Veljesseura.org

[quote="SuurinBabylon"]Kulttuuri voi olla vielä sitkeämmässä kuin Totuuden maailmankuva.[/quote]
Ehkä etenkin kulttuurijehovantodistajilla - heh?

[quote="Markku Meilo"][quote="SuurinBabylon"]Kansainvälisistä konventeista muistan sen miten -varsinkin amerikkalaiset- olivat jatkuvasti höpöttelemässä tuntemattomille ja siis myös minulle.[/quote]
Meihin verrattuna amerikkalaisuus on näyttäytyy usein höpöttelynä, jossa sisältö korvautuu sanojen määrällä, voiteluaineena amerikkalainen maailmannapa-asenne. Ei kai jehovantodistajuus muuta amerikkalaista yleisluonnetta, jos kerran ei suomalaistakaan.[/quote]

Kulttuuri voi olla vielä sitkeämmässä kuin Totuuden maailmankuva.

[quote="SuurinBabylon"]Kansainvälisistä konventeista muistan sen miten -varsinkin amerikkalaiset- olivat jatkuvasti höpöttelemässä tuntemattomille ja siis myös minulle.[/quote]
Meihin verrattuna amerikkalaisuus on näyttäytyy usein höpöttelynä, jossa sisältö korvautuu sanojen määrällä, voiteluaineena amerikkalainen maailmannapa-asenne. Ei kai jehovantodistajuus muuta amerikkalaista yleisluonnetta, jos kerran ei suomalaistakaan.

[quote]Olihansa hullua ku pikku kaupungissa oli enemmän todistajia, rinta merkki rinnassa ku paikallisia. Ja silti olin niin yksin =/[/quote]

Jehovan todistajuuteen kuuluva yhteisöllisyys on selkeästi heikompaa suomalaisessa kulttuurissa kuin muissa kulttuureissa. Kansainvälisistä konventeista muistan sen miten -varsinkin amerikkalaiset- olivat jatkuvasti höpöttelemässä tuntemattomille ja siis myös minulle. Ei silti kansainvälisissä konventeissa ollut samaa tunnelmaa kuin esim. Jäähallilla, joka johtui siitä että kotipuolessa tunsi jo valmiiksi enemmän porukkaa kuin ulkomailla. Että eipä se "kristillinen rakkaus" ole muuta kuin urbaani legenda. Jos et itse ole sosiaalinen tai näkyvillä, olet JT-yhteisössäkin yksin. :-/

Kyllähän sen huomasi aina, että jos oli konventin lavalla käväissyt valehtelemassa jonkun kokemuksen niin heti tuli porukkaa kiittelemään ja juttelemaan. Vessojen siivouksessa samaa ilmiötä ei ollut, pikemminkin sai kuulla siivousta valvovalta veljeltä tyytymättömiä kommentteja tulokseen.

Tyttönä/naisena en saanu tehtävia missä olisin saanut edes vähän huomiota ja hyväksyntää. Kun en ollu tienraivaaja, kaunis, jollain muulla tavalla esillä, niin olin aika näkymätön/turha olento. Niin sen ensimmäisen kerran kun vihdoin pääsin vahtimaan lahjalaatikkoa kesän konventtiin, oli mukavaa. Kerran menin kansainväliseen konventtiin. Sielläkin sain olla aika yksin, mutta eräänä iltana sitten pyörin kaupungin keskustassa, niin törmäsin erääseen perheeseen, jotka ottivat mukaansa syömään. Ne kyl ihmetteli miks mä liikuin yksin. Kerroin että ei mulla ole ketään kaveria mukana. Silti ne ihmetteli suureen ääneen ettei kukaan ryhmästäni välittäny musta. Sanoin että suomalaiset nyt on vaan sellasia, että liikkuu yleensä tuttaviensa kanssa. Olihansa hullua ku pikku kaupungissa oli enemmän todistajia, rinta merkki rinnassa ku paikallisia. Ja silti olin niin yksin =/

[quote="SuurinBabylon"]Monella on kuitenkin mukaviakin(?) muistoja tuolta ajalta, tosin ne eivät välttämättä ole tasoissa ikävien kanssa.[/quote]
Niin, Karviallakin oli hetkiä, jolloin näennäistodellisuus väistyi hieman taustalle ja nauru irtosi. Kuitenkaan ne hetket eivät vähimmässäkään määrin korvaa sitä häpeää ja pettymystä, jota aika ajoin tunnen edelleen ko. paskareissusta. Toistaiseksi kovin paikka on ollut sodassa haavoittuneen appiukon arkun kantaminen. Käly kävi kuumana osanotostani, koska tietää menneisyyteni, mutta hieno anoppini pani tyttärensä ruotuun.

Olen useamman kerran netissä kysellyt mitä sellaista positiiviseksi katsottavaa jehovantodistajuudessa on, jota ei ole muualla. Ainoat saamani asialliset vastaukset ovat olleet viittaukset yhteisöllisyyteen. En kykene välttymään ajatukselta, että jehovantodistajuus muokkaa ihmisen ajattelua myös erikoisesti yhteisöllisyyden suhteen.

Yhteisöllisyys on kantava voima harrastuksissa ja hassua kyllä jopa urheilussa, joka huippuunsavietynä on kuitenkin kansoja erottava tekijä.

Olis kiva, jos aika kultaisi muistot täysin, tahtoo olla monta kanaa kynimättä,hampaankolossa ja korvan takana kaikenlaista.
Mutta onhan tässä tietysti olo paljon parantunut, ei ole enää niin epätoivoista ollut, kuin vielä esmes 3 vuotta sitten.

Että kyllä se aikakin varmaan vaikuttanut, tosin enempi kyllä se että on täällä kirjotellut kaikki pois korvien välistä rassaamasta.

Se on tuo jehovantodistajuus on semmoinen asia, että se ei yksinkertaisesti sovi kaikille. Mutta tiedän tapauksia, joille se sopii ja istuu hyvin ja he ovat ainakin päällisin puolin onnellisia ja uskovat että kaikki ovat Adamin ja Evan lapsia ja ihmislaji vasta 6000 vuotta maanpäällä seikkaillut.

Tässäkin se ongelma, kun sukurutsaus on kiellettyä, niin miten sitäkin sääntoä soveltaa kunnon uskovainen, kun kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria keskenään(Adamin ja Evan lapsia ollaan uskon mukaan).

Juu, minun kohdalle ei sattunut oikeastaan kovinkaan paljon sellaisia pahoja ilmiöitä. Tuli toki nähtyä ja kuultua kaikkea aktiivivuosina, mutta lapsuudessa perheeni oli aika hyvä joustamaan säännöistä ja myöhemmin kaverit piti huolta ettei komediat kuulleet minun osuuksista villeihin menoihin. Reilu meininki siis. Kenttäily maistui puulta lähes aina, silloinkin kun yritin kovasti tietä raivata, mutta tosiaan tuollaiset erilaiset pikkutehtävät ilman sen kummempia vastuita olivat mukavia. Minulle lapsuus- ja nuoruusajan parhaimmat "teokraattiset" muistot eivät liity puheisiin konventeissa vaan ruokatarjoilussa ja kioskimyynnissä mukana olemiseen.

Kunnioittavasti teidän
Nabander

Käsittääkseni useimmat ex-todistajista, jotka ovat ottaneet Totuudestaan selvää, eivät halua järjestöön takaisin (kertokaa jos olen väärässä). Monella on kuitenkin mukaviakin(?) muistoja tuolta ajalta, tosin ne eivät välttämättä ole tasoissa ikävien kanssa.

Itsellä ainakin parhaimmat muistot liittyvät itse yhteisöön, eikä niinkään ns. teokraattisiin toimiin. Esimerkiksi pieni kahvitauko kenttäpäivänä tai jostain tehtävästä huolehtiminen konventin aikana olivat mukavia hetkiä, tosin vain siksi että silloin ei tarvinnut istua selkä suorassa kuuntelemassa lavalta samoja vanhoja jorinoita. Silti iskee pieni haikeus noita aikoja muistellessa.

Ironisesti parhaimmat hetket todistajana olivat juuri niitä, joissa pystyi edes hetkeksi ottamaan pienen irtioton JT-todellisuudesta. :P