Veljesseura.org

Olen lahjakas mutta perin laiska. Tästä syntyy keskinkertaisuuteni vaikutelma.

Kivikko kirjoitti: On vaikeaa rakentaa unelmia kun tuntuu ettei kuitenkaan saa niistä mitään toteutettua. Jotenkin olen kuitenkin löytänyt itseni viime aikoina ihan mukavasta elämästä, jossa puitteet ovat aika suotuisat minulle. Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni kaikki jotakuinkin kohdallaan ja jopa aikaa, voimia ja rahaa tehdä asioita joist nautin. Jopa seuraa niiden tekemiseen ettei tarvitse ihan yksin olla. Ehkä mä sitten jo elän unelmaani

Heh, kirjoittelit hyvin pitkälle kuten itsekin tunnen. En ole missään kurko, mutta kuitenkin kaikessa kohtuullisen hyvä. Keskinkertaisuus ei räjäytä tajuntaa.

Olen haaveillut, että kaikki muuttuu, kun keksin mikä minua oikeasti kiinnostaa. Intohimo on taikasana, jolla keskinkertaisuudesta saa jalostettua erinomaisuutta. Saapa nähdä, ehkä tämä on taas yhden sortin toteutumaton haave.

Muilta osin, elämä on mukavaa. Minulla on upea perhe, ja töissäkin menee vähintäänkin kohtuullisesti. Kuitenkin, tuntuu että olen saavuttanut nykyisen asemani vähän liian helposti. Kaipaan haastetta, ja rajojeni mittausta.

Kivikko kirjoitti:Unelmointi antaa toivoa ja tavoitteita mihin pyrkiä elämänsä aikana. Terve unelmointi on realistista, tavoitteet saavutettavissa.

Tähän tykästyin. Martin Luther King sanoi muistaaksen kuuluisassa puheessaan: "Minulla on unelma"! Tämä unelma kantoi yli hänen kuolemansa ja toteutui.

Joskus 1980-luvun puolivälissä luonani vieraili nuori mies Etelä-Afrikasta, Richard Gogil. Muistoksi vierailustaan sorvasin hänelle pari puukelloa, toisen hyvin tumman, toisen vaalean. Luovuttaessani ne hänelle, sanoin antavani ne tietoisena siitä, ettei tilanne hänen kotimaassaan enää voi kestää pitkään. Minullakin oli siis unelma. Sekin toteutui.

Sellainenkin unelma minulla vielä on, että uskonnon varjolla tehty pahoinpitely saataisiin loppumaan jo yksin irvokkuutensa takia. Nähtäväksi jää, toteutuneeko tämä.

Jaakko Ahvenainen kirjoitti:

Vieraas kirjoitti:Olen puhunut.

Vain Ugh puuttuu.

Ugh.

Vieraas kirjoitti:Olen puhunut.

Vain Ugh puuttuu.

Kivikko kirjoitti:En tiedä millä tavoin ja missä määrin se vaikuttaa, mutta mulla unelmoiminen tuntuu hankalalta kun itsetunto on välillä aika matalalla. Tuntuu etten osaa mitään, vaikka olen ihan kohtuullisen osaava monessakin asiassa, mutta aina vain jokseenkin keskiverto. Tuntuu että nykyään pitää olla paras ollakseen jotenkin merkittävä. Hyvä ei riitä, onnistuminen ei riitä jos joku osaa homman paremmin kuin minä. Mä en ole ollut paras missään, kerran ala-asteella voitin kultamitalin juoksussa, ja kerran sain hopeaa, mutta kaikessa muussa olen aina ollut parhaissakin taidoissa vain hieman keskivertoa parempi. Ehkä pitäisi alkaa opetella olemaan tyytyväinen siihen ja hehkutella niitä itselleen. En osaa sanoa olevani hyvä, osaava, vahva tai taitava, enkä osaa kyllä kuunnella niitä puheita muiltakaan.

Muistan pienenä evankelistana miettineeni, että Jehova on epäreilu, kun ei näytä sitä pistetilannetta koskaan. Olenko plussalla vai miinuksella? Jos miinuksia onkin niin paljon, että saldo ei riitä paratiisiin asti vaikka loppuikänsä yrittäisi. Oikeastihan Jehovan todistajan suoritusta mittaa edessäpäin Jeesuksen johtama viisas vanhimmisto ja selän takana taas seurakunnan kahvipöytäkomiteat.

