yritän selvittää, mitä 17 vuotias voi tietää elämästä tehdäkseen näin suuren valinnan elämässään.

Vanhin oli jo kokenut elämää ja olisi voinut ohjata parempaan suuntaan, vaikkapa että "ei kannata lopettaa mitään kesken mitä on aloittanut, koska se ei ole tasapainoista eteenpäin menemistä".

Mielestäni tein erehdyksen omassa valinnassani, se oli uhkapeliä. Koulu kesken ja osallistuminen täysipainoisesti sellaiseen toimintaan millä ei ollut mitään todellisuuspohjaa, eikä mitään arvoa.

Ne , jotka tulevat mukaan maailmasta , ovat vaarassa tehdä tällaisia erehdyksiä elämässään.

No onneksi järkiinnyin vuoden kuluttua ja menin uudestaan ammattikouluun ja sain sen käytyä loppuun.
Mutta tästäkin valinnastani eräs toinen vanhin oli sanonut kaikille tutuilleen seurakunnassa, "että nyt se jarkkeparkke on aivan löpsähtänyt, ei siitä mitään esimerkillistä tule".

Tämä vanhin oli niin vanhoillinen, ettei antanut lastensa mennä ammattikouluun, koska siellä joutuu huonoon seuraan.
Tosin hänellä oli oma leipomo, joten hän pystyi kyllä työllistämään omat aikuiset lapsensa ja he saivat sitä kautta ammatin.

Mutta minulla ei ollut vanhempia, joilla olisi ollut firmaa, joten ammattikoulu oli tärkeä kohdallani.

Jokainen työnantaja on kysynyt että onkos ammattikoulu suoritettu. Kun olen sanonut että on käyty, niin töitäkin olen saanut.

Mutta asiaan:

Kadunko siis valintojani? Vastaus on että kadun niitä elämäni loppuun asti, eli tuskin pääsen katkeruudesta täysin eroon koskaan.

Mutta en ole kuitenkaan tappanut ketää, enkä joutunut vankilaan.

Eli koitan ajatella nykyään sitä, mitä kaikkea kivaa voisin vielä saada aikaan, vaikka olenkin jo 44 vuotias ja elämästäni meni hukkaan reilut 10 vuotta jehovantodistajuuteen + toipumisaika, joka on myös kestänyt jo reilut 10 vuotta.

Jos ajattelen vain tätä menetystä ja kaikkea siihen liittyvää, niin aivan varmasti saan tuhlattua siihen lopunkin elämästäni.

Jos huomaa, että tähänastinen elämä on siltä osin mennyt hukkaan, minkä on käyttänyt Jehovan todistajana uskontokuntansa toimiin, ei sitä ole helppo tunnustaa. Se on aivan luonnollista. Keinolla jos toisella haluaa tällöin itselleen todistella, ettei asia ole niin, koska se ei voi olla niin. Silloin ei halua käsitellä koko asiaa, ei kuulla epäilyksiä, ei lukea esim. näitä keskusteluja. Se on hyvin ymmärrettävää, koska koko elämä on vaarassa kaatua.
Näin ollen meidän täällä tulisi ymmärtää heitä, eikä painostaa heitä hyväksymään tätä asiaa, vaikka kyse onkin tosiasioiden hyväksymisestä. Ratkaisu tulee olla heidän omansa, jonka he tekevät sitten aikanaan, jos he ovat aidosti rehellisiä.