Kirjoittaja Kivikko » 25.10.2012 16:56
Osasitpa JoPo kysyä kinkkinstä asiaa. Vastaus tuskin on yksiselitteinen.
Koen itse saaneeni olla lapsi, mutta siltäkin osin asia on jo hieman kaksipuoleinen. Lapseutta halveerattiin, ja lähes täysikäiseksi asti kuulin aina ollessani eri mieltä, että "kun olet lapsi, ajattelet kuin lapsi". Käytännössä tämä merkitsi sitä, että koska olin lapsi, näkemykselläni ei ollut minkäänlaista painoarvoa, eikä sitä tarvinnut ottaa missään tilanteessa huomioon. Olinhan "vain" lapsi, joka ei mistään tienyt eivätkä tunteetkaan olleet vielä "tarpeeksi kehittyneet" jotta niitä olisi kannattanut huomioida.
Kenttäilyssä lehtien antaminen oli helpohkoa jos sai roolin päälle (pue uusi persoonallisuus!). Tarjosin ihmisille luettavaa, en sen enempää. En koskaan ole halunnut johtaa mitään raamatun tutkisteluja, enkä kokenut tarvetta saada ketään aidosti kiinnostumaan. Maaseudulla ihmiset olivat lapselle ystävällisä kieltäytyessäänkin, mutta kaupungissa tyyli oli aivan toista. Jokaisen oven takana toivoo, ettei kukaan ole kotona, ettei tarvitsisi änkyttää vuorosanojaan jotka eivät todellakaan pulpunneet sydämestä. Teini-ikään päästyäni pelkäsin sitä, etten osannut selittää asioita, kun kaveritkaan eivät tuntuneet osaavan yhtään sen enempää. Juttelin vain lehden aiheista, enkä koskaan oppinut lukemaan Raamattua. Koin jotenkin typeräksi sen, että jae olisi pitänyt lukea pelkän kirjan tuoman auktoriteetin vuoksi, jos kerran osasin lainata jakeen sanat muistista.
Teini-iän alkupuolella taannuin tilanteeseen "tunti kuussa, loput maassa".
Kokoukset koin todella suureksi taakaksi. Niitä ollessa kolmena päivänä viikossaen koskaan käsittänyt miksei riittänyt että on jehovan todistaja ja toimii elämässään oikein = seuran käskyjen mukaan. Jäin jo muutaman vuoden vanhana kiinni siitä, että mellastin paikallani saadakseni "kurinpalautukseksi" mennä eteiseen yksin istumaan, kun koin sen mukavampana, ja ainakin vaihteluna.
Joka toinen koulupäivä (aikuisena työpäivä) oli kiireinen, ja tavallaan menetetty ilta. Kotona syötiin, tehtiin läksyt, vaihdettiin vaatteet ja lähdettiin. Sama rulianssi kotiin palattua, ja sitten sänkyyn.
Viikonloput on laskettu lasten palautumisajaksi koulusta, mutta ehei, sunnuntaina ei saanutkaan nukkua! Herätyskello raastoi korvia ja sen jälkeen ruokaa naamaan, retkut ylle ja taas istumaan tuntikausiksi. Väsyneenä, innottomana, kiinnostumattomana, ajan piirrellen käyttäen. Koen edelleen joka sunnuntaiaamu helpotusta ja rauhaa saadessani kääntää kylkeä ja jatkaa torkkumista. Siitä on tullut minulle jo yksi viikon kohokohdistani nautinnollisuudessaan, joten onkohan se jo laskettavissa positiiviseksi lopputulokseksi aiemmasta kokouksissa käymisestä?
Järkevää olisi tosiaan miettiä tarkkaan kuinka turvallista on lasten tai hyvin nuorten käydä keskenään vieraiden ovilla, ja kuinka paljon tämä aiheuttaa yleistä turvattomuuden tunnetta lapsissa. Samoin tulisi pohtia millä tavoin lapseen vaikuttaa se että 3 (nyt 2) kertaa viikossa istutaan hiljaa paikallaan turhautumassa ja tukahduttamassa omia ajatuksiaan.