Muualla länsimaailmassa taas on hikiseen päästy papistosta eroon. Nyt sitten individualismi, huomiotalous, tosi-tv ynnä muut luovat mielikuvaa jostain ylemmästä tahosta ja tuomaristosta. Ja tekevät siitä vielä mustavalkoista "Jatkoon vai ei jatkoon?" -typeryyksillä. Kuinka monta FB-kaveria ja mitähän ne nyt sanovat? Ihminen suorastaan hakee jotain ylempää tahoa, joka antaisi arvion. Kämppä sisustetaan ja autokin ostetaan tuttavien mielipidettä silmälläpitäen, vaikka näitä ei voisi vähempää kiinnostaa, koska heillä on kiire tehdä samaa.

Eiköhän elämässä olisi olennaista, että voi itse suunnilleen hyvin ja siinä sivussa auttaa ja ilahduttaa kanssaeläjiä. Aivan jokaisella meistä on hyvät ja huonot puolemme, onnistumisemme ja epäonnistumisemme, joten eiköhän elämän loppulausunto jokaisen kohdalla ole: "Ihan ok elämän elit". Tai näin loppulausunto kuuluisi, jos olisi joku joka korkeampi taho, joka ihmisen elämälle arvosanan antaa, mutta kun ei oikeasti ole.

Olen puhunut.

En tiedä millä tavoin ja missä määrin se vaikuttaa, mutta mulla unelmoiminen tuntuu hankalalta kun itsetunto on välillä aika matalalla. Tuntuu etten osaa mitään, vaikka olen ihan kohtuullisen osaava monessakin asiassa, mutta aina vain jokseenkin keskiverto. Tuntuu että nykyään pitää olla paras ollakseen jotenkin merkittävä. Hyvä ei riitä, onnistuminen ei riitä jos joku osaa homman paremmin kuin minä. Mä en ole ollut paras missään, kerran ala-asteella voitin kultamitalin juoksussa, ja kerran sain hopeaa, mutta kaikessa muussa olen aina ollut parhaissakin taidoissa vain hieman keskivertoa parempi. Ehkä pitäisi alkaa opetella olemaan tyytyväinen siihen ja hehkutella niitä itselleen. En osaa sanoa olevani hyvä, osaava, vahva tai taitava, enkä osaa kyllä kuunnella niitä puheita muiltakaan.

On vaikeaa rakentaa unelmia kun tuntuu ettei kuitenkaan saa niistä mitään toteutettua. Jotenkin olen kuitenkin löytänyt itseni viime aikoina ihan mukavasta elämästä, jossa puitteet ovat aika suotuisat minulle. Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni kaikki jotakuinkin kohdallaan ja jopa aikaa, voimia ja rahaa tehdä asioita joist nautin. Jopa seuraa niiden tekemiseen ettei tarvitse ihan yksin olla. Ehkä mä sitten jo elän unelmaani

Pitkän ajan suunnitelmia, toiveita ja päämääriä mulla ei kuitenkaan ole. Tunnun ajelehtivan, mutta en oikeastaan osaa sanoa onko se hyvä vai huono tunne. Rakastan elää hetkessä, ja siinä koen olevani hyvä. Ehkä jopa niin hyvä ettei muisti ja keskittyminen riitäkään ajattelemaan sen pidemmälle

En nyt tiedä mitä mä tällä kirjoituksella teen, kunhan rustailen.

Kaarmis kirjoitti:Mulla oli 15-vuotiaana valmis, sovittu diili valtakunnallisen sanomalehden sarjakuvapiirtäjäksi. Se lehti (Uusi Suomi) vaan sattui menemään konkkaan kesken kaiken.

Oletkin nuorempi kuin olen luullut.

muistan kun uskoin siihen jonkin asteisesti siihen harmagedoniin, niin unelmoin siitä että voisin aikakoneella tulla katsomaan tähän päivään, että onko sitä harmagedonia tullut tai tuloillaan, ja sitten palata siihen aikaan silloin,

eli uskoni oli enimmäkseen tai oikeastaan pelkoa, koska en tuntenut yhteyttä jehovaan,
kenties se unelmoiminen oli hätävaraventtiili, kun ei pystynyt olemaan sellainen kuin muut ikäisensä,

on se kauheaa, kun on nuori ja sillätavalla elää pelossa, harmagedon oli tuolloin tosi lähellä aina, onneks
ei tarvi enää pelätä,

voi vaikka käyttää energiaansa luovasti, kun ei tarvi tuhlata energiaa pelkäämiseen,
se oli energian suurta tuhlausta ja mitään ei voinut tehdä, kun kaikki ajanviete oli kristitylle sopimatonta,

en ollut sydämestäni kristitty, minut oli petetty uskomaan siihen kauheuteen,

nyt voin harrastaa, mita haluan, eiköolekin kivaa

natsi-täti yritti senkin unelman minulta varastaa sanomalla, että "jos menet aikakoneella tulevaisuuteen, niin näet itsesi harmagedonissa"

Tärkein haave on jo toteutunut, tai siis ei se ollu haave, kun silloin menneisyydessä en ikinä uskonut, että joku haluaa olla mun kaa ja mennä naimisiin. Olin hylkiö JT piireissä. Pääsin eroon JT painajaisesta loppujen lopuksi helpolla, kun mieheni on seisonut vierellä ja tukenut. On asunto ja työpaikka. Uusia kavereita vanhojen tilalle ja miehen puolelta uusi perhe, joka ei hylkää ikinä. Haaveilen että saan nauttia elämästä niin pitkään kuin voin, mieluiten rakkaan mieheni kanssa. Itseasissa raamatussa löytyvän kultaista sääntöä noudattaen. Matkustella ja tutustua uusiin ihmisiin ja kunnella heidän tarinoita. Utelias luonne kun olen tahdon oppia aina vain lisää itsestäni ja maailmasta ympärillä. Ei nyt mitään suuria haaveita, vain ihan normaalia elämää haaveilen. Sitä JT menneisyys ei ollut.

Viestissäsi on liian vähän merkkejä.

Mikä vittu tää taas on, kirjoitin about 600 merkkiä ja tää herjaa näin?!?

Minä myös olen ajelehtija. Olen aina halunnut taiteilijaksi, taidot on, mutta en ole saanut sitä ambitiotani muuttumaan lihaksi.

Olen yrittänyt analysoida sitä miksi olen "ajelehtija". Olen tullut siihen tulokseen, että mun normaali elämä noteerattiin nollan arvoiseksi jeppulaelämässä, ja muuta elämäähän ei ole olemassakaan?

Mulla oli 15-vuotiaana valmis, sovittu diili valtakunnallisen sanomalehden sarjakuvapiirtäjäksi. Se lehti (Uusi Suomi) vaan sattui menemään konkkaan kesken kaiken.

Olen ajelehtija. Olen hukannut niin monia mahdollisuuksia sen jälkeen, ihan vaan laiskuuteni vuoksi että ette arvaakkaan...

Tavoittelen elämässäni vain rakkautta, koen rakkauden nälkää. Tällä hetkellä ajattelen, että mulla on siihe mahdollisuus, toivon sen toteutuvan...

Hyvää pohdintaa unelmien merkityksestä immeisen elontiellä.

Kivikko kirjoitti:Miten te muut olette kokeneet paratiisitoivon ja täydellisen ikuisuuden ja/tai sen menettämisen?

Pakko myöntää, että tuon periaatteellisen mahdollisuuden (en koskaan jaksanut uskoa, että itse saavuttaisin tuon "palkinnon" elämäntavoillani) menetys tuntuu vieläkin jollain tavalla haikealta. Ihmiselämä on tavallaan tosi traagista, juuri kun alkaa ymmärtää, miten tällä pallolla pitäisi elää, niin Haadeksen isäntä alkaa koputella olkapäille. Vuosien myötä kiihtyvään tahtiin.

Kivikko kirjoitti:Oletteko oppineet unelmoimaan päädyttyänne järjestön ulkopuolelle?

Enpä oikein. Olen ajelehtija, onnekseni olen kuitenkin ajelehtinut suhteellisen turvallisiin satamiin. Jotain tekoa tällä elämäntyylillä epäilemättä on jt-lapsuuden kanssa, en ole oikein koskaan oppinut asettamaan isoja tavoitteita itselleni. Ehkä en edes tiedä mitä haluan?

Toki tuollaiset "arkiset haaveet", kuten perhe, matkustelu, asunnon ja auton hankkiminen ovat tuttuja ja toteutettuja mielitekoja. Mutta olisihan se mukava keksiä joku päivä itselleen se "iso päämäärä", jota kohti pyrkii, tavoitteellisesti ja kinttaat virtaa täynnä.

Kivikko kirjoitti:Ikävä kyllä olen huomannut, etteivät monet Jt:tkaan unelmoi, ainakaan realistisesti (en laske ihmiskunnan tuhosta unelmoimista realistiseksi tai terveeksi). En ainakaan itse osannut tai uskaltanut Jt:na unelmoida mistään, kun "ihan kohta järjestelmä vaihtuu ja suunnitelmat menevät uusiksi kuitenkin".

Olen havainnut, että Jehovan todistajilla on ainakin lyhyen tähtäimen unelmia: hyvin usein sellaisia, että lähdetään etelänmatkalle, vedetään lärvit ja ollaan hetken aikaa kuin muutkin ihmiset.

Kivikko kirjoitti:Miten te muut olette kokeneet paratiisitoivon ja täydellisen ikuisuuden ja/tai sen menettämisen?

Ikuisen elämän menettäminen oli alussa hirvittävä maton vetäisy jalkojen alta, jonkinmoisen prosessin myötä sen sitten hyväksyi. Nyt ihmisen rajallinen aika tässä vajavaisessa tomumajassa tuntuu hyvinkin täyspäiseltä ja luonnolliselta vaihtoehdolta.

Kivikko kirjoitti:Oletteko oppineet unelmoimaan päädyttyänne järjestön ulkopuolelle?

Kyllä, ja toteuttamaan unelmia myös, vaikkakin JT-puuhiin hukatusta ajasta johtuen viivästyneellä aikataululla.

Unelmointi antaa toivoa ja tavoitteita mihin pyrkiä elämänsä aikana. Terve unelmointi on realistista, tavoitteet saavutettavissa.

Jos olettaa unelmien toteutuvan itsestään ja kaikkien ongelmien katoavan unelman täyttyessä, ollaan heikoilla jäillä. Pelkkä unelmointi ei aikaansaa kuin hetkellisen mielihyvän, mutta niihin pyrkiminen ja jo välietappien saavuttaminen tuottaa suurempaa mielihyvää. Jo sen kokeminen, että voi vaikuttaa elämänsä sisältöön tuo rauhaa. Ainakin minulle.

Masentuneet eivät juurikaan unelmoi. Ei ole unelmia, koska ei ole toivoa saavuttaa niitä. Tämä luo entisestään vaikeaan tilanteeseen lisää toivottomuutta ja oma minäkuva kutistuu. Unelmointnin koen terveenä asiana, vaikkakin se kannattaa kohdistaa oikein ja pitää järkevissä mittasuhteissa.

Ikävä kyllä olen huomannut, etteivät monet Jt:tkaan unelmoi, ainakaan realistisesti (en laske ihmiskunnan tuhosta unelmoimista realistiseksi tai terveeksi). En ainakaan itse osannut tai uskaltanut Jt:na unelmoida mistään, kun "ihan kohta järjestelmä vaihtuu ja suunnitelmat menevät uusiksi kuitenkin". Ne Jt:t jotka sortuvat unelmoimaan tuntuvat kokevan jonkinlaista syyllisyyttä siitä, eikä unelmien perään haikailla, ei niitä saa toteuttaa kuitenkaan kun ne laskettaisiin maailman rakastamiseksi (mitä vikaa siinäkin on, johan raamatun mukaan Jumalakin rakasti maailmaa…). Lähes kaikki unelmat lasketaan mahdollisiksi ”kompastuskiviksi”, mikä on sanomattakin aivan järjetöntä.

Unelmointi ja itsensä huijaaminen ovat kaksi eri asiaa, koen paratiisiunelmien olevan näistä jälkimmäistä. Kaikki omat unelmat siirretään hamaan tulevaisuuteen vailla aikarajaa, eikä näiden unelmien täyttämiseksi tehdä mitään koko elämän aikana. Eletään kokonainen elämä ilman realistisia unelmia, eikä toteuteta lähes mitään toiveita, kun ne voi kätevästi siirtää ehkä joskus tulevaan paratiisiin. Käytännössä kaikki unelmat jäävät täyttämättä, ja elämä on sisällöltään tyhjää, vaikka rutiineilla tyhjyyttä onkin yritetty peittää.

Paratiisin ja ihmiskunnan tuhon ollessa ihmisen ainoa hyväksytty unelma ja toivo ollaan mielestäni hyvin pitkällä ihmisen minuuden tuhoamisessa. Ei ihme että Jt:t kokevat toivottomuutta ja maailman olevan paha. Heille se on juuri sitä. Ainakin minulle se oli sitä.

Millainen ihminen tai jumala haluaa tuhota muiden unelmat?
Miten te muut olette kokeneet paratiisitoivon ja täydellisen ikuisuuden ja/tai sen menettämisen?
Oletteko oppineet unelmoimaan päädyttyänne järjestön ulkopuolelle?