Kirjoittaja peerc » 03.10.2007 11:00
Tässä teille seuraa vähän markkina-analyysia.
Tosiaan mainittiin, että meno on kuin yökerhossa. Markkinoiden kohtaamiseen vaikuttavat hyvin paljon ulkonäkö ja supliikkimiehen elkeet. Don Juanit ja cosmopolitan-tytöt löytävät helposti toisensa ja häitä vietetään heti kypsässä 18 vuoden iässä. Sitten on oma porukkansa nämä tienraivaajat ja kiipijät, jotka porukoituvat taustansa perusteella ja löytävät parin sen perusteella, että on samat tavoitteet järjestötyössä. Väliinputoajina on ulkonäöltään tavallisen oloiset (mä), raporttiinsa ykkösiä rustaavat (sain mä joskus kakkosenkin pinnistettyä), hieman ujot (minä taas) ja järjestössä huonon sosiaalisen verkon (ei kenttää, ei kavereita) omaavat. Eletään 90-luvun alkua. Mitenkäs saisin tuotua itseäni esiin kliinisessä konventtiympäristössä?
No, ei muuta kuin hakkaamaan päätä seinään eli matkimalla supliikkimiehiä ja kokeillaan suoraa lähestymistä ja itsevarman oloisena lähestyt random-tyttöä ja eikun lipertämään (tosiasiassa naama punaisena sönkötät jotain mukamuka klaaraavaa). Palaute, jonka tästä saat (vrt. Idols-tuomari polkee epävarman ja epävireisen teinilaulajan syvälle suohon ja kehottaa vaihtamaan harrastusta), palaa polttomerkkinä ikuisesti aivoihisi.
No ei tässä pienistä masennuta. Ei kun uutta matoa koukkuun ja lintsille illalla. Siellähän se meno on varmaan. Mukaan repullinen rohkaisua ja alueelle pyörimään. Konventista tuttuja naamoja pyörii, katseita vaihdetaan, mutta mitään signaalia kiinnostuksesta ei heru. Iltaa kohden kolmosolut alkaa toimia (hyvä nousuhumala, juttu alkaa irrota) ja pääsen soluttautumaan johonkin jt-remmiin (poikia ja tyttöjä), josta en tunne ketään. Mahtavaa. Muutaman tovin päästä kylläkin huomaan, että me suunnistetaan aivan eri kartoilla (eikä tässä vielä missän kännissä olla). En ymmärrä yhtään porukan jutuista mitään (pinnallista paskaa), mutta yritän (olen epätoivoinen). Mielistelyä, mielistelyä, mutta omat repliikkini saavat aikaiseksi lähinnä sääliviä katseita (varsinkin niiltä naispuolisilta). Myönnän mielessäni, etten tajua teknomusiikista, dj-laitteista tai muodista mitään enkä tunne järjestöstä ketään "oikeita" tyyppejä (tätä kysyttäessa oikea vastaus olisi vissiin ollut, että tuntee muutaman huliviliveljen ja hengailee vapaa-ajalla heidän bileissään). Lasken 1+1 ja erottaudun porukasta ja lähden vähin äänin kotiin. Matkalla huitaisen loput kaljat pohjanmaan kautta.
Sunnuntaina pikku krapulassa onkin kiva kohdata ihmisiä. Eilinen random-tyttö (ja hänen muutama kaverinsa) kävelevät vastaan käytävällä. Ilkikurisesta hymystä päätellen koko porukka on selvillä iskutaidoistani. Ylälauteilla haukotellessani pompahtaa lintsiremmi istumaan muutaman penkkirivin ylemmäksi. Kuulen selvästi, kuinka minusta kuiskitaan selkäni takana paskaa. Väsymyksen ja krapulamorkkiksen kruunaa puhuja lavalla, joka on valmiina paiskaamaan tulikiveä koko pahan ihmiskunnan päälle. Perfect. Päässäni pyörivät ajatukset koostuvat lähinnä sanoista "luuseri" ja "nolla" ja näiden synonyymeista.
Vuodet kuluvat.
Onneksi huomaan myöhemmin, että on luontevampiakin tapoja kohdata vastakkaista sukupuolta. Parin vuoden järjestöstä poissa olon jälkeen löydän oman kultani kuin vahingossa (en paljasta sen enempää siitä, joku voi tunnistaa). Kaikki käy luontevasti omalla ajallaan ja radallaan, kuin itsestään. Ilman väkinäistä iskemistä tai mukahauskoilla jutuilla. Persoonat vain kohtaavat ja naps. Se on siinä. En usko, että näin olisi voinut käydä järjestön sisällä, koska yksinkertaisesti en pystynyt tuomaan omaa persoonaani missään konventeissa tai illanistujaisissa tarpeeksi hyvin esille. Tunsin siinä porukassa olevani pelkkä ujo mitättömyys, joka hampaat irvessä sai sen tolppansa raporttiin.
