Veljesseura.org

Mitä olen miettinyt tota erottamis juttua niin olisiko yksi vaihtoehtoinen toimintatapa että kun todistaja joka toistuvasti tekis syntiä niin häntä alettaisiin karttamaan seuran sisällä mutta ei erotettaisi Sitten jos synninteko vain jatkuis ja jatkuis hänet erotettaisiin ja karttaminen loppuisi ja titteli muuttuisi ex-todistajalla maailmalliseksi ja häneen suhtauduttaisiin ihan samalla tavalla kuin miten todistajat suhtautuvat keneentahansa maailmalliseen Eli voi jutella rakkauspommitella tai antaa olla rauhassa Jos todistaja haluaisi itse erota järjestöstä niin titteli ex-todistajalla olisi aivan sama tavis-maailmalliseksi joutuminen kuin erotetulla ex-todistajalla äskön mitä selitin Jotain tällaista radikaalia ihan uutta juttua pitäis laittaa käytäntöön Koska eihän tää nykyinen homma toimi (vaikka onkin toiminnassa kaiken aikaa) Tää nykyinen systeemi pakottaa ihmisiä olemaan mukana väkisin/puoliväkisin sukulaisuus sidoksien ja ystävien vuoksi ettei menetä niitä Ihminen joka ei vain yksinkertaisesti usko enää todistajien uskonto-juttuja ja tahtoisi pois järjestöstä joutuu pakotettuna olemaan mukana vain siksi ettei menetä isää äitiä + muuta sukua ja ystäviä tai jotain noista Ja ihminen joka vain yksinkertaisesti haluaa vetää röökiä ryypätä kunnolla ja syödä mustaamakkaraa ja elää sinkku elämää jossa partnerit vaihtuu tiuhaan harrastaa spiritismiä jne... Joutuu pakotettuna olemaan mukana vain siksi ettei menetä isää äitiä + muuta sukua ja ystäviä tai jotain noista

Minä koin ystävät lähinnä ystäviksi silloin kuin leikin heidän kanssaan uskontoa...kun olin aktiivinen olin pidetty mutta kun hiivuin ei minulla enään ystäviä ollut.
Sairaalaan kun jouduin, soitettiin tuliko ongelmia veren kanssa ( kerran oli kieltäytymisen takia lähtö lähellä) hyvin läheinen sisar ei ehtinyt katsomaan kun piti käydä saarnaamassa, itse sanoi niin.

SuurinBabylon kirjoitti:Sairaalavuoteen vierelle ei ilmesty veljien ja sisarten armeijaa ihmettelemään, eikä puhelimeen tulvi kannustavia tekstiviestejä. Harvalle ihmiselle pystyy puhumaan kaikista asioistaan, eikä suurin osa edes jaksa kuunnella. Maailmassa joutuu pärjäämään yksin. Vaikka Jt-yhteisön tuki oli paljolti pakon sanelemaa, illuusio välittämisestä tuntui silti ihan mukavalta.

Oman kokemukseni mukaan elämässä yleensäkin joutuu pärjäämään pääosin yksin, olipa sitten järjestössä tahi ei. Toki joillakin on toisia enemmän tukiverkkoja, mutta tämähän ei lainkaan katso todistajastatusta.
Välittämisen illuusio on juurikin sitä, eli pelkkä illuusio, joka ei loppukädessä kamalan paljon lämmitä. Veljien ja sisarten armeijan sijaan ottaisin sairaalavuoteeni vierelle hetkeäkään miettimättä vaikkapa vain yhdenkin todellisen ystävän, semmoisen jolle oikeasti 'pystyy puhumaan kaikista asioistaan', ja semmoisen joka on vierellä siksi että oikeasti haluaa, eikä siksi että yhteisön paine pakottaa teeskentelemään ystävällistä puolituntemattomille.

Olet kasvanut tiedonhaluisena ihmisenä valtavasti mikä on puhtaasti hyvä asia.
Ilmeisesti tämä palsta on auttanut sinua aktivoimaan omaa ajattelua ja pohdiskelua mikä taas on palstan olemassaolon kannalta kannustava asia.
On aivan selvää että noin lyhyt aika erottamisestasi vaikuttaa edelleen tunnetasolla ajatuksiisi. Ei noin voimakkaasta mielenhallinnasta pääse ihan yhdessä yössä irti vaan se vaatii ponnisteluja ja erilaisten kiellettyjen tietojen omaksumista muun aktiivisen ajattelutyön ohella. Sokea tunne on tiedolle äärimmäisen kova vastus varsinkin jos sille on antanut kaiken vallan - näethän sen tuosta Seuraajastakin.

loikkarisusi kirjoitti:Onkohan sinulle jäänyt vielä päälle hieman sitä "paha maailma" -ajattelua?

Jossain asioissa, kyllä.

theos kirjoitti:Rehellinen arvio tilanteestasi tällä hetkellä mikäli sinua
a) ei olisi erotettu
b) et olisi eksynyt tälle palstalle.

Avustavana palvelijana jossain Vantaalla.

Lisään vielä sen verran, että en teksissä tarkoitukseni ei ollut ottaa kantaa siihen miten asiat ovat, vaan siihen miten olen ne kokenut. Lähinnä tuli tarve avautua jonnekin elämästä, vaikka se ei todellakaan kuulu tapoihini. No, ehkä minäkin olen, jos nyt en kasvanut, niin ainakin muuttunut ihmisenä. En sitten tiedä mihin suuntaan.

SuurinBabylon kirjoitti:
Elämä "maailmassa" tuntuu olevan vaikeampaa ja tukea on vähemmän saatavilla. Sairaalavuoteen vierelle ei ilmesty veljien ja sisarten armeijaa ihmettelemään, eikä puhelimeen tulvi kannustavia tekstiviestejä. Harvalle ihmiselle pystyy puhumaan kaikista asioistaan, eikä suurin osa edes jaksa kuunnella. Maailmassa joutuu pärjäämään yksin.

Et ole ilmeisesti vain vielä löytänyt niitä läheisiä ystäviä, mutta tilanne varmasti muuttuu. Itselläni on tuossa suhteessa hyvä tilanne, koska läheisimmät ystäväni ovat aina olleet "maailmasta" - juuri siksi, että he ovat kaltaisiani ja heille voin puhua kaikista asioistani. On hienoa, kun ei tarvitse salailla ja teeskennellä, kuten jt-aikoina täytyi.

Onkohan sinulle jäänyt vielä päälle hieman sitä "paha maailma" -ajattelua? Mietin vain siksi, kun koen koko asian niin päinvastaisesti kuin sinä. Luotettavia ja aidosti välittäviä ihmisiä voi olla vaikea löytää, jollei itse ole avoin. Meneehän siinä toki joskus vuosiakin aikaa ennen kuin se oikea ystäväpiiri muodostuu, mutta uskon että niin voi käydä jokaiselle

SuurinBabylon kirjoitti:Tapanani ei yleensä ole kirjoittaa näin henkilökohtaisia tekstejä, mutta olkoon tämä poikkeus. Luvassa on siis nuoren miehen tuntoja, kun erottamisesta on kulunut tasan vuosi.

Rehellinen arvio tilanteestasi tällä hetkellä mikäli sinua
a) ei olisi erotettu
b) et olisi eksynyt tälle palstalle.

Itselläni on srk:sta täysin vastaisia kokemuksia. Ollessani aktiivinen olin suurimmalle osalle "ilmaa", johtuen kai siitä, etten ollut srk:ssa kovin keskeinen hahmo, hyvästä perheestä tai niin poispäin, vaikka olinkin "kunnollinen kristitty", enkä elänyt kaksoiselämää. Lapsesta asti olin ollut mukana. Jostain vain olin kai saanut huonoa seuraa- leiman, eikä minua kutsuttu yleensä illanistujaisiin tai mihinkään, muttei nyt varsinaisesti syrjittykään. Ihmissuhdekontaktit olivat yleensä pinnallista tervehtimistä salilla ennen kokousta. Onneksi oli sentään pari hyvää kaveria, jotka ovat kavereita vielä tänäkin päivänä vaikken kuulukaan enää todistajiin ja he kuuluvat. Yhteydenpito ei tietystikään ole yhtä tiivistä.

Kun aloin hiipua pois, en käynyt kokouksissa tai kentällä, ei kukaan kysellyt perään. Aloin sitten etsiä itselleni ystäviä muualta ja kuvioihin tuli myös maailmallisia tapoja. Tilanne oman pään sisällä kaksoiselämän viettämisestä kävi loppujen lopuksi niin ahdistavaksi, että muutin pois paikkakunnalta. Kukaan ei edelleenkään kaivannut, paitsi eräs vanhin joka kyseli tekstiviestillä uutta osoitetta, että saisi tiedot paikalliseen seurakuntaan. Oli kai aktiiviselta kaveriltani saanut tietää, että olen muuttamassa pois. Joku tienraivaaja kävikin oven takana ja jätti kirjeen yhteystietoineen, mutta omalta kohdaltani se oli sitten siinä.

