Nyt kun kaverini kuolema tuli FB:ssä esiin, ensimmäinen asiaa meilitse kommentoinut oli vastikään tukevasti uskoon pamahtanut tuttava. Vastailin kaiken olevan about ok ja kavereiden auttaneen eteenpäin elämässä, tässä vielä erikseen kokoonnutaan porukalla muistelemaan. Ei ehtinyt ottaa Jeesusta taskusta, sieltä se olisi takuulla noussut jos vähänkään suruaan olisi ilmaissut.
Moni uskova ei nykyään uskalla lausua kovin syvällä rintaäänellä totuuksia tosielämän kysymyksistä. Maallistuvassa maailmassa uskonto tuntuu olevan koko ajan enemmän uskovan oma asia, se uskoo ken uskoo. Mutta tämä
kuolema tuntuu jollain tavalla edelleen olevan uskovien omaa tonttia. Johtunee siitä, että moni ei-uskova ei koko asiaa ole tullut etukäteen tarkkaan miettineeksi?
Näiltä tahoilta tuppaa tulemaan asiantuntija-apua välittömästi kuolemantapauksen jälkeen. En tarkoita, että kaikki uskovaiset hyökkäisivät mielipiteitään tuputtamaan, mutta ainakin Vartiotorni-seura tuntuu ohjeistavan hyödyntämään läheisten surun välittömästi. Kuolemantapaus on mainio sauma tavoittaa tavallisesti välinpitämättömät rekrytoinnin kohteet.
Vartiotorni ohjeistaa:
Puhetta ei siis pidetä kuolleen auttamiseksi, vaan sen ensisijainen tarkoitus on lohduttaa surevia ja antaa läsnäolijoille todistusta kuolleiden tilasta (w02 15/6 s. 30-31)
Vanhimmistokirjeessä asia on ilmaistu paljon suoremmin: jätetään se vainajan muisteleminen kokonaan pois ja tehdään hautajaisista kenttäpalvelusta. (En nyt kaivanut alkuperäistä tekstiä tähän hätään.)
Joku voisi sanoa tätä "lohduttamisen" taustalla piilevää käännytysmotiivia jonkin verran epärehelliseksi, ehkä jopa härskiksi tavaksi kerätä lisää jäseniä?
Nyt kun kaverini kuolema tuli FB:ssä esiin, ensimmäinen asiaa meilitse kommentoinut oli vastikään tukevasti uskoon pamahtanut tuttava. Vastailin kaiken olevan about ok ja kavereiden auttaneen eteenpäin elämässä, tässä vielä erikseen kokoonnutaan porukalla muistelemaan. Ei ehtinyt ottaa Jeesusta taskusta, sieltä se olisi takuulla noussut jos vähänkään suruaan olisi ilmaissut.
Moni uskova ei nykyään uskalla lausua kovin syvällä rintaäänellä totuuksia tosielämän kysymyksistä. Maallistuvassa maailmassa uskonto tuntuu olevan koko ajan enemmän uskovan oma asia, se uskoo ken uskoo. Mutta tämä [i]kuolema[/i] tuntuu jollain tavalla edelleen olevan uskovien omaa tonttia. Johtunee siitä, että moni ei-uskova ei koko asiaa ole tullut etukäteen tarkkaan miettineeksi?
Näiltä tahoilta tuppaa tulemaan asiantuntija-apua välittömästi kuolemantapauksen jälkeen. En tarkoita, että kaikki uskovaiset hyökkäisivät mielipiteitään tuputtamaan, mutta ainakin Vartiotorni-seura tuntuu ohjeistavan hyödyntämään läheisten surun välittömästi. Kuolemantapaus on mainio sauma tavoittaa tavallisesti välinpitämättömät rekrytoinnin kohteet.
Vartiotorni ohjeistaa:
[quote]Puhetta ei siis pidetä kuolleen auttamiseksi, vaan sen ensisijainen tarkoitus on lohduttaa surevia ja [b]antaa läsnäolijoille todistusta[/b] kuolleiden tilasta (w02 15/6 s. 30-31)[/quote]
Vanhimmistokirjeessä asia on ilmaistu paljon suoremmin: jätetään se vainajan muisteleminen kokonaan pois ja tehdään hautajaisista kenttäpalvelusta. (En nyt kaivanut alkuperäistä tekstiä tähän hätään.)
Joku voisi sanoa tätä "lohduttamisen" taustalla piilevää käännytysmotiivia jonkin verran epärehelliseksi, ehkä jopa härskiksi tavaksi kerätä lisää jäseniä?