Osasitpa JoPo kysyä kinkkinstä asiaa. Vastaus tuskin on yksiselitteinen.
Koen itse saaneeni olla lapsi, mutta siltäkin osin asia on jo hieman kaksipuoleinen. Lapseutta halveerattiin, ja lähes täysikäiseksi asti kuulin aina ollessani eri mieltä, että "kun olet lapsi, ajattelet kuin lapsi". Käytännössä tämä merkitsi sitä, että koska olin lapsi, näkemykselläni ei ollut minkäänlaista painoarvoa, eikä sitä tarvinnut ottaa missään tilanteessa huomioon. Olinhan "vain" lapsi, joka ei mistään tienyt eivätkä tunteetkaan olleet vielä "tarpeeksi kehittyneet" jotta niitä olisi kannattanut huomioida.
Kenttäilyssä lehtien antaminen oli helpohkoa jos sai roolin päälle (pue uusi persoonallisuus!). Tarjosin ihmisille luettavaa, en sen enempää. En koskaan ole halunnut johtaa mitään raamatun tutkisteluja, enkä kokenut tarvetta saada ketään aidosti kiinnostumaan. Maaseudulla ihmiset olivat lapselle ystävällisä kieltäytyessäänkin, mutta kaupungissa tyyli oli aivan toista. Jokaisen oven takana toivoo, ettei kukaan ole kotona, ettei tarvitsisi änkyttää vuorosanojaan jotka eivät todellakaan pulpunneet sydämestä. Teini-ikään päästyäni pelkäsin sitä, etten osannut selittää asioita, kun kaveritkaan eivät tuntuneet osaavan yhtään sen enempää. Juttelin vain lehden aiheista, enkä koskaan oppinut lukemaan Raamattua. Koin jotenkin typeräksi sen, että jae olisi pitänyt lukea pelkän kirjan tuoman auktoriteetin vuoksi, jos kerran osasin lainata jakeen sanat muistista.
Teini-iän alkupuolella taannuin tilanteeseen "tunti kuussa, loput maassa".
Kokoukset koin todella suureksi taakaksi. Niitä ollessa kolmena päivänä viikossaen koskaan käsittänyt miksei riittänyt että on jehovan todistaja ja toimii elämässään oikein = seuran käskyjen mukaan. Jäin jo muutaman vuoden vanhana kiinni siitä, että mellastin paikallani saadakseni "kurinpalautukseksi" mennä eteiseen yksin istumaan, kun koin sen mukavampana, ja ainakin vaihteluna.
Joka toinen koulupäivä (aikuisena työpäivä) oli kiireinen, ja tavallaan menetetty ilta. Kotona syötiin, tehtiin läksyt, vaihdettiin vaatteet ja lähdettiin. Sama rulianssi kotiin palattua, ja sitten sänkyyn.
Viikonloput on laskettu lasten palautumisajaksi koulusta, mutta ehei, sunnuntaina ei saanutkaan nukkua! Herätyskello raastoi korvia ja sen jälkeen ruokaa naamaan, retkut ylle ja taas istumaan tuntikausiksi. Väsyneenä, innottomana, kiinnostumattomana, ajan piirrellen käyttäen. Koen edelleen joka sunnuntaiaamu helpotusta ja rauhaa saadessani kääntää kylkeä ja jatkaa torkkumista. Siitä on tullut minulle jo yksi viikon kohokohdistani nautinnollisuudessaan, joten onkohan se jo laskettavissa positiiviseksi lopputulokseksi aiemmasta kokouksissa käymisestä?
Järkevää olisi tosiaan miettiä tarkkaan kuinka turvallista on lasten tai hyvin nuorten käydä keskenään vieraiden ovilla, ja kuinka paljon tämä aiheuttaa yleistä turvattomuuden tunnetta lapsissa. Samoin tulisi pohtia millä tavoin lapseen vaikuttaa se että 3 (nyt 2) kertaa viikossa istutaan hiljaa paikallaan turhautumassa ja tukahduttamassa omia ajatuksiaan.