"Maailmallisista" olen saanut paljon parempia ystäviä ja kaiken kaikkiaan on paljon hyväksytympi olo omana itsenäni, nyt kuin seurakunnassa ikinä.

Tapanani ei yleensä ole kirjoittaa näin henkilökohtaisia tekstejä, mutta olkoon tämä poikkeus. Luvassa on siis nuoren miehen tuntoja, kun erottamisesta on kulunut tasan vuosi.

Olen sopeutunut "maailmaan" melko hyvin, luonut uusia sosiaalisia kontakteja, hankkinut harrastuksia ja uutta ajateltavaa. Jt-kuviot eivät enää pyöri mielessäni kovinkaan usein. Jt-ajatusmaailman olen saanut pääpiirteissään karistettua pois mielestäni. Jt-yhteisö ja tämä yhteiskunta ovat kuitenkin kaksi eri maailmaa, ja sopeutuminen on ollut vähän samanlaista, kuin jos olisi muuttanut vieraaseen maahan. Seuraavaksi joitain tärkeimpiä huomioita, joita olen tehnyt näiden kahden maailman eroista.

Lahkossa kaikki oli näennäisesti hyvin, kaikilla oli kulissit kunnossa. Ongelmat olivat "koettelemuksia", joista piti selvitä rukouksen ja kokouksissa käynnin voimalla. Elämä oli kiiltokuvamaista, teennäistä, mutta ainakin sitä saattoi luulla olevansa onnellinen, vaikka hymyn takana piilikin oman todellisen minän kieltämisestä aiheutuva tuska.

Ystäviä oli enemmän, ja ihmissuhteet tuntuivat läheisimmiltä, vaikka ne olisivatkin objektiivisesti katsottuna olleet aivan samankaltaisia kuin nykyisetkin ihmissuhteet. Vahva yhteisö sääntöineen toimi silti sellaisena yhdistävänä tekijänä, että pelkät tututkin tuntuivat ystäviltä. Ihmissuhteita oli myös ehkä hieman helpompi muodostaa, kun toisten mielipiteet ja tavoitteet saattoi pääpiirteissään tietää jo etukäteen.

Elämä "maailmassa" tuntuu olevan vaikeampaa ja tukea on vähemmän saatavilla. Sairaalavuoteen vierelle ei ilmesty veljien ja sisarten armeijaa ihmettelemään, eikä puhelimeen tulvi kannustavia tekstiviestejä. Harvalle ihmiselle pystyy puhumaan kaikista asioistaan, eikä suurin osa edes jaksa kuunnella. Maailmassa joutuu pärjäämään yksin. Vaikka Jt-yhteisön tuki oli paljolti pakon sanelemaa, illuusio välittämisestä tuntui silti ihan mukavalta. Eikä sielläkään aivan kaikki välittäminen ollut teennäistä.

Elämäni ajautuessa kriisistä toiseen ymmärrän uudella tavalla, miksi jotkut haluavat olla jehovantodistajia, vaikka tietävät lahkon opetukset ja lupaukset valheeksi. Moni asia toki saattaisi olla paremmin jos en koskaan olisi ollut jehovantodistaja. Toisaalta yhteisö tarjosi tukea varsin vaikeina hetkinä, ja saattaa olla, että ilman "veljien ja sisarten" tukea niistä ei olisi yksinhuoltajan poika selvinnyt.

Jt-menneisyys alkaa saada vihan ja katkeruuden tunteiden hälvettyä mielessäni enemmänkin neutraalin aseman. Tunnen että kyseessä oli kokemus, jossa oli sekä hyvää, että pahaa, en tosin ole varma missä suhteessa, mutta kuitenkin.

Suurin muutos mikä vuoden aikana on tapahtunut, on tapahtunut minussa itsessäni. Vuosi sitten en olisi pystynyt kirjoittamaan näin henkilökohtaista tekstiä. Tapanani oli ja on vielä edelleen lähimpienkin ystävieni kanssa pysytellä keskusteluissa yleisellä tasolla, viittamatta lainkaan henkilökohtaisiin kokemuksiini. Ennen pyrin salaamaan Jt-taustani kaikin mahdollisin keinoin, ja ylläpidin kaikissa ihmissuhteissa kulissia, maskia, joka piilotti todellisen minäni. Nykyään pystyn jo jossain määrin avautumaan menneisyydestäni. Olen alkanut vasta nyt olemaan todella oma itseni, omine mielipiteneni, tapoineni ja kokemuksineni. Tuntuu että olen oman elämäni herra, eikä siltä, että elämä on käsikirjoitettu valmiiksi uskonlahkon toimesta.