Kirjoittaja YksinäinenSusi » 11.02.2012 15:27
Minäpä näytän mallia,miten erehdytään oikein hartiavoimin. Siinä minä olen oikein lahjakas: erehtymisessä ja epäonnistumisessa. Jos järjestettäisiin erehtymiskilpailu, niin voittaisin heti tuon kilvan.
Minä erehdyin nuorena jotain 17 vuotiaana luulemaan, että vanhimmat voisivat antaa aina oikeanlaisia neuvoja, koska he olivat Jehovan miehiä, luotin siihen liian sokeasti.
Ajattelin että Jehovan valitsemia vanhimpia täytyy totella epäröimättä, ettei Jehova suuttuisi.
Niinpä kun halusin lopettaa ammattikoulun kesken aloittaakseni vakituisen osa-ajan tienraivauksen, kysyin neuvoa vanhimmalta.
Vanhin ei osannut neuvoa minua oikein, vaan tavallaan antoi minun itse tehdä valinnan, pesten kätensä - sanomalla "että se on tietysti hyvä että laitat Jehovan palveluksen noin tärkeälle sijalle elämässäsi ja kyllä Jehova huolehtii sitten kaikesta, se on sinun päätöksesi".
No mitä vikaa tässä vanhimman neuvossa oli?
Vanhin olisi voinut tarkemmin kysellä, mistä tämä tällainen palveluksen lisäämishalu johtuu?
Syytänkö nyt vanhinta kaikesta?
Yritän selvittää, mitä 17 vuotias voi tietää elämästä tehdäkseen näin suuren valinnan elämässään.
Vanhin oli jo kokenut elämää ja olisi voinut ohjata parempaan suuntaan, vaikkapa että "ei kannata lopettaa mitään kesken mitä on aloittanut, koska se ei ole tasapainoista eteenpäin menemistä".
Mielestäni tein erehdyksen omassa valinnassani, se oli uhkapeliä. Koulu kesken ja osallistuminen täysipainoisesti sellaiseen toimintaan millä ei ollut mitään todellisuuspohjaa, eikä mitään arvoa.
Ne , jotka tulevat mukaan maailmasta , ovat vaarassa tehdä tällaisia erehdyksiä elämässään.
No onneksi järkiinnyin vuoden kuluttua ja menin uudestaan ammattikouluun ja sain sen käytyä loppuun.
Mutta tästäkin valinnastani eräs toinen vanhin oli sanonut kaikille tutuilleen seurakunnassa, "että nyt se jarkkeparkke on aivan löpsähtänyt, ei siitä mitään esimerkillistä tule".
Tämä vanhin oli niin vanhoillinen, ettei antanut lastensa mennä ammattikouluun, koska siellä joutuu huonoon seuraan.
Tosin hänellä oli oma leipomo, joten hän pystyi kyllä työllistämään omat aikuiset lapsensa ja he saivat sitä kautta ammatin.
Mutta minulla ei ollut vanhempia, joilla olisi ollut firmaa, joten ammattikoulu oli tärkeä kohdallani.
Jokainen työnantaja on kysynyt että onkos ammattikoulu suoritettu. Kun olen sanonut että on käyty, niin töitäkin olen saanut.
Mutta asiaan:
Kadunko siis valintojani? Vastaus on että kadun niitä elämäni loppuun asti, eli tuskin pääsen katkeruudesta täysin eroon koskaan.
Mutta en ole kuitenkaan tappanut ketää, enkä joutunut vankilaan.
Eli koitan ajatella nykyään sitä, mitä kaikkea kivaa voisin vielä saada aikaan, vaikka olenkin jo 44 vuotias ja elämästäni meni hukkaan reilut 10 vuotta jehovantodistajuuteen + toipumisaika, joka on myös kestänyt jo reilut 10 vuotta.
Jos ajattelen vain tätä menetystä ja kaikkea siihen liittyvää, niin aivan varmasti saan tuhlattua siihen lopunkin elämästäni.
Minäpä näytän mallia,miten erehdytään oikein hartiavoimin. Siinä minä olen oikein lahjakas: erehtymisessä ja epäonnistumisessa. Jos järjestettäisiin erehtymiskilpailu, niin voittaisin heti tuon kilvan.
Minä erehdyin nuorena jotain 17 vuotiaana luulemaan, että vanhimmat voisivat antaa aina oikeanlaisia neuvoja, koska he olivat Jehovan miehiä, luotin siihen liian sokeasti.
Ajattelin että Jehovan valitsemia vanhimpia täytyy totella epäröimättä, ettei Jehova suuttuisi.
Niinpä kun halusin lopettaa ammattikoulun kesken aloittaakseni vakituisen osa-ajan tienraivauksen, kysyin neuvoa vanhimmalta.
Vanhin ei osannut neuvoa minua oikein, vaan tavallaan antoi minun itse tehdä valinnan, pesten kätensä - sanomalla "että se on tietysti hyvä että laitat Jehovan palveluksen noin tärkeälle sijalle elämässäsi ja kyllä Jehova huolehtii sitten kaikesta, se on sinun päätöksesi".
No mitä vikaa tässä vanhimman neuvossa oli?
Vanhin olisi voinut tarkemmin kysellä, mistä tämä tällainen palveluksen lisäämishalu johtuu?
Syytänkö nyt vanhinta kaikesta?
Yritän selvittää, mitä 17 vuotias voi tietää elämästä tehdäkseen näin suuren valinnan elämässään.
Vanhin oli jo kokenut elämää ja olisi voinut ohjata parempaan suuntaan, vaikkapa että "ei kannata lopettaa mitään kesken mitä on aloittanut, koska se ei ole tasapainoista eteenpäin menemistä".
Mielestäni tein erehdyksen omassa valinnassani, se oli uhkapeliä. Koulu kesken ja osallistuminen täysipainoisesti sellaiseen toimintaan millä ei ollut mitään todellisuuspohjaa, eikä mitään arvoa.
Ne , jotka tulevat mukaan maailmasta , ovat vaarassa tehdä tällaisia erehdyksiä elämässään.
No onneksi järkiinnyin vuoden kuluttua ja menin uudestaan ammattikouluun ja sain sen käytyä loppuun.
Mutta tästäkin valinnastani eräs toinen vanhin oli sanonut kaikille tutuilleen seurakunnassa, "että nyt se jarkkeparkke on aivan löpsähtänyt, ei siitä mitään esimerkillistä tule".
Tämä vanhin oli niin vanhoillinen, ettei antanut lastensa mennä ammattikouluun, koska siellä joutuu huonoon seuraan.
Tosin hänellä oli oma leipomo, joten hän pystyi kyllä työllistämään omat aikuiset lapsensa ja he saivat sitä kautta ammatin.
Mutta minulla ei ollut vanhempia, joilla olisi ollut firmaa, joten ammattikoulu oli tärkeä kohdallani.
Jokainen työnantaja on kysynyt että onkos ammattikoulu suoritettu. Kun olen sanonut että on käyty, niin töitäkin olen saanut.
Mutta asiaan:
Kadunko siis valintojani? Vastaus on että kadun niitä elämäni loppuun asti, eli tuskin pääsen katkeruudesta täysin eroon koskaan.
Mutta en ole kuitenkaan tappanut ketää, enkä joutunut vankilaan.
Eli koitan ajatella nykyään sitä, mitä kaikkea kivaa voisin vielä saada aikaan, vaikka olenkin jo 44 vuotias ja elämästäni meni hukkaan reilut 10 vuotta jehovantodistajuuteen + toipumisaika, joka on myös kestänyt jo reilut 10 vuotta.
Jos ajattelen vain tätä menetystä ja kaikkea siihen liittyvää, niin aivan varmasti saan tuhlattua siihen lopunkin elämästäni.