Voi hemmetti mikä avautuminen. Kiitos ja anteeksi

Tässä teille seuraa vähän markkina-analyysia.
Tosiaan mainittiin, että meno on kuin yökerhossa. Markkinoiden kohtaamiseen vaikuttavat hyvin paljon ulkonäkö ja supliikkimiehen elkeet. Don Juanit ja cosmopolitan-tytöt löytävät helposti toisensa ja häitä vietetään heti kypsässä 18 vuoden iässä. Sitten on oma porukkansa nämä tienraivaajat ja kiipijät, jotka porukoituvat taustansa perusteella ja löytävät parin sen perusteella, että on samat tavoitteet järjestötyössä. Väliinputoajina on ulkonäöltään tavallisen oloiset (mä), raporttiinsa ykkösiä rustaavat (sain mä joskus kakkosenkin pinnistettyä), hieman ujot (minä taas) ja järjestössä huonon sosiaalisen verkon (ei kenttää, ei kavereita) omaavat. Eletään 90-luvun alkua. Mitenkäs saisin tuotua itseäni esiin kliinisessä konventtiympäristössä?
No, ei muuta kuin hakkaamaan päätä seinään eli matkimalla supliikkimiehiä ja kokeillaan suoraa lähestymistä ja itsevarman oloisena lähestyt random-tyttöä ja eikun lipertämään (tosiasiassa naama punaisena sönkötät jotain mukamuka klaaraavaa). Palaute, jonka tästä saat (vrt. Idols-tuomari polkee epävarman ja epävireisen teinilaulajan syvälle suohon ja kehottaa vaihtamaan harrastusta), palaa polttomerkkinä ikuisesti aivoihisi.
No ei tässä pienistä masennuta. Ei kun uutta matoa koukkuun ja lintsille illalla. Siellähän se meno on varmaan. Mukaan repullinen rohkaisua ja alueelle pyörimään. Konventista tuttuja naamoja pyörii, katseita vaihdetaan, mutta mitään signaalia kiinnostuksesta ei heru. Iltaa kohden kolmosolut alkaa toimia (hyvä nousuhumala, juttu alkaa irrota) ja pääsen soluttautumaan johonkin jt-remmiin (poikia ja tyttöjä), josta en tunne ketään. Mahtavaa. Muutaman tovin päästä kylläkin huomaan, että me suunnistetaan aivan eri kartoilla (eikä tässä vielä missän kännissä olla). En ymmärrä yhtään porukan jutuista mitään (pinnallista paskaa), mutta yritän (olen epätoivoinen). Mielistelyä, mielistelyä, mutta omat repliikkini saavat aikaiseksi lähinnä sääliviä katseita (varsinkin niiltä naispuolisilta). Myönnän mielessäni, etten tajua teknomusiikista, dj-laitteista tai muodista mitään enkä tunne järjestöstä ketään "oikeita" tyyppejä (tätä kysyttäessa oikea vastaus olisi vissiin ollut, että tuntee muutaman huliviliveljen ja hengailee vapaa-ajalla heidän bileissään). Lasken 1+1 ja erottaudun porukasta ja lähden vähin äänin kotiin. Matkalla huitaisen loput kaljat pohjanmaan kautta.
Sunnuntaina pikku krapulassa onkin kiva kohdata ihmisiä. Eilinen random-tyttö (ja hänen muutama kaverinsa) kävelevät vastaan käytävällä. Ilkikurisesta hymystä päätellen koko porukka on selvillä iskutaidoistani. Ylälauteilla haukotellessani pompahtaa lintsiremmi istumaan muutaman penkkirivin ylemmäksi. Kuulen selvästi, kuinka minusta kuiskitaan selkäni takana paskaa. Väsymyksen ja krapulamorkkiksen kruunaa puhuja lavalla, joka on valmiina paiskaamaan tulikiveä koko pahan ihmiskunnan päälle. Perfect. Päässäni pyörivät ajatukset koostuvat lähinnä sanoista "luuseri" ja "nolla" ja näiden synonyymeista.
Vuodet kuluvat.
Onneksi huomaan myöhemmin, että on luontevampiakin tapoja kohdata vastakkaista sukupuolta. Parin vuoden järjestöstä poissa olon jälkeen löydän oman kultani kuin vahingossa (en paljasta sen enempää siitä, joku voi tunnistaa). Kaikki käy luontevasti omalla ajallaan ja radallaan, kuin itsestään. Ilman väkinäistä iskemistä tai mukahauskoilla jutuilla. Persoonat vain kohtaavat ja naps. Se on siinä. En usko, että näin olisi voinut käydä järjestön sisällä, koska yksinkertaisesti en pystynyt tuomaan omaa persoonaani missään konventeissa tai illanistujaisissa tarpeeksi hyvin esille. Tunsin siinä porukassa olevani pelkkä ujo mitättömyys, joka hampaat irvessä sai sen tolppansa raporttiin.
Voi hemmetti mikä avautuminen. Kiitos ja anteeksi :